Mietin tassa just etta mitas jos ilmoittaisinkin miehelle, etten haluakaan lapsia ollenkaan. Mies itse tahtoo lapsia kovasti ja murtuisi taysin jos sanoisin etta mina en halua...

Lapsi on niin iso asia ettei sitä ketään voi pakottaa hankkimaan vasten tahtoaan. Toisaalta on sitten ymmärretävä jos toinen haluaa lähteä suhteesta sen takia.

niin minä tein. Yhden kanssa on aika helppoa eikä se muuta elämää ratkaisevassa määrin, jos on edes jonkinlainen turvaverkko olemassa.

Kiinnostaisiko, jos kääntäisitte roolit toisinpäin eli jos mies jäisi koti-isäksi ja sinä tekisit vaikka uraa?

päätöstä asian suhteen ja julistaa miehelle ettei teille ihan varmasti tule lapsia. onko sun miehes ehdottanut lasten hankkimista ihan konkreettisesti että alkaisitte yrittää ? sullakin saattaa mieli muuttua, tunnen yhden tälläisen naisen joka nyt melkein nelikymppisenä tekee ekan. toisaalta oishan se reilua puhua miehelle että sulla on tämmösiä ajatuksia niin ei tulis ihan puun takaa.

Mutta jotenkin mua on ahdistanut hirveästi viime aikoina ja olen tullut siihen tulokseen, että minua ahdistaa pelko lapsen mukanaantuomasta elämänmuutoksesta. Jotenkin en osaa kuvitella pystyväni olemaan onnellinen, ellen saa mennä ihan vapaasti juuri niinkuin huvittaa. Rauhallinen koti-elämä on minulle kauhistus, jopa se ahdistaa että alkoholinkäyttö pitäisi alkaa miettiä uudelleen jos tulisin raskaaksi... Apua, olen ihan onneton. En tiedä mitä tehdä. :( Ap

Eli että lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos pelottaa. Eiköhän se ole kuitenkin aivan normaali tunne. Yleensä kaikki uusi ja tuntematon pistää miettimään myös mahdollisia negatiivisia juttuja. Ties vaikka miehesi ajattelisi ainakin vähän samoin. Miksi se pelottaa? Tätä minä miettisin sinuna ihan rehellisesti. Oletko nähnyt lähipiirissäsi lapsen syntymän myötä elämän muuttuneen jotenkin radikaalisti huonompaan suuntaan?



Lapsi muuttaa elämää ja niin sen kuuluukin olla. Mutta ei se kuitenkaan mikään maailmanloppu ole. Ensimmäisen vuoden ajan vauva on kovin kiinni äidissään, mutta sen jälkeen voi jo omiakin menoja suunnitella. " Vauvavuosi on lyhyt aika elämässä" on kulunut klisee, mutta kuitenkin totta. Toki elämä tuo tullessaan myös odottamattomia juttuja, esim. lapsi syntyykin keskosena tai sairaana. Mutta sellaista se elämä on, ei voi syödä kakkua ja säästää. Jos lapsen kasvettua taaperoksi tuntuukin siltä, ettei äitinä ole ns. kotiäitityyppiä, voi jättää lapsiluvun yhteen ja mennä töihin. Yhden lapsen saa vielä helposti hoitoon esim. mummolaan jos sellainen on käytettävissä.

Se ei ole vielä niin pitkä että olisi suunnaton rasite päädyt sitten mihin ratkaisuun tahansa. Ja keskustele miehesi kanssa siitä mikä ahdistaa.



Meillä on yksi toivottu lapsi, ja täytyy sanoa että vaikka elämä onkin muuttunut, niin kyllä edelleen pääsen vaikka samana iltana spontaanisti tapaamaan kavereita - riippuu tietysti töistä jne. enkä yleensä viitsi kukkua koko yötä mutta kuitenkin. Minuakin välillä pelotti ja ahdisti ajatus vapauden menettämisestä (se on ihan normaalia yleistä, niinkuin kaikkien isojen elämänmuutosten kohdalla), mutta se kaikkein rajoittavin vauva ja pikkulapsiaika on mennyt oikeasti tosi nopeasti.



Mutta kaikkien ei tarvitse lapsia hankkia, kyllä lapsettomana voi elää ihan yhtä onnellisena kuin vanhempanakin. Pääasia on, että mietit mikä on sinulle ja teille oikea ratkaisu tämän asian suhteen.