Miksi huudatte lapsillenne? Ymmarratteko, ettei se auta mitaan? Mina olen AINA parjannyt 4-, 3- ja 2-vuotiaitteni kanssa neuvottelemalla ja perustelemalla. Ja enkohan parjaa taman
pian syntyvän tulokkaankin kanssa. Huutaminen on aina valintakysymys, ja minä olen valinnut rakentavammat kasvatuskeinot. Suosittelen muillekin - lapsistani on näillä eväillä kasvanut ajattelukykyisiä, empaattisia ja elämässä hyvin pärjääviä!
Kommentit (33)
kun tulee ääntään korotettua, se on ihan inhimillistä;)
ehkäpä lastenkin on hyvä tottua kovaan maailmaan. Luulen, ettei mun lapset ainakaan kärsi kovasti huutamisesta...
Vierailija:
pian syntyvän tulokkaankin kanssa. Huutaminen on aina valintakysymys, ja minä olen valinnut rakentavammat kasvatuskeinot. Suosittelen muillekin - lapsistani on näillä eväillä kasvanut ajattelukykyisiä, empaattisia ja elämässä hyvin pärjääviä!
huudettu ja paljon ja silti olen ajattelukykyinen, erittäin empaattinen ja pärjännytkin elämässä hyvin. lisäksi olen tasapainoinen sekä onnellinen ihminen.
että eiköhän se huutaminen ole sieltä pienimmästä päästä mitä lapselle voi tehdä väärin. eikä se jos huutaa tarkoita että lapsista tulisi jotenkin epäempaattisia tunnevammaisia luusereita ;)
Vierailija:
lapsistani on näillä eväillä kasvanut ajattelukykyisiä, empaattisia ja elämässä hyvin pärjääviä!
Vierailija:
kun tulee ääntään korotettua, se on ihan inhimillistä;)
Oletko myös yhtä ihana ystävä ja puoliso?
Mitali sinulle!!!
Koska niitähän sinä kuitenkin harrastat, tuossa ei ollut koko totuus tuossa aloituksessa!
joka ei huuda lapsilleen, mutta ei kyllä niitä saa lässyttämiselläkään kuriin. Keskustelu menee tyyliin näin: " älä kulta pieni lyö, kiusaa, huuda, mitä nyt milloinkin nelivuotias lapsi tekeekin, ja jatkoksi sitten " äidille tulee paha mieli"
Ja lapsihan jatkaa tuota samaa rataa. Ja tosiaan, kesällä minulla oli sisko kylässä, törmättiin tuohon lapseen pihalla, ja tämä lapsi löi siskoani, joka siis on jo aikuinen, lähes nelikymppinen. Ja ilman mitään syytä.
Että minä tunnustan, että joskus korotan ääntäni omille lapsilleni, mutta eivät he siitä huolimatta lyö vieraita aikuisia, ja osaavat muutoinkin käyttäytyä... Että ehkä se totuus on tässäkin siellä jossakin keskiviivan tuntumassa huudon ja lässytyksen väliltä...
Vierailija:
pian syntyvän tulokkaankin kanssa. Huutaminen on aina valintakysymys, ja minä olen valinnut rakentavammat kasvatuskeinot. Suosittelen muillekin - lapsistani on näillä eväillä kasvanut ajattelukykyisiä, empaattisia ja elämässä hyvin pärjääviä!
hirviölasten äiti. Hän ei huuda vaan lässyttää ja kaikki muut lapset pelkää hänen lapsiaan.
Palataan asiaan kun lapsesi on 30-vuotias, silloin voi jo sanoa, kuinka olet onnistunut. :)
Terveisin äiti, joka kyllä huutaa lapsilleen. Huutamisessa ja huutamisessa on eroja...
Lapsia pystyy komentamaan tiukasti huutamattakin. Itsekin sorrun joskus todella väsyneenä huutamiseen, mutta olen vähentänyt sitä huomattavasti. Siitä kun ei todellakaan ole mitään hyötyä.
Jos haluaa lyödä jotain niin sitten lyö ja on vielä tyytyväinen jos onnistuu siinä. Ei siinä paljon muiden mielipiteet paina.
Kiva kun sulla menee niin mainiosti, että ehdit kantaa huolta muiden huutamisista.
äiti harrasti surullisena oloa ja itkemistä kun oli vihainen; musta tuo oli lähellä henkistä väkivaltaa (oltiin siis jo murkkuja),itse otin mielummin huudot niskaan kun kuuntelin nyyhkyttävää äitiä.
Itse sorrun aina aikaajoin lapsille huutamiseen,totta on ettei se pidemmän päälle tehoa,mutta aina ei voi tai jaksa kontrolloida omaa käyttäytymistään
Olen muutaman kerran ärissyt omaa väsymystäni. Yleensä kanavoin kyllä väsymykseni tai vitutukseni tai minkä tahansa olemalla aivan hiljaa ja todella poissaoleva. Eipä kovin hyvä sekään.
Voi olla, että osittain on valintakysymys, mutta tuskin monikaan tekee tietoista valintaa: aion huutaa lapsilleni kuin mielipuoli. Samoin uskon, että harva päättää kurittaa lapsia fyysisesti.
Tai no, pari kertaa olen karjaissut hallitsemattomasti, mutta minusta se on tosi vähän. Ikää nyt 3. Ei ole tarvetta: lapsi uskoo puhetta ja on tosi tottelevainen. Tietysti joskus pientä uhmaa, mutta niistäkin selviää tiukalla katsella ja toistamalla viestinsä. Enkä huuda muuten miehellekään. Muistaisin kerran huutaneeni 6 vuotta sitten. Riidelty ei olla nyt pariin vuoteen lainkaan. Ollaan molemmat joustavia ja sopuisia, ja teemme kotityöt sujuvasti yhdessä ja muutenkin arvot on samat. Ei vaan ole tarvetta riidellä, kun mikään ei ota varsinaisesti päähän.
Vierailija:
Olen muutaman kerran ärissyt omaa väsymystäni. Yleensä kanavoin kyllä väsymykseni tai vitutukseni tai minkä tahansa olemalla aivan hiljaa ja todella poissaoleva. Eipä kovin hyvä sekään.Voi olla, että osittain on valintakysymys, mutta tuskin monikaan tekee tietoista valintaa: aion huutaa lapsilleni kuin mielipuoli. Samoin uskon, että harva päättää kurittaa lapsia fyysisesti.
omissa oloissaan ja se oli kyllä erittäin ahdistavaa. aina lapsena mietti että mitä nyt teki/sanoi jne. miksi äitillä on paha mieli. pyyteli anteeksi edes tietämättä miksi. olen iloinen että isäni näytti heti mikä painoi. vieläkin ahdistaa se miten äitini käyttäytyi. että ei tosiaan hyvä sekään. mutta parempi sekin kuin fyysinen väkivalta ;)
Väsynyt äiti on eri asia...