Synnytysmasennuksesta kärsiviä/toipuvia äitejä?
Hei!
Olen 2,5 kk ikäisen tytön äiti ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen vauvan ollessa 4 viikkoinen, vaikkakin oireilin jo tuota ennenkin jo synnytysairaalassa. Nyt elämä on tätä vauva-arkea ja masennuksen kanssa taiteilua, jossa vertaistuki olisi tarpeen.
Kuinka kauan teillä muilla on toipuminen kestänyt ja kuinka olette saaneet elämänne järjestettyä sairastumisen kanssa?
Olisiko joukossa äitejä, jotka haluaisivat vertaistukea ja ihan vain samaa läpikäyvän juttuseuraa tähän arjen pyöritykseen?
Kommentit (7)
Kiitos vastauksestasi ja lämpimistä sanoistasi! Hyviä ajatuksia ja ihan käytännön vinkkejäkin annoit. Toivottavasti tämä masennus tästä alkaisi hellittää. Onhan tuo syyllisyys siitä, ettei osaa olla omalle vauvallee äiti, todella musertavaa. Omien unelmien ja odotusten mureneminen on myös ollut todella rankka paikka.
Suuri halaus sinulle ja mukavaa syksyä!
Sillon kun olin tosi masentunut ja vuorovaikutus vauvan kanssa oli surkeaa niin yritin pärjätä parilla konstilla:
Kun vauva hymyili minulle ja en jaksanut mitenkään vastata niin "irvistin vauvalle rumasti". Vauva riemastui tästä, kun tulkitsi sen irvistyksen hymyksi. Mielestäni tämä oli ihan ok keino vuorovaikutukseen siinä tilanteessa.
Toinen vuorovaikutuskeino oli, että esim teksti-tv:tä katsoessani pidin vauvaa sylissä ja luin uutisia ääneen. Vauva sai siinäkin oman osansa, vaikka en oikeasti jaksanut olla täysillä vauvan kanssa.
Vaipanvaihdon yhteydessä mulla oli aina sana loru, jonka rutiininomaisesti loruttelin vauvalle ja tämä oli mielissään.
Ulos kun piti pukea toppavaattet päälle, niin pukemisen päätteeksi tein aina nenu-nenut vauvan kanssa ja taas oltiin tosi mielissään.
tämmöisistä rutiineista vauva sai tärkeää vuorovaikutusta, vaikka en muuten mitään vuorovaikutusta oikein jaksanutkaan. Muutama rutiini siis.
vaikka et paljoa vastauksia ole saanut. Monet äidit voivat olla tosi masentuneita, mutta eivät kehtaa hakea apua, vaikkei se masennus mikään häpeä ole.
Itse olin esikoisen kanssa usean kuukauden ajan masentunut, kunnes 7 kk ikäisen vauvan kanssa oli sitten pakko hakea apua. Sitä ennen taisin itkeä monet päivät, etten jaksa olla vauvan kanssa ja odotin päivät, että mies tulee töistä illalla apuun vauvan hoitoon. Mies sitten soitti mulle lääkäriajan terveyskeskukseen ja soitti myös neuvolaan, että apua tarvitaan. Itse en kyennyt soittamaan saatikka puhumaan neuvolassa käydessä koko masennuksesta.
Pääsin sitten masentuneitten äitien äiti-lapsiryhmään, joka kokoontui kerran viikossa. Ryhmää veti psykologi ja sosiaalityöntekijä. Ryhmän äidiellä oli eri syistä masennus vauvan kanssa ja eri asteisia masennuksia. Huomasin, että muilla saattoi mennä vielä huonommin kuin minulla, vaikka itselläkin kaatui seinät päälle.
Mies piti sen ns. isäkuukauden ja hoiti apuna vauvaa ja kotia. Siitä oli tosi iso apu.
Mulla suurin syy mielestäni masennukseen oli sosiaalisten piirien niukkuus. Ulkopuolista vauvanhoitoapua ei saatu mistään ja kavereita oli tosi vähän. Meidän vauvalla oli kasvuhäiriö ja syytin itseäni siitä, vaikka asialle ei mitään voinut.
Jälkikäteen viisaana voin sanoa, että olisi pitänyt käydä vaikka väkisin esim. seurakunnan kerhoissa. Niissä on tupa täynnä äitejä ja vauvoja. Sieltä olisi saanut äiti-kavereita ja olisi maailma vähän avartunut.
Nyt meillä on toinen vauva 4 kk vanha. Esikoinen on reilu 2-v. Syön taas masennuslääkkeitä, mutta en pidä sitä enää häpeällisenä, niinkuin esikoisen kanssa. Muutamille kavereille olen asiasta kertonut ja ovat sanoneet, että hyvä kun saat apua.
Toisen vauvan kanssa on paljon helpompaa hoito. "Kaikki" menee nyt rutiinilla ja esikoisen hoidon virheistä on jotakin oppinut. Muutimme ja meillä on nyt sosiaaliset verkostot paremmalla mallilla, vaikka lastenhoitoapua ei edelleenkään saada. Tapaan äitikavereita ja ihmettelen äänettömästi, että miten joillakin voi olla esim lapsen nukuttaminen todella vaikeeta (4-v tyttö nukkuu vain äidin kainalossa tai 2-v poika nukahtaa vain äidin syliin). Siitäkin saa itelleen voimaa, kun huomaa, ettei kellään oikeastaan mene "täydellisesti" lapsen hoito, tai ms.
Tsemppiä sinulle. toivottavasti tästä tarinasta on apua!
Heippa
Olen esikoisen jälkeen sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja on kamalaa ku ei tosiaan jaksanut twhdä mitään, ei sitten mitöön. Päivärt oi raskaita ja mies pitkiä päiviä töissä jne. Pitkä raskas synnytys ja vauvan koliikki ei ollut hyvä yhdistelmä minulle ja se edesauttoi tähän sairastumiseen.
NYt kun toinen minulla on jo pian 1v niin tästä ei ole ollut masennusta, mutta perhekerhossa kun käymme niin yksi äiti puhui siitä avoimesti, omasta kokemuksesta ja samalla selvisi että meitä masentuneita äitejä oli ollut muitakin. Se on hyvin yleistä, mutta siitä ei puhuta, ei kehdata.
Hänen innoittamana menin äimä-ryhmään eli äidit irti masennuksesta vaikka olinkin jo ns. terve.
Mistäpäin sinä olet? Katso netistä äimän sivuja ja mene tähän ryhmään. Sieltä saa paljon vertaistukea ja sinne voi ottaa lapsen mukaan. SE oli mukava kokemus ja siellä nyt käynkin vaikka olenkin ns terve oillut jo kauan. Moni muukin on terve, m,utta meitä on eri vaiheessa olevia siellä ja he saavan meiltä tsemppiä.
Tsemppiä sinulle!!
Haluatko kiroitella? Ilmoita s-postiositteesi niin voin kirjoitella.
Kiitos vastauksista ja tuesta! Oma olo on alkanut vähitellen hieman helpottua ja tunteet vauvaakin kohtaan alkavat jo herätä vähitellen. Mutta toipumiseen menee kuitenkin aikaa. Se on vaikea hyväksyä, koska toivoisi että kaikki muuttuisi hyväksi hetkessä.
Sähköpostia voi laittaa osoitteeseen shenelen@gmail.com
Olen 7,5kk vauvan äiti. Halusin vastata sinulle, vaikka en ole kärsinytkään varsinaisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Sen sijaan kärsin koko raskauden ajan raskaudenajan masennuksesta, joka oli paikoin aika rankkaakin. Samaan aikaan mielessä kummitteli pelko synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Jouduin olemaan masennuksen takia pitkään töistä sairauslomalla ennen synnytystä, ja hakeuduin synnytysmasennuksiin erikoistuneelle psykologille. Hänestä oli ainakin minulle valtava apu, ja uskon sen olleen suurena syynä sille, etten masentunut enää synnytyksen jälkeen.
Siksi kehotankin sinuakin etsimään hyvän ja lämminhenkisen terapeutin, jos sinulla ei vielä sellaista ole.
Minullakin "meinasi" masennus iskeä synnytyksen jälkeen, mutta jatkoin terapiassa käyntiä ja selvisin normaalilla baby bluesilla. Minulla mies oli (ja on) erittäin suurena tukena. Isovanhemmista ei paristakin syystä tukea silloin meidän perheelle löytynyt. Muutakaan lähipiiriä ei oikeastaan ollut, joka olisi voinut auttaa lapsenhoidossa ja arjessa. Miehen tuella ja omia voimavarojani etsimällä selvisin. Itse hankin voimavaroja paitsi terapiasta, myös muitten äitien tapaamisesta, omista vapaa-hetkistä jolloin mies hoiti vauvaa ja itse kävin vaikka saunassa tai luin kirjaa, kirjoitin ajatuksiani ylös. Pidin myös huolta, että muistan aina syödä riittävästi ja käydä edes kerran päivässä suihkussa. Nukkumajärjestelyt tehtiin sitä silmällä pitäen, että saan varmasti levättyä. Pikkujuttuja, joilla oli valtava merkitys!
Minulle oli myös suuri voimavara, että tajusin pärjääväni vauvan kanssa. Olin pelännyt ihan valtavasti, etten osaisi tehdä asioita oikein vaan olisin maailman surkein äiti. Mutta kun kaikki lähtikin rullaamaan paremmin kuin odotin, se tuntui hurjan hyvältä! Ole siis sinäkin ylpeä kaikesta siitä, minkä saat tehtyä hyvin ja oikein!
Kaikkein tärkeitä kuitenkin oli, että olin suopea itseäni kohtaan, ja sallin kaikenlaiset tunteet, myös erittäin negatiivisetkin. Joskus oli tunne, että v*ttu kun tuon huutavan kersan turvan saisi edes jollain lailla tukittua. Ja sanoin kaikki tällaiset kielteisetkin asiat reilusti ääneen miehelleni. Siten sellaisilta asioilta hävisi saman tien voima eivätkä ne jääneet kummittelemaan mörköinä minun mieleeni. Hyväksyin (ja hyväksyn tietysti edelleen!) koko sen tunteitten kirjon, joka äitiyteen liittyy!
Toivotan sinulle oikein ihanaa vauva-aikaa tyttösi kanssa, ja ennen kaikkea jaksamista ja voimaa! Aivan varmasti masennus alkaa hälvetä ja kohta koko sairaus on vain hiipuva muisto! Kaikkea hyvää teidän perheelle!