Synnytysmasennuksesta kärsiviä/toipuvia äitejä?
Hei!
Olen 2,5 kk ikäisen tytön äiti ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen vauvan ollessa 4 viikkoinen, vaikkakin oireilin jo tuota ennenkin jo synnytysairaalassa. Nyt elämä on tätä vauva-arkea ja masennuksen kanssa taiteilua, jossa vertaistuki olisi tarpeen.
Kuinka kauan teillä muilla on toipuminen kestänyt ja kuinka olette saaneet elämänne järjestettyä sairastumisen kanssa?
Olisiko joukossa äitejä, jotka haluaisivat vertaistukea ja ihan vain samaa läpikäyvän juttuseuraa tähän arjen pyöritykseen?
Kommentit (11)
Vitonen jatkaa
Mä olen todennut ihan saman, on todella huojentavaa huomata, että on muitakin, jotka on käynyt / käy läpi samaa. Vaikken synnytyksen jälkeistä masennusta kenellekään toivoisi! :(
Mua auttoi eteenpäin mm. näiden kahden kirjan lukeminen:
-Vauvan varjo
-Äidin kielletyt tunteet
Molemmissa on äitien kertomuksia kokemuksistaan ja tunteistaan liittyen yleensä äitiyteen ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Musta oli huojentavaa noita kirjoa lukiessa tajuta, että monet muutkin äidit on käyneet samaa läpi, tunteneet samoja kamalia tunteita... ja SELVINNEET.
Mä kävin koko ajan säännöllisesti juttelemassa, mutta ei se oikeastaan auttanut mua, vaikka varmasti oli parempi kuin ei mitään. Mä kerroin ihan avoimesti tunteistani ja kaikesta, mutta taisin vaikuttaa liian selväjärkiseltä ja pohtivalta. Omasta mielestäni en mitään kulissia pitänyt pystyssä. Sellainen virhe mun kohdalla tehtiin, että masennusseulan täytin ensi kertaa vasta kun lapsi oli n. 10 kk. Siinä se mun masennus vasta tuli selvästi ilmi. Mulle ratkaisevan muutoksen oloon teki vasta noiden mielialalääkkeiden alotus. Mä en missään vaiheessa romahtanut ihan totaalisesti, jonkinlainen toimintakyky säilyi, mutta en kyllä todellakaan ollut kunnossa tai oma itseni. Mulla oli todella huonoja päiviä ja sitten ihan siedettäviä, välillä ihan hyviäkin. Huonoina päivinä laskin suunnilleen minutteja siihen, koska kun mies tulee töistä.
Mä tiedän sen syyllisyyden tunteen, se on raastavaa! :( Äitiyteen liittyy niin paljon myyttejä millainen muka pitäisi olla, suurin osa näistä käsityksistä on todella epärealistisia. Koeta ajatella niin, että äitiys on pitkä matka, nyt olet vasta alkumetreillä. Vaikka alku nyt takkuaa, niin on tosi hyvä juttu, että sun masennus on diagnosoitu ja sä saat siihen apua. Kyllä se siitä lähtee, älä vaadi itseltäsi liikoja! Nyt on tärkeintä, että sinut saadaan kuntoon, jotta pystyt alkaa kunnolla sulattelemaan äidiksi tuloa ja opetella pikkuhiljaa nauttimaankin siitä. :)
Musta saat kyllä juttukaverin jos haluat, miten me vaihdettais yhteystietoja?
Paljon terapiaa, lääkitystä, perheterapiaa, lastensuojelu,perhetyöntekijöitä jne...
Kävin aluksi kriisiterapiassa ja siitä pääsin sitten pitkäkestoseen terapiaan ja söin masennuslääkkeitä n. vuoden.
Terapia jatkuu nyt kolmatta vuotta ja olen kokenut että se on yksi elämäni parhaita satsauksia. Taustalla mulla oli oma vauva-ajan hylkäyskokemus + nuoruusiässä vähän vastaava juttu. Kaikki vanhat kokemukset nousi pintaan lapsen synnyttyä. Onneksi mun kiinnostus vauvaa kohtaan ei kadonnut missään kohtaa, voin vaan kuvitella miten kamalalta se tuntuu. Itsellä ahdistuneisuus näky unettomuutena, räjähdysherkkyytenä ja kahtena romahduksena, jolloin en siis syönyt, nukkunut, itkin vaan..en olisi kyllä voinut niinä päivinä hoitaa lasta yksinäni, onneksi mies oli apuna.
Mutta tsemppiä. Kyllä se siitä. Itse en ole vielä uskaltanut toisen lapsen saamista ajatella, mutta jonain päivänä vielä.. :)
Koen itsekin olevani enemmän ahdistunut ja välillä todella väsynyt kuin masentunut. Kai noita oireita liittyy tähän taudinkuvaan monenlaisia?!?
Nstan hattua kaikille äideille, jotka synnytyksen jälkeisen masennuksen jälkeen uskaltavat vielä lähteä tekemään lisää lapsia. Vaikka se nyt ei vielä omalla kohdalla olekaan ajankohtaista, en usko että omat rahkeeni riittävät tämän läpikäymiseen toistamiseen, kunhan tästä nyt ensin saan itseni ylös rämmittyä.
Tuo syyllisyys on myös niin kuristavaa! Satuttaa kun tietää kuinka raskasta tämä on omille läheisille ja etenkin miehelle. Ja satuttaa ajatus siitä, etten osaa rakastaa omaa vauvaani. Mietin, mitköhän traumoja hänelle tästä ajasta jää...Rakkautta ja sylissäpitämistä hän on saanut koko ajan äidiltäni sekä mieheltäni, minulta aina kun olen siihen pystynyt. Vielä vauva ainakin vaikuttaa tavalliselta 2,5 kk:lta vauvalta hymyineen ja ja itkuineen. Oletteko muut huomanneet mitään viiveitä lastenne kehityksessä tms. mikä voisi olla masennuksenne aiheuttamaa?
Laitoin sulla meiliä :)
Vastaanpa tälläkin puolella vielä. Mä olen saanut sen kuvan, että synnytyksen jälkeinen masennus on tosi monimuotoinen. Tietyt tunnusmerkit siinä on, mutta ei se kaikilla äideillä samaa kaavaa noudata.
Mä en ole mun pojassa huomannut mitään viiveitä kehityksessä. Ihan on ikäisensä tasolla, eikä vaikuta mitenkään traumatisoituneelta. Mun mies on kuitenkin koko ajan ollut hänelle sellainen tuki ja turva, silloin kun minä olen ollut huonossa kunnossa. Mä uskon siihen, että nämä pienet on rakennettu kestämään tuoreiden vanhempiensa hapuilut alkumetreillä. Hoitamaton masennus on riski, mutta jos masennus tiedostettu ja sitä hoidetaan, ei peliä todellakaan ole menetetty. Itse olen huomannut, kuinka mun ja pojan vuorovaikutus on lähtenyt kukoistamaan uudella tavalla, kun mä olen alkanut voida paremmin. Mä mm. pitkään murehdin semmoista hullua ajatusta, että mun poika ei pidä musta. :O Nyt se on mennyt ohi.
Täällä lohdullinen tutkimustulos aiheesta:
http://www.helistin.fi/?page=8165280&id=6933323
Toivottavasti ilmaantuisi joku, jolla on samoja kokemuksia. Toivotan sulle jaksamista!
heidän sivulla oli myös vertaistukiryhmiä eri kaupungeissa...
Hei!
Olen vähän saman tyyppistä kokenut. Mun masennus todettiin vasta myöhemmin vauvan ollessä lähemmäs vuoden ikäinen, vaikutin niin reippaalta ja järkevältä ulospäin, vaikka sisällä oli paha olla. Nyt lapsi on 1 ½ vuotias ja olen kolmisen kuukautta syönyt mielialalääkettä. Mulla oli suuret ennakkoluulot lääkettä kohtaan, mutta aivan turhaan. Mua se on auttanut todella! Nyt on toimintakyky palautunut ja voin paljon paremmin. Miehen ja pojan on paljon helpompi nyt elää ja olla mun kanssa, kun en ole niin räjähdysherkkä.
Paljon tsemppiä sinulle! :) Usko pois, kyllä se tuosta vielä helpottuu! Joku päivä huomaat, että olet taas oma itsesi. Onko sulla apua saatavilla jos on oikein huono päivä, onko lääkitystä mietitty entä saatko keskusteluapua?
Toivon todella että olo alkaa helpottua. Äimän vertaistukiryhmässä kävin, mutta harmi kyllä siellä meitä äitejä ei juuri ollut paikalle ilmaantunut. Mutta vetäjät olivat kuitenkin huippumukavia. Huomasin kuitenkin sen, kuinka tärkeää ja helpottavaa on huomata, ettei ole yksin tämän asian kanssa.
Mulla on onneksi oma äiti ollut auttamassa vauvan hoidossa. Syön mielialalääkettä ja käyn neuvolapsykologilla juttelemassa. Tuntuu vaan niin kauhealta kuinka olla äiti tuolle pienelle, joka tällä hetkellä tuntuu lähinnä riippakiveltä. Tiedän, että rakkauden syttyminen vie aikaa, mutta lisäähän tämä olo syyllisyyttä kun lapsi kuitenkin on todella haluttu ja toivottu.
Kuinka ihmeessä pystyit pitämään pahan olon sisälläsi? Oletko itse saanut keskusteluapua tai kokenut sellaista tarvitsevasi?