Henkistä apua?

Mulla oli km rv18+ ja kätilöt keskustelivat sen minkä töiltään kerkesivät, eihän tuo paljoa ollut. Jälkitarkastuksessa lääkäri kysyi, että haluanko/ tarvitsenko keskusteluapua ammattilaisen kanssa. Keskenmenosta oli kulunut tuolloin 7 viikkoa. Minun mielestäni tarjous oli pahasti myöhässä.



Minulla on ystävä joka on pappina kyseisen sairaalan alueella ja itsekin vetänyt sururyhmiä lapsensa menettäneille. Ja hän oli asiasta kauhuissaan, osastolla kuulemma pitäisi ainakin kysyä haluanko keskustella sairaaapastorin kanssa menetyksestäni. Lupasi muistutella asiasta, toivottavasti siitä olisi hyötyä, ainakin hetkeksi.

Ystäväni kertoi myös, että täällä alkaa jälleen sururyhmä johon kutsutaan lapsensa menettäneitä kirjeellä mutta luulisin, että rajana on tuo maaginen 22 raskausviikkoa.



Neuvolan th on myös keskustellut keskenmenosta kanssani, varsin kiireettömän tuntuisesti ja minua kuunnellen mutta kun sen tietää, että on kiire niin ei oikein viitsinyt sinnekään paljoa soitella.



Eipä yhteiskunnan tarjoamaa ole juurikaan ollut, tosin en ole vaatinutkaan, mutta minun onneni on rakkaat ystävät jotka ovat jaksaneet kuunnella pohdintojani.

Mutta niinhän se ei saisi olla sillä kaikilla ei ole yhtä loistavaa tukiverkostoa kuin esim minulla, onnekkaalla on.



Rilla-ma-rilla

Minulle ei apua tarjottu juuri siinä akuuteimmassa vaiheessa, eli heti " uutisen" kuultuani. Meidän vauvamme todettiin kuolleen kohtuun rv11+0 ja tämä tieto tuli täytenä shokkina, minulla oli totaalinen asian kieltäminen heti alkuun ja valtava paniikki päällä, olin suorastaan hysteerinen. Tämän olisi mielestäni pitänyt myös hoitavan lääkärin huomata, mutta mitään apua ei tarjottu. Vasta, kun jouduin viikon kuluttua tulehduskipujen takia uudelleen lääkäriin, huomasi hoitajamme suruni ja tuskani määrän (myös fyysinen olemukseni oli tuossa vaiheessa jo todella ankea surun, unettomuuden, itkemisen, syömättömyyden ja valtavien kipujen vuoksi) ja tarjosi keskusteluapua. Olen siis käynyt kaksi kertaa juttelemassa tapahtuneesta psykologin kanssa - tosin koen, että tuo toinen kerta oli jo melko " turha" . Kipeimmin olisin tarvinnut ammattiapua heti alkuun ja tämän kerroinkin sitten klinikallamme sekä psykologille. Sen on saanut huomata, että tätä asiaa ei tässä yhteiskunnassa koeta surun aiheeksi, se on vaan vastoinkäyminen siinä kuin mikä tahansa " pikku töyssy" . Jos minulla olisi voimia, yrittäisin jotenkin vaikuttaa tähän seikkaan, mutta ikävä kylä varmaan suurimmalla osalla tällaisen kokeneista on voimat niin vähissä, että mitään aloitetta ei jakseta tehdä. Joten saa nähdä, tuleeko tähän asiaan koskaan muutosta...

Aloitin tämän keskustelun ja kysyin asiaa mielenkiinnosta, koska kaikesta yrityksestä huolimatta en koe yhteiskunnan tarjoaman avun olevan tarpeeksi..



Meidän pikkuruinen poikamme syntyi kuolleena siis rv 24+5 ja shokki oli valtava. Sairaalassa sain tavata sairaalapastorin ja sosiaalityöntekijän JOS ITSE HALUAN, halusin , ja vaikka he olivat ihania ihmisiä niin kekustelimme pääosin käytännön asioista(hautaus, töihin meno, sosiaaliturva), lääkäriä en oikeastaan nähnytkään kuin vilaukselta(kiitos oikeasti ihanien kätilöiden!) mutta hänkään ei paljon muuta sanonut kuin" no, jos jotain hyvää, niin ainakin tiedetään että pystyt tulemaan raskaaksi" ...



Sairaalasta ilmoitettiin minun pyynnöstäni neuvolaan ja " neuvola-täti" otti minuun päin yhteyttä noin viikon tapahtuneen jälkeen ja sovimme keskustelu-ajan.



Keskustelu oli tarpeen ja sain psykologin yhteystiedot jonne minun pitää itse järjestää aika...olenkin yrittänyt, mutta kun siellä vain tunnin puh aika viikossa ja viime viikolla unohtui...jätin soittopyynnön, mutta ei ole kuulunut...argh!



Sain lappusia käpy ry´stä, mutta se ei tunnu oikealta vaihtoehdolta minulle...ja vaikka neuvola, pastori ja kätilöt sanoivat että yhteyttä voi ottaa, niin kuitenkin kynnys siihen on suuri.



Onneksi minulla on ihana mies, ystäviä ja äiti joiden kanssa tätä suruani voin jakaa!



Meidän poikamme on nyt jo haudattu, itse hoidimme kaikki järjestelyt ja ne menivätkin suhteellisen hyvin. Nyt meillä on paikka jossa käydä vauvan luona.



Ikävä ja suru on suuri ja pelko siitä ettei uutta lasta tule, tai tulee uusi menetys, on järjetön...

Me menetimme pienen poikamme viime maaliskuussa heti synnytyksen jälkeen...hän syntyi täysiaikaisena ja kaikin puolin terveen oloisena...



Apua toki tarjottiin, mutta itse en ainakaan ollut siinä tilassa että olisin voinut edes vastaanottaa sitä...



Minusta enkelivauvojen äideille tarkoitettu yahoon keskustelupalsta on ollut paras apu tähän mennessä...siellä on voinut kirjoitella omista tuntemuksista saman kokeneiden kanssa...



Tuska ja suru ovat edelleen ja pysyvät... mutta ehkä se helpottaa ajan kanssa... näin ainakin sanotaan...



Jaksamisia suureen suruunne...



pikku enkelin äiti

..niin neuvolapsykologi soitti minulle tänään ja minulla on aika ensi viikolle!toivottavasti siitä on apua!