voiko uskottomuuden antaa anteeksi?kokemuksia?

suhteesta ja samalla paljastui monta muutakin " juttua" . En todellakaan tiedä mitä tekisin. Ei vaan mitenkään kiinnostaisi alkaa kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksikaan. Jotenkin tuntuu, että ehkä olisi paras " nauttia" taloudellisesta turvasta ja " lastenhoitajasta" sen aikaa, että olisi itse valmis lähtemään. Ettei joutuisi ihan puille paljaille, niin henkisesti kuin taloudellisestikaan. Mutta pystynkö elämään siihen asti näiden ajatuksieni kanssa. Hirvittävä tilanne!

Meillä on mieheni kanssa todella syvä rakkaussuhde ja pettäminen saisi aikaan sen, että kaikki murenisi.



Olenko oikeassa?

No juuri näinhän se meni meidänkin jutussa. Oltiin ihan superhyper-rakastuneita, mentiin naimisiin 7 vuoden seurustelun jälkeen edelleen rakastuneina ja saatiin pari lasta. Elämä oli (siis minun mielestä) ihan hyvää: rahaa oli ihan riittävästi eikä tar vinnut ruokakaupassa laskea, lapset terveitä, koti, ystäviä ja kivoja sukulaisia. Mutta sitten miestäni alkoi ahdistamaan (itse siis sanoo noin) ja vieraat naiset hyppäsi mukaan kuvioon. En tajunnut itse yhtään mitään. Tai huomasin jotain, mutta tulkitsin sen väsymyksenä työhön ja arjen pyörittämiseen. Ja olinhan itsekin väsynyt enkä jokaista elettä tajunnut tulkita (tämä siis siihen, kun sanotaan ettei terveessä suhteessa voi olla huomaamatta toisen syrjähyppelyä). Minä kuitenkin rakastin ihan kybällä. Ja rakastan kai edelleen, siksi tämä elämä on ihan yhtä helvettiä. Pitäisi yhtäkkiä alkaa romuttamaan lapsilta kotia ja perhettä. Ja itseltä puolta elämää. Tekisi mieli vain päästä haudan lepoon. No en sitä kuitenkaan tee, mutta haaveilen... Mies haluaa jatkaa, mutta vaikea nähdä siihen enää mitään edellytyksiä.

Nyt kaikki monin verroin paremmin! Tuosta ajasta on kulunut jo joitakin vuosia. Suhteemme on muuttuunut tosi paljon avoimemmaksi, vaikka ei se aikaisemminkaan (ainakaan minun mielestäni )niin kovin sulkeutunutta ollut. Kaikki on kuitenkin kääntynyt taas onneksemme, vaikka ei se helpolla käynyt. Tähän prosessiin vaadittiin mm. se että muutin lapsen kanssa omaan asuntoon ja olimme asumuserossa jonkun aikaa.

Niin, oma kokemus on se että ei voi. Tai voi sitä yrittää mutta asia jää kummittelemaan mieleen ja palaa aina vaivaamaan. unohtaa ei voi. Muistan ajan ku ite olin sitä mieltä että jään mieluummin tuttuun ja " turvalliseen" suhteeseen vaikka mies petti... Tänä päivänä olen super onnellinen että sain itseni siitä irti!! Töitä se vaati ja aikamoisen pohjalla käymisen. Mutta sieltä oli vain suunta ylös ja itsensä arvostus on tänä päivänä ihan eri tasolla. Ja elämä onnelista. :) Mutta jokainen tapaushan on omanlaisensa... mitään ei voi yleistää, teet sen ratkaisun mikä on sinulle oikea. Tsemppiä ja voimia. Ei elämässä ole mitään niin pahaa etteikö siinä olis jotain hyvääkin. (vaikkei se nyt ehkä siltä tunnukkaan)

Isäni petti äitiäni ja me lapset katseltiin heidän paskaa suhdettaan kun äiti " ei lähtenyt" muttei suhdetta sitten hoidetukaan.

Joku ketjussa kirjotti miten yksinhuoltajuus ei kiinnosta ja kimpassa on lähinnä talouden takia -eikö se ole yhtä paha kun pettää?



En ymmärrä miksi tarttee pilata oma elämä ja lasten elämä sillä että asiaa ei hoideta ja se jää kaivertamaan. Kaikista surullisimpia on nää eukot jokka ottaa asian vuosien jälkeenkin joka riidassa esiin. Se ei ole anteeksiantamista! Olen miettinyt että jos sanoo: annan anteeksi, mutta en unohda että mitä hemmettiä se tarkottaa!! Koska jos antaa anteeksi ei jää epäilemään? Vai onko se niin että kun kerran pettää, aina pettää?



Tälläsiä ajatuksia.

kostomielessä. Siksi aikaa, että saan itseni kasattua ja nuorimmaisenkin vauvavaiheen ohi. Ihan tyhmäähän se onkin, mutta teki mieskin minua kohtaan aika tyhmästi. Miksi minun pitäisi nyt vaan luikkia pienet lapset kainalossa johonkin luukkuun (varsinkaan nyt minulla ei ole mitään mahdollisuuksia pitää nykyistä asuntoamme) ja elää kituuttaa yksin lasten kanssa loppuelämäni. Ja mies jäisi kivaan tilavaan ja yhdessä hankittuun asuntoomme viettämään ensin iloista sinkkuelämää ja sitten todnäk hommaisi siihen uuden perheen asumaan. En saatana anna sitä iloa hänelle ihan niin helpolla! Hän saa ensin hoitaa oman osuutensa yhdessä hankitusta perheestään ja kun olen saanut jalkani taas kantamaan ja lapset edes vähän isommiksi, mahollisesti kostan ja häivyn. Joo, tiedän kuulostavani ihan idiootilta, mutta tämä on nyt vaan niin hirveää aikaa... :((

uskottomuuden anteeksi?

Pahinta pettämisessä oli minusta valehtelu. Epäilin miestä, mutta hän kielsi kaiken ja haukkui minua vainoharhaiseksi.



Erottiin lopulta muista(kin) syistä.

Kaks vuotta yritin, mut sit oli pakko antaa periksi ja lähtee. Tai toisaalta vähän sama tilanne, et oottelin, et pienempi muksu kasvaa vähän vanhemmaks. Mä odotin viimesilläni meijän nuorempaa, ku mies petti. Tiesin kyl jo sillon, et täs tää oli koko juttu. Kuhanko olin ja elelin niin kauan ku jaksoin ja tein itelleni rauhas sitä eroa. Sit ku muutin, ni oli lähinnä helpotus, et pääsin pois siit kaikesta. Ja päivääkään en kadu, et erottiin.

Tottakai tunteet ovat nyt pinnassa ja sinulla on lupa siihen!



Lahdet sitten kun olet paassyt kunnolla jaloillesi ja taannut oman turvasi. Aika paska mies ja isa jos lapsensa aidin ja lapset ajaa pieneen vuokra asuntoon ja itse jaa itse perheen kotiin.



Muista etta tama ei ole sinu hapeasi tai ongelmasi. Sinussa ei ole mitaan syyta tai vikaa miehen pettamiseen. Puhu asiasta miehen perheen kanssa jos mahdollista hanen aitinsa tai isan kanssa.

Mutta aika harvalla onnistuu.

Kosto tuntuu aika hyvältä kuviolta. Kosto kuitenkin maistuu parhaalta kylmänä ja antaa sinulle nyt voimaa kasata itsetuntosi. Ja eihän sitä tiedä, jos miehesi muuttaakin tapansa ja pystyt antamaan anteeksi.