** Kesäheinien viikko 41 **

Mielenkiintoiseksi menee tämä keskustelu ja kaikki oikoo sanomisiaan kohta ja lopputulos on varmaan se, että kaikki ollaan loppujen lopuksi suht samaa mieltä, mutta musta teksti valkoisella pohjalla antaa aina käsityksistä jotenkin aika mustavalkoisia fiiliksiä. Mutta se on kyllä loistavaa, että näistä asioista avoimesti puhutaan! Voi miten toisenlaista aika on ollut varmaan vaikka 30 tai 50 vuotta sitten ja miten moni on silloinkin asioista kärsinyt. Puhutaan siis, vaikka vähän eri painotuksia puhuttaisiinkin, kukaan ei varmasti kellekään tässä ketjussa pahaa puheillaan tarkoita.



Se mitä mä olen vastaan, on myös tuo, että jos ihan " tavallinen" lääkäri määrää lääkeet, sen sijaan jos päätöksen tekee alan erikoislääkäri, psykiatri, niin uskon, että hän osaa arvioida onko nimenomaan tälle henkilölle apua lääkkeistä, jopa aika nopeasti. Niin ja sarialle, että eihän psykologi voi mitään lääkkeitä määrätä, psykiatri on se henkilö, joka on lääkäri ja saa reseptejä kirjoittaa. Psykologeilla ei tuommoista oikeutta ole, joten pelko pois persuuksista. Ja kukaanhan ei tule kurkusta alas lääkkeitä kaatamaan jollei nyt sitten jollain ihan M1-lähetteellä ole sairaalaan viety. Sehän se taas on, että monet jättää hyödyllisen lääkkeen kokeilematta vaan sen takia, että ei saa jotain " hullun" leimaa tai pelkää että lääkkeistä tulee jotain sivuvaikutuksia jne. Toki lääkkeistä voi tulla ja tuleekin joillekin sivuvaikutuksia ja sitten onkin syytä harkita, että onko haitat suuremmat kuin hyödyt. Mutta onpa noitakin tilanteita tullut nähtyä, että moni ihan turhaan sinnittelee ihan liian pitkään ilman lääkkeitä tai lopettaa lääkkeet silloin kun niistä tulee alku-oireita eli tulee pelkät sivuvaikutukset ja on huippaava ja paha olo, mutta itse ei lääke vaikuta ja sitten on näitkin, jotka itse katsovat, että ovat jo riittävän terveitä ja sitten lopettavat lääkkeen liian aikaisin ja kohta ollaan taas lähtöpisteessä. Ja onnellisiakin mielen parantumisen tarinoita olen onneksi nähnyt myös, sekä lääkkeillä, terapialla että koiran hankkimisellakin ;-)

olen nyt soppaa hämmennellyt, mutta kovasti kiitoksia kaikille mielipiteistä! Vielä tämän viestin verran palaan asiaan mutta yritän kyllä sitten välillä kirjoittaa muustakin.

Melba osui kyllä ihan oikeaan siinä, että mulla on myös lääkkeiden ihan periaatteellistakin vastustamista. Nyt olin päättänyt kerrankin luopua tästä ja suostuin kun lääkkeitä ehdotettiin. (Eihän niitä toki kukaan pakota ottamaan.) Kun kuitenkin kuulin, että niitä pitäisi syödä

vähintään

puoli vuotta, rupesi vaan ahdistamaan entisestään. Ei tunnu yhtään hyvältä sitoutua sellaiseen, eikä jotenkin tarpeelliseltakaan, sillä kuten jo kirjoitin, pidän itse itseäni enemmän jonain ahdistushäiriöisenä kuin masentuneena. Esim. pystyn hoitamaan Onnia aivan hyvin, häneltä ei puutu ruuan ja vaippojen lisäksi hellittelyä eikä seurustelua, itse en vain jostain syystä osaa iloita vauva-ajasta kuten olin odottanut (vaikka Onsku siis on todella ihana, nauravainen ja juttelevainen kaveri jota todella rakastan, ja hyvin odotettu ja toivottu), ja päähän tulvii jotenkin pakonomaisesti ajatuksia kaikista kauheuksista yms. Pyrin kyllä ettei Onni näkisi minun itkevän ja joka päivä meillä kyllä hymyillään, seurustellaan ym. vaikka välillä onkin päiviä jolloin minun täytyy muistuttaa itseäni siitä. Mutta on joskus helpompiakin päiviä.

Ja reseptin siis kirjoitti terveyskeskuslääkäri jonka itsensä kanssa puhuin noin 5 minuuttia, sairaanhoitajan luona käynti kesti noin 45 min. Tokihan siinä ehdittiin puhua jotakin, mutta eka kertahan se vasta oli, eli lähinnä sitä taustojen kartoittelua ja sitten sain läjän esitteitä joita en ole ehtinyt vielä edes juurikaan lukea. Lääkkeen nimi on Sepram, se on kuulemma yleisin tämäntyyppiseen käytetty. Kestää noin 4 viikkoa että alkaa tehota, ja ensimmäinen viikko tai kaksi tulee pahoinvointia ym. sivuvaikutuksia.

Hassua minusta oli muuten myös, että se jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri oli kirjoittanut potilastietoihini että minulla on synnytyksen jälkeinen masennus. Kerroin kyllä hänelle näistä tuntemuksista ja hän se tuota psykiatrista sh:ta ehdotti, mutta emme me kauan jutelleet. Kevyt pikadiagnoosi. Se sh:kin näytti vähän kysyvältä mainitessaan asiasta. Mitä enemmän mietin asiaa ja kuulen näitä teidänkin synnytysten jälkeisiä kommenttejanne, olen taipuvainen ajattelemaan että tämä on kuitenkin jotain suht tavallista ja saattaa hellittää ihan itsekseenkin. Varmaan hormonaalista ja väsymys, epävarmuus ensimmäisen lapsen kyseessä ollessa ym. sitten vain pahentavat asiaa. Ja vaikka en olekaan edelleenkään oma itseni, niin tilanne on kyllä synnytyksen jälkeisistä viikoista muuttunut selvästi, sekin antaisi toivoa. Menen kuitenkin tietysti vielä siihen seuraavaan tapaamiseen ja puhun samalla myös tästä lääkekammostani. Se lääkärikin sanoi, kun näki minun imetyksen takia empivän, että ei tämä aloittaminen nyt päivän päälle ole.

Mutta nyt lakkaan vatvomasta tätä täällä. Tosi ikävää kuulla, että Menninkäisellä on ollut masuvaivoja (tai jotakin), toivottavasti syy selviää ja olo helpottaa! Meilläkin on edelleen jonkin verran huutoa, lähinnä iltaisin, mutta tilanne on tosiaan paljon jo helpottanut kuten kerroin. En ole tod mikään imetysasiantuntija ;) mutta minäkin olen Anjuusa kuullut jostain että kakan panttaaminen voisi (huom. voisi) olla merkki lisäruuan tarpeesta, siis jos maito ei enää ihan riitä, vauva joutuu käyttämään ruuan niin viimeistä pisaraa myöten hyväkseen ettei sitä riitä kakaksi asti. Mutta näitä teorioitahan netissä riittää, toivottavasti kokeilemalla löydätte mikä teillä toimii.

...ja Tassulle naputtelen omaa kokemusta lääkityksestä. Ensin - ainakin Cipralexia saa syödä imetyksen aikana - soitin sinne Teratologiseen tietopalveluun aikoinaan ja varmistin asian.



Elikkäs oon kärsinyt paniikkihäiriöstä (syytä en halua tässä kertoa, mutta mesen puolella voin siitä joskus kertoa) muutaman vuoden ja lääkkeitä siihen söin suunnilleen reilun parin vuoden ajan. Elämäni tasaantui ja koin, etten tarvitse lääkitystä enää. Tapasin nykyisen mieheni ja ajankuluessa tuli sitten vauvahaaveita...Jätin lääkityksen. Aloin oottamaan (ennen raskauttani olin suunnilleen vuoden syömättä niitä), mutta ootusaikana paniikit palasivat takasin, ilmeisesti hormoonimuutosten takia. Sinnittelin koko ootusajan, koska en halunnut syyä mitään mikä voisi vaikuttaa sikiöön. Raskauden viimeisellä kolmanneksella ei suosita tuota lääkitystä, joten ajattelin, että koitan sinnitellä synnytykseen asti.



Nooh, se oli yhtä helvettiä, koska en voinut ees mennä kauppaan YKSIN saati sitten mihinkään muuallekkaan eli elämäni oli/on melko rajoittunutta. Päätin alottaa lääkityksen heti synnytyksen jälkeen, vaan EN alottanutkaan - typerä, ääliö minä!!! Koen olevani edelleen hieman rasitteena miehelleni, koska en voi esmes käyä ruokakaupassa ilman häntä ja ns. hyvän vaimonhan kuuluisi niinkin tehdä...Tuntuu tosi pahalta, että oma mies ei osaa asettua minun asemaani ja joskus tuntuu, että hän vähättelee ph:täni, mutta onneksi en todellakaan ole ainoa ph:tä sairastava - muutama ystävänikin kärsii siitä. En siis oikein vieläkään voi mennä kauppaan yksin, koska paniikki iskee, ko aalto rantaan. Ja se tunne on todelta syvältä JA poikittain! Resepti kyllä oottaa eteisen lipastossa vain lääkkeiden hakemista apteekista, mutta se aloittaminen on JÄLLEEN kerran muka niin helvetin vaikeeta, vaikka tiiän avun tulevan parissa viikossa, kun oman kropan serotoniinitoiminta tasoittuu lääkityksellä.



Nää lääkitysjutut on aina kovin 2piippusia, mutta ite lääkitystä käyttäneenä tiedän siitä olevan apua ja omaa typeryyttäni taas pitkitän lääkkeiden hakemista. Elämä helpottuisi huomattavasti, mutta aina muka hoen itelle, että huomenna, huomenna...vaikka kerran olen tuon korkean kynnyksen ylittänyt ja tietäisin saavani avun...Jokainen tekee tavallansa.



Oho, piti tulla vaan lyhyt viesti, mutta iski maratoonit päälle ;)



AJ

Ohhoh lipes viesti lapasesta !

Mutta siis muihin aiheisiin. Tänään meidän neitillä oli 3kk neuvola ja eka piikki tuli myös. Pikkuinen ei edes huomannut rokotusta vaan naureskeli neuvolan tätille koko ajan. Ja siihen kasvuun, ihan kivasti oli tullut lisää painoa, vaikka hieman hitaanlaiseen kasvaa jos " vertaan" muihin lapsiini. Mitat ovat 5540g ja 62 senttiä pituutta ja pipo 39 senttiä.

Elikkäs kolmessa kuukaudessa painoa tullut himpun verran alle 2 kiloa, pituutta 12 senttiä mikä ihan kivasti. Hoikka tyttö.

Nyt odottelen ja kuulostelen tuleeko reaktioita rokotukseen, ainakin vielä vaikuttaa ihan hyvältä ja on ihan tavallinen oma itsensä.

Jospa menis ihan näin.



Jotain piti kysymäni, unohdin taasen...sama homma aina :D

Mutta hyvät illat kaikille.

Täällähän onkin ollut mukavasti keskustelua. Itse olen kyllä huono ottamaan kantaa lääke/terapia-asiaan. Eihän kukaan varmaan mielellään mitään lääkkeitä syö, mutta joskus niistä voi olla apua. Joku sopii jollekin ja jollekin taas ei. Mutkikkaita ja yksilöllisiä juttuja. Itselläni on myös taipumusta paniikkioireisiin ja ahdistukseen, mutta lääkitystä en ole siihen tarvinnut. Kehnompi jakso oli tuossa appivanhempien vierailun aikaan, mutta se alkaa helpottaa jo. Olen sellainen kaavoihin ja rutiineihin kangistunut ihminen ja totaalinen muutos niihin meinasi tehdä mut hulluksi. Tuntui välillä, että en saa henkeä. Huh!



No niin. Taas jää juttu tähän, kun neiti herää.



Pitkä ja hoikka tyttö S@ri@lla:-) Meillä taitaa olla lyhyt ja levee, hih!

Täällä on keskusteltu noista lääkityksistä.

Itse en kanssa edes ajatellut koko lääkitystä esikoisen synnärin jälkeen, vaikka jonkinmoista masennusta oli silloin ilmassa. Ja minua helpotti se että se maidontulo oikeesti loppui silloin 3kk imetyksen aloituksesta, joten oli pakko lopettaa se pelleily imetyksen ja pullomaidon sekoituksen kanssa, lisäksi esikoinen on aina ollut ns. vaativa/ temperamenttinen lapsi eli onhan tota puuhaa hänessä riittänytkin.

Sen imetyksen lopetuksen jälkeen muistaakseni alkoi näyttää elämä paljon valoisammalta ja jaksoin muutakin. Toisaalta hormonitasapaino oli vielä pitkään pyllyllään, koska en saanut edes raskauskiloja pudotettua vaikka yritin tosissaan. Olen itse ollut aina sitä mieltä että minun hormonit vaikuttaa tosi voimakkaasti elämääni.

No voi pee... molemmat typsyt kiljuu nyt on mentävä..

- joutur

... onneksi nykyisin " osaan" jo tallentaa tekstini siltä varalta, että yhteys katkeaa. Luettuani viestit enpä päässytkään enää koko päivänä verkkoon, outo juttu. Saapa nähdä miten tänään käy?



------

Ottamatta kantaa sen kummemmin lääkkeiden ja muiden kemiallisten apuaineiden käyttöön tai niiden vaikutukseen rintaruokittuun lapseen, koska siitä asiasta en tiedä tarpeeksi, haluan osallistua kuitenkin asiasta virinneeseen keskusteluun.



Ihan ekana isot halit ja voimia sulle, Tassut! En tiedä miten sua lohduttaisin, ystäväni, mutta en voi muuta kuin todeta taas uudelleen, että ihan tutulta kuulostaa. Melban lailla enpä minäkään osannut esikoisen synnyttyä tarpeeksi pyydellä apua, ajattelin vaan että ahdistukseni on ihan luonnollista ja synnytyksen jälkeisiin hormonimyrskyihin kuuluvaa¿ lisäksi en antanut itselleni lupaa saada apua, vaikka sitä tarjottiin. Muakin ahdisti oma ¿osaamattomuuteni¿, juttuseuran puute, rikkinäiset yöt, itkevä vauva, pimeys (tosiaan joulukuussa tämä ihanuus alkoi!), maidontuotanto-ongelmat, huoli lapsen voinnista - siis käytännössä IHAN KAIKKI!



Muistan, kuinka itkin mieheni lähtiessä ekaa päivää töihin isyysloman jälkeen, että miten mä pärjään vauvan kanssa. Ja mekin olimme ihan tosissaan toivoneet lasta, jota ihan onnellisesti olin odottanut ja tuntenut olevani elämäni kunnossa koko odotusajan (toisin kuin nyt oli tuntemukset!). Tarkoitan tällä, että kaikki oli kunnossa ennen vauvaa ja häntä varten valmiina - paitsi äidin pää! Jälkeenpäin olen analysoinut tilaani itsekseni ja saanut selitettyä itselleni pyrkineeni liian täydelliseen maailmaan. Siihen saakka, kunnes vauva syntyi minä itse olin aina ollut ¿tilanteeni herra¿, mutta vauvapa ei mielikuviini taipunutkaan¿ Olen myös pohtinut silloin saamani epiduraalipuudutuksen vaikutuksia elimistööni ja nyt tän luomuvauvan tultua vahvistanut käsitystäni näiden aineiden sopimattomuudesta itselleni.



Olin lisäksi kuunnellut liikaa jo synnyttäneiden naisten tarinoita lastenhoidosta ja oletin meillä olevan samanlaista. Olin noudattanut liiankin tarkkaan kummityttöni äidin neuvoa olla lukematta mitään lastenhoidosta ja -kehityksestä, ettei tulisi turhia paineita itselle. Hyväähän hänkin tarkoitti, mutta luulen taas mulle sopivan paremmin juuri päinvastainen tyyli. Sitten meidän todellisuudessa ei nukuttukaan kokonaisia öitä tai kolmen tunnin päikkäreitä, jolloin äiti saisi itselleen sitä omaa aikaa, jne¿ Ennalta en osannut kuvitellakaan kuinka suuri muutos elämässä tapahtuu silloin, kun tulee ensimmäistä kertaa äidiksi! Onkohan niin, että me nykynaiset olemme liian kauas kasvaneita omista vaistoistamme, emmekä osaa luottaa tarpeeksi itseemme vauvanhoidossa?!



Hienoa, Tassut, että sinä olet tunnistanut tunteesi ja osannut pyytää apua - tukenasi myös Nikki =D.



----

ja nyt " uusien viestien" pariin!

Juu toi välissä tullut Nikin viesti kuullosti aivan todelliselta minullakin, eli samanlaisia tuntemuksia kaikenkaikkiaan on ollut esikoisen kanssa. Ja kovasti itkin kun mies lähti töihin jo heti kotiintulon jälkeen.

Jotenkin sitä vissiin oikeesti on tosissaan ollut oman itsensä herra ja sit kun saa sen pienen lapsen niin kaikki ei sitten menekkään niinkuin toivois/ silloin en ollut mukana täällä netissä tukea hakemassa (valitettavasti). Eli oikeeasti elämä vissiin opettaa, kun nyt tämän toisen kanssa on ollut täysin toisin.



Minultakin paljon jaksuja ja voimahaleja Tassulle ja muille välillä tuskastuville ystäville täällä palstalla. Kyllä se aikanaan helpottaa varmasti.



Asiasta toiseen. Meillä on tänään 3kk neuvola, itsellä on vielä vähän flunssaa jäljellä ja esikoistypsykin on vielä ollut kotona, eikä kerhossa, varmuuden vuoksi. Eli hän on kuin tulisilla hiilillä koko ajan (kun sitä virtaa on välillä vaikka muille jakaa). Joten saa nähdä kuinka se reissu menee. Lisäks vaaville otetaan lisäks se rotakin eli saa nähdä mitä oireita tulee.



- joutur- edelleen mukavaa syyspäivää kaikille...

Ihan ensin tarkennus tuohon lääkitysviestiini. Mulla siis oli tänään se psykologi ja siinä yhteydessä lääkäri, kuten tassullakin eli virheellisesti annoin ymmärtää että psykologi mahdollisesti kirjoittaisi reseptin !



noniin, reissu ohi ja neiti oli mukana ja rähjäsi oikein reippaasti reissun ajan ja psykologi kyselikin mitkä fiilikset mulla pienen itkusta ja itkeekö kotonakin usein ja hermostunko siihen ym.

Sanoin kuten asia on etten pienen itkuun hermostu, isommille kimmastun kyllä aika-ajoin. (toki jos vauvakin itkisi tosiaan jatkuvasti, en väitä että jaksaisin täysin hermostumattakaan, tämä sivukommenttina)

Reseptiä en saanut,katselemme jatkossa onko tarpeellista ja miten fiilikseni alkaa edetä. Ja jutustelimme raskausaikana avun hakemiseni lopputulosta ja mietittiin jatkoa että olisko mitään apuja saatavissa. Tosin sen perhetyöntekijänhän sainkin jo aiemmin.



Hassua muuten kuinka nyt yh-äitinä syynätään paljon tarkempaan jaksamiseni ja hermostunko lapsille, mutta silloin naimisissa ollessa ei sitä näin tarkkaan kyselty ja pidettiin normaalinakin jos sanoi joskus hermostuneensa tai väsyneensä. Nyt jos sanoo olevansa väsynyt tai että joku päivä potuttaa armottomasti, niin heti ekaksi tarjotaan nappeja jotta " rauhottuisin" ja jaksaisin. Joskus tulee tunne ettei mua kuunnella ollenkaan vaan sanakin kyseisistä aiheista ja pam...olen masentunut ja lääkityksen tarpeessa. Kaipaan sitä tarkempaa diagnosointia kyllä !!!

Tulipas paasausta taas. Mutta siis reissu meni hyvin ja oli mukava psykologi ja menen jatkossa juttelemaan sinne muutaman kerran.



Nyt kahvin keittoon :D olipa muuten kylmä päivä tänään ! kaunista mutta kylmää, ihan talvifiilis iski aamulla.

Pikaiset kuulumiset kun asken kirjoitin ihan Wordiin pitkan jutun mutta kone kaatui kesken ja se sepustus katosi...



Ristiaiset oli ja meni, tytosta tuli Mimi Vilhelmiina, joka olikin jo yleisesti tiedossa aiemminkin.



Tanaan oli 3kk neuvola, rokotuksia tuli kaksi, ja painoa tosi vahan, nyt 5050g. Edelleen Mimi on tosi hatainen syomaan, mutta mun mielesta kuitenkin on iso pomppovatsa ja pari makkaraakin reisissa. Iloinen ja terve tytto kuitenkin on, ja neuvolassa kehotettiin olemaan huolehtimatta. Helpommin sanottu kuin tehty. Kehottivat jattamaan rinnalle pitemmaksi aikaa, jos vaikka innostuisi ottamaan toisenkin satsin, mutta eipa tuo ainakaan tanaan toiminut, niinkuin ei ennenkaan. Edelleen kuitenkin taysimetyksella ollaan, kun ei kerta pullosta sen enempaa juo. Huolettaa silti, ei voi mitaan. Pituutta ei taaskaan mitattu, viimeksi 8-viikkoisena 56cm. Voisin kai itse suurinpiirtein mitata kotona.



Tassulle tsemppia, kylla se viela iloksi muuttuu keinolla tai toisella. Sivusta seurasin mieheni veljen vaimon synnytyksen jalkeista masennusta, ja kylla siina on voimat vahissa. Avun tuo kuitenkin juuri terapia, laakkeet tai aika sitten viimeistaan. Monet eivat ahdistustaan/masennustaan edes tunnista, joten sina olet jo siina mielessa voiton puolella! Kiva myoskin kuulla ettet ole ihan taysin maassa, etta parempiakin paivia on. Onni (ihana nimi muuten, minakin olen sita monesti miettinyt pojalle) saa ihan varmasti kaiken huolenpidon ja rakkauden mita tarvitseekin, mutta olisihan se ihan kiva etta aitikin olisi taas oma itsensa :) Ala Tassu muuten vaan jata sen takia tanne kirjoittamatta tuntojasi ettet halua vaivata muita ja valloittaa palstaa: me haluamme kaikki ihan varmasti antaa kaiken sen tuen mita vain voimme. Tanne on tullutkin monia omia kokemuksia jne joista ehka saa jonkinlaista vertauspohjaa ja perspektiivia.



Siinapa paallimmaiset.



Monument ja Mimi 3kk (oho!)

Täällä elelässäkin jo räntää heittää aamuisesta vesisateesta ei nää tietoakaan.

Nostan tässä vaiheessa ja toivon pääseväni uudelleen verkkoon. Mies otti etäpäivän ja tarvii nyt tätä läppäriään, höh! Kiva olisi ollut juuri tätä sadepäivää viettää verkossa roikkuen, mutta päästi nyt sentään lukemaan :)

Meiän höyrykoneella menee hermot, että jään nyt odotteleen vuoroani...



Harmistunut Nikki

Kiirettä on pitänyt ja sitten vielä viikon verran oli laajakaista jumissa, joten vasta nyt pääsi surffaamaan kun sai muut asiat hoidettua.



3 kk koko oli meillä jotain 6,5kg ja 62 cm näin hatusta vedettynä, rokotusta ei silloin vielä saanut kun annettiin vain rota ja kahta en halua samalla kertaa pienelle annettavan.



Anjuusa

Oisko hampaiden tulo mahdollista. Meillä ollut myös kränäinen ja oikea tissitakiainen, vaikkei ole nälkäinen. Ikenet alkaneet selkeästi pullottamaan ja taitaa ensimmäinen hammas kohta puhjeta, iltaisin olen antanut vähän Panadolia, auttanut selkeästi. Mielellään järsii myös puruleluja ja kuolaa tulee selkeästi enemmän. Tulipas sekava teksti!



Esikoisen epilepsia on ollut kovin vaikeassa vaiheessa ja elämä pyörinyt oikeastaan vain sen ympärillä kun sotkee päivärytmit ja sitä myötä kaiken arjen. Välillä tuntuu että ei millään jaksaisi, mutta eipä ole muitakaan vaihtoehtoja.



Tuosta masennuksesta/ahdistuksesta olette keskustelleet. Myös minusta toisen jälkeen on ollut helpompaa, mutta esikoisen jälkeen olisin oikeasti tarvinnut jotain apua. Koitin siitä keskustella th ja lääkärin kanssa, mutten osannut/jaksanut pitää tarpeeksi kovaa puoliani. Itse olin fyysisesti ja sitä kautta myös henkisesti aivan poikki. Esikoisen eka vuosi oli kaiken kaikkiaan tosi rankka. Mm eka oma " elämäni hevonen" jouduttiin lopettamaan esikon syntymää edeltäneenä iltana, 1 kk ikäisenä alkoi meillä yövalvominen ja huuto, jota kesti 5 kuukauteen asti (joka yö klo 12 - 02 joskus aina 06 asti). sitten puhkesi epi ja sen aiheuttama epävarmuus ja pelko, lääkekokeilut ja sivuvaikutukset, heti perään tuli minulle tosi tärkeän koiran lopetus yms.

Minä oikeasti kävelin jo päin seiniä, mutta tk:n mukaan se on osa vauva-arkea ja mitään apua ei mistään herunut. Ja kun kyseessä oli esikoinen ei mitään vertauskohtaa ollut, joten minä hölmö uskoin. Onneksi on hyvä mies joka jaksoi sitten minunkin puolesta ja piti meidän perhettä pystyssä.

Tämä vuosikin ollut rankka (firman aloittaminen, muutto, esikoisen sairaus), mutta ei kuitenkaan niin paha kuitenkaan. Silti välillä on tosi väsy ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Mutta nyt ehkä osaa olla vaatimatta itseltä liikaa - ainakin välillä

Kutsu kuuluu

J+kääkkänä

Olen monta kertaa miettinyt, että en tänne kehtaa tulla, jos asiat menee kovin hyvin ja nyt kun menee sit huonosti, niin pitääpä muistaa ruikuttaa oikein urakalla ;-)



Viikon saldo:



* minä ja esikoinen pikkuflunssassa

* pesukone hajos ja valutti vedet lattialle

* maanantaina vesikatko 12-16

* tiistaina vesikatko 12-16, uusi pesukone tuli, mut sitä ei voinut oikein koekäyttää

* torstaina hajos jenkkikaappi - valutti vedet lattialle ja sitä siivottiin viime yö, pakasteet meni pilalle, jääkaapin perunat, lantut ja punajuuret heitin parvekkeelle, vauva alkoi itkeä ja hälle tuli kans nuha ja annoin supon se kuumekouristusperimän vuoksi

* tänään alkoi 8.30 vesikatko ja piti loppua klo 13, mut eipä loppunutkaan... mies soitti isännöitsijälle ja huoltoyhtiöön ja talonyhtiön veden katkaiseva kahva on katkennut ja vettä ei saada päälle... eli koko päivän tarpeet multa ja pojalta vessanpöntössä, menkat alkoikin just sopivasti viime yönä kolmatta kertaa kun vauva on 3kk... ja pojalla oli tietty kakkahätä ja koko päivänä en ole saanut vauvan pyllyä pestyä...



Saapa nähdä saavatko vedet täksi viikonlopuksi jollain tavalla. Luojan kiitos että meillä on kakkosasunto, jonne tulee kyllä nostettua kytkintä jos ei vedet ilmaannu. Ei vaan houkuta tuota paskapönttöä jättää tänne yksinkään haisemaan...



Hau laavli voisi sanoa englanniksi.



Ja anteeksi kaikki herkemmät - mielikuva meidän elämästä ei liene suloisin mahdollinen.

Eilen en ehtinytkään koneelle, saitte hetken olla rauhassa ;). Vaikka en minä siksi kyllä jätä kirjoittelematta, kiitoksia vain kannustuksesta Monument!, en eilen vain ehtinyt ja muutenkin ajattelin, että yritän joskus kirjoittaa jostain muustakin kuin omasta nupistani. Kyllä minä tätäkin asiaa varmaan vatvon vielä moneen kertaan mutta yritän välillä keskittyä muuhunkin. Kiitos rohkaisusta alkuviikkoisten lisäksi vielä Nikille, Monumentille, Jouturille ja Jiipille.



Tavailin hieman niitä saamiani esitteitä ja niissä sanottiin kyllä, että myös ahdistuneisuushäiriön hoidossa käytetään just näitä serotoniinilääkkeitä jollaista minulle määrättiin. Mietin nyt vielä asiaa, koska en haluaisi turhiakaan lääkkeitä syödä. Meinaan vaan, että jos tämä on vain hormoneista johtuvaa ja menisi siis aikanaan itsellään ohi, kuten niin monella täällä on mennyt, niin tuntuisi hullulta aloittaa pitkä lääkitys. Vielä en kyllä (itsepäisesti) halua luopua imetyksestä, kun se osittaissellaisena on viimein jotenkin alkanut sujua (onnistuu öisin ja päivälläkin useimmiten, päikkäreiden jälkeen). Mutta sitten kun se loppuu, pitäisi helpottaa jos tämä on siitä johtuvaa, eli lääkitystä ei tarvittaisi; ja ellei, sittenhän voin aloittaa lääkkeet. - Pitäisi muuten sinne teratologiseen tietopalveluun soittaa, kiitos kun AJ muistutit paikasta.



Kovasti vaan voimia ja jaksamista niin monellekin meistä! Iso hali ja myötätunto AJ:lle ph:n kanssa, S@ri@lle väsymykseen ja niihin muihin, Jiipille esikoisen epilepsiaan ja Senniinalle ahdistukseen ym. Ja Melballa on riittänyt myös vastoinkäymisiä rutkasti tällä viikolla! (Tule silti kertomaan kun on iloistakin asiaa, niitäkin juttuja on varsinkin tässä tilassa tosi tärkeää kuulla!) Ikävä kuulla, että myös Nikillä, Jiipillä ja Jouturilla oli esikoisten kanssa tällaista, onneksi se kuitenkin on nyt ohi. Antaa toivoa, että täälläkin ns. perässä tullaan. Täytyy sanoa, että tosi vaikea on miettiä, mitä tämä nyt oikein on. Toisaalta esim. just nuo pakonomaiset ajatukset joita en pääse millään karkuun tuntuvat kyllä tosi pahoilta, samoin kuin itkukohtaukset. Aina silloin mietin, että nyt ei kun apteekkiin. Kuitenkin parempiakin hetkiä on. Pitäisi saada joku oikea diagnoosi... Karmea terkka muuten sinulla Jiippi esikoisen jälkeen, kun ei apua saanut vaikka pyysit! Uskomatonta, että vielä nykypäivänä joku voi olla sitä mieltä, että vauvan kanssa äidin kuuluukin olla ihan lopussa.



Nyt muita asioita vielä. 3 kk neuvoloita ollut monilla, kiva kuulla mittoja! Monument, jos teillä tyttö kasvaa vaikkakin omaa käyräänsä, on hyväntuulinen ja hereillä ollessaan virkeä, pissaa tarpeeksi jne. niin ei varmasti tarvitse olla huolissaan. Eiköhän hän syö tarpeekseen kun kuitenkin saa rintaa aina halutessaan, ja voithan koettaa hörpyttää lisämaitoa jos ei pullo kelpaa. Kohtahan te kyllä voitte jo aloitella kiinteiden maisteluakin jos edelleen itsestä tuntuu, että lisäruokaa tarvittaisiin.



Senniinalta piti vielä kysyä, paraniko Meralin calmettearpi hyvin? Onnin arpi alkoi märkiä. Ihmettelin eilen että jopa on iso rupi siihen yhtäkkiä tullut ja pukiessa se sitten repesi, ja ristus mikä määrä mätää sieltä tuli... yök! Putsasin Septidinillä ja tänään jo näytti paremmalta.

Täällä keskustelu käynyt vilkkaana. Ite en taas ole ehtiny muuta kun pikaisesti lukemaan kirjoituksianne.:) Tassulle voimia ja toivottavasti ahdistus alkaa helpottaa. Hyvä et olet hakenut apua ja pystyt siitä avoimesti puhua. Parempi purkaa tuska kun patoa se sisälle. Joten kirjoittele ihmeessä vaan.:) Toivottavasti Melba ootte saanu jo vedet taloyhtiöön. Tiedän mitä on ku ei tule vettä,meillä tehtiin viime kesänä(-06) porakaivoa ja vettä ei tullu viikkoon.:) Ei hyvä juttu lapsiperheessä. Meille ei kuulu mitään erityistä. Keittiöremppa etenee pikkuhiljaa ja arki porskuttaa samaan tahtiin. Vilille velli maistuu ja aattelin pian alkaa maistattaa vähän perunaakin. Kotona kun oon,niin meinasin ite tehdä pakasteeseen soseita. Aluks ihan jääpalarasiassa pakastan,annokset kun ei varmaan heti oo isoja. Vili kääntymistäkin jo alkanut harjoittelee. Vielä ei kokonaan käänny,mut kyljelleen kiepsahtaa. Alku siis sekin. Nyt lähettävä pihahommiin,on niin nätti päivä tulossa. Viikonloppuja kaikille! Palailemisiin..

Vedet tuli meille kello viisi eli koko päivän oli poissa. Eihän se mitään, jos olisi silloin tällöin vedet poikki, mutta kun nyt on ollut tyyliin 2-3 kertaa viikossa puoli päivää ja olet vauvan kanssa kotona, niin ei paljon naurata kakkapyllyisen kanssa olla pesemättä pyykkiä ja laittamatta kunnolla ruokaa.



Ruuanlaitosta tulikin mieleen, että eilen saatiin joku pimauskohtaus miehen ja poikien kanssa. Ryysittiin hulluille päiville tyhjentämään herkku ja ostettiin ties mitä ja koko ilta tehtiinkin sitten ruokaa: sitruuna-jogurttimarinoituja broilereita riisipedillä, juures-jauhelihapihvejä, meksikolaisia kebakoita, hernekeittoa, kauraleseleipää, lettuja ja lisäksi paistelin suppilovahveroita pakkaseen talvea odottamaan. Tälle päivälle lisäksi vielä marinoin naudan paahtopaistin.



Niin ja tuo vauva itki silloin perjantaina ihan lohduttomasti yli tunnin ja päätettiin käyttää siten lääkärissä ettei ole joku korvatulehdus tms. Lastenlääkäri tutki ja totesi, että mitään bakteeritulehdusta ei ole (ainakaan siinä vaiheessa), mutta kurkku on täynnä pikkuisia rakkuloita, joten ei ihme jos itketyttää. Kysyin sitten, että mitenkäs syöminen sitten onnistuu ja lääkäri totesi, että eipä oikein mitenkään... Että sitten kun nälkä on tarpeeksi suuri, niin sitten syö vaikka koskisikin. Ihmeen hyvin on kyllä nyt syönyt ja voinut ja nukkunut yönsäkin. Itselläkin on kuudetta päivää kurkku kipeä, joten voin arvata minkälainen olo on.



Niin ja tuo vauva on nyt oppinut nauramaan ääneen oikein kunnolla, kun häntä nauratetaan. Ja samoin kääntyy mahalta ollessaan kyljelleen/selälleen nyt näköjään ihan tietoisesti eikä enää pelkästään pään vetovoimalla sattuman kaupalla.

aika pitkään oli se calmette-arpi Meralin käsivarressa, mutta nyt se on jo kadonnut. Oli siinä sellanen märkivän näkönen paukama, mutta onnistuttiin olemaan niin, ettei se revennyt. Ei se repeäminen varmaan vaarallista ole ja useimmiten niin varmaan käykin, kun se näppy on sellanen kohuma.

ollut taas hiljaista viikonloppuna. Itsekin olen ollut niin poikki etten ole jaksanut kirjoitella. Kiva että Meralilla arpi parani hyvin. Onnillakin oli aluksi ihan se tavanomainen paukama siinä mutta sitten tuli se märkiminen. Arpi olisi varmasti kyllä irronnut itsestäänkin vaikken olisi siihen osunutkaan, se mätä kun tursusi sieltä alta. Sitä siis tuli todella paljon.



Onneksi saitte Melba vedet takaisin, vaikka ei kyllä yhtään hauskaa että ovat pois niin usein. Ja vesi tuli kielelle teidän kokkauksistanne! Kiitoksia vielä Allille kannustuksesta. Miten muuten teet niitä mössöjä, keität vain esim. porkkanaa ja sitten soosiksi, vai jatkatko vedellä löysemmäksi tai jotain? Ihan vielä en ajatellut meillä ruveta keittelemään mutta kyselen jo valmiiksi. Tuo jääpalarasia oli hyvä idea. Miten muuten muutkin, millaisia sörsseleitä teette tai olette ajatelleet tehdä? Millä vihanneksilla olisi hyvä aloitella? Ja viikon verran aina yhtä makua ennen seuraavaan siirtymistä, olisiko se hyvä tahti? Kuinka monta kertaa päivässä annatte " kiinteitä" sitten kun alatte antaa?



Tenttaa

Tassu

Ihan keitän perunaa ja porkkanaa aluks.Myöhemmin sit esim. kukkakaalia ja parsakaalia perunan kanssa. Sit yleiskoneella tai sauvasekottimella laitan mössöks ja korvikkeella vähän jatkan ni tulee sopivaa sosetta. Vanhemmilla muksuilla toimi aikoinaan hyvin ja maistu,vaik aika paljon kyl sillo tuli ostettua kaupasta valmiita purkkejakin.Nyt aattelin panostaa ja tehä ite ja välttää ostelemasta kaupasta. Nyt remontteeraamaan takas. Palailemisiin..

Minä olen aloittanut myös kiinteät samoin kuin alli eli perunalla ja porkkanalla. Nuoremmillani tuo porkkana on ollut ensi sose ja tarjoilen ekat annokset (1-2 teelusikallista) aamupäivällä, muutamana päivänä vain toi pieni maisteluannos jotta näkee tuleeko mitään ja ensin vain yhtä kerrallaan. Sitten muutama päivä seuraavaa samalla tavoin ja sitten lisään valikoimaa ja alan sekoitella keskenään paria kasvista.

Ja muutaman viikon päästä annokset ovat sitten kasvaneet vauvan mukaisiksi eli mitä vauva syö. Ja siinä vaiheessa yleensä aloitan antamaan jotain hedelmää ja sen annan välipalana sit myöhemmin päivällä. Puurot ja vellit olen aloittanut vasta myöhemmin.

Ja pyrin tekemään itse noi soseet ja muutkin ruuat. Eli keitän ja sitten soseutan esim. sauvasekoittimella ja pakastan pieniä annoksia ja löysennän maidolla ennen antamista.



Tänään leivoimme lasten kanssa ensimmäiset piparit :D

kaksi lasta lähti mummolaan perjantaina ja loppujen kanssa eilen tehtiin taikina ja äsken leivoimme. Ihan tuoksu nyt !

Ja leivoin erästä suosikkipiirakkaani- porkkanapiirakkaa johon tulee ihana kuorrutus voista ja sulatejuustosta nams :D

Nyt sitten onkin veto pois kun sain siivottua keittiön touhujemme jäljiltä.

Alexina hihkui innosta muiden mukana, hän nauttii tosi paljon seuratessaan siskojen tohinaa ja kun aina joku ottaa syliin ja lepertelee. Tulikin tuosta mieleen kun en ole lukenut mistin juttuja pitkiin aikoihin, yritähhän käydä kommentoimassa täälläkin kuinka teidän arki sujuu ja lapset voi ?



Mites muuten muilla tuo neuvolassa ohjeiden saaminen?

Itse kun koen hieman " typeräksi" kun tahtoo joka kerta tulla ne samat asiat, tulee fiilis ettei terkka edes muista mitä olemme jutelleet ja kysyy ja neuvoo aina samat asiat ? Tosin ymmärrän kun monta asiakasat käy, ettei muistakkaan kaikkien kanssa puhumisia ja varmaan on ne samat kysymykset ja neuvot jokaiselle.

tuntuu vaan että niihin menee aina aikaa niin paljon ja mielellään sen ajan käyttäisi muuhunkin jutusteluun ja jopa pois lähtemiseen.

Ja kun kyselee vauvanhoidosta kuin tämä olisi ensimmäiseni :)

En koe neuvolaan menoa samanlaisen mukavana touhuna kuin jskus ennen.



Mutta hyvät sunnuntain jatkot, huomenna alkaa taas uusi viikko :)