Miehen burnout
Kirjoittelen tänne kun on vielä niin tuore juttu, ettei tiedä mitä tekisi, vaikka mitään ei oikein ole tehtävissäkään...
Taustaa: Olen ollut mieheni kanssa kymmenen vuotta, meillä on reilu kaksi vuotias poika ja vauva syntyy huhtikuun lopulla. Rakennamme taloa, nyt on rungon pystytys menossa. Asumme rakennusajan vanhemmillani, ettei tarvitse murehtia vuokrakuluista.
Eilen mieheni sai jonkinlaisen hermoromahduksen, sai vihdoin kerrottua että kaikki on tuntunut pahalta jo pitkän aikaa. Hän vain oletti että se menee itsellään ohi, eikä puhunut mitään. Ei mennyt. Erilaisia ratkaisuja mietittiin, kuten omaan auntoon vuokralle muuttamista, että pääsisi pois molempia painostavasta ympäristöstä, mutta se ei kuulemma muuttaisi mitään, koska hän kokee minutkin painostavana. Avioerosta puhuttiin... Ja myös siitä kuinka hän haluaa yrittää kaikkensa, että siltä vältyttäisiin. En todellakaan haluaisi jäädä yksin lapsen ja pienen vauvan kanssa. Mieshän pitää itsestään selvänä, että lapset jäisivät minulle.
Onneksi mieheni itse ymmärtää, että hän tarvitsee ammattiapua ja yrittää sitä prosessia heti tänään saada alulle työterveyshuollon kautta. Olen varma siitä, että hän toipuu, kunhan saa oikeaa apua, mutta miten käy parisuhteelle? Tuntuu hurjalta, kun väläytellään sellaista aikataulua, että enää keväällä ei välttämättä olla yhdessä. Voiko muutamassa kuukaudessa todella tehdä sellaisen päätöksen ja silti väittää että on tehnyt kaiken vältääkseen eron? Ei kai mikään terapiakaan voi auttaa niin nopeasti? Miten saa loppuun palaneen ihmisen ymmärtämään, ettei kadonnut rakkaus voi syttyä uudestaan parissa kuukaudessa, vaan se vaatii aikaa ja panostusta. Hän ei kuulemma tunne mitään minua kohtaan. Itse pidän sitä melko hyvänä lähtökohtana, koska vihan ja katkeruuden tunteet saattaisi olla paljon vaikeampi muuttaa.
Avioliittoneuvojaa tai pariterapiaa yritin ehdottaa, mutta hän haluaa (ymmärrettävästi) mennä ensin yksin keskustelemaan, koska niitä ahdistavia asioita on paljon muitakin kuin vain minä. Pelkään vaan että hän päättää itsekseen siellä terapiassa, että koska ei tunne mitään, niin ei ole enää mitään syytä edes yrittää. Itse hämmästelen, että eikö jo pelkästään lapset ole riittävän hyvä syy yrittää kaikkensa, vaikkei tunteita juuri olisikaan. Kyllä kai sitä voi oppia rakastamaan sitä ihmistä, jonka kanssa alkoi perhettä perustamaan, jos vain molemmat tekevät töitä sen eteen. Meillä kun ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään kamaluuksia, minkä takia se rakkaus olisi hävinnyt. Muuta kuin liialliset paineet vähän joka taholta. Mitään isompia riitoja ei ole ollut, tyypillistä arkea, luulin, että aika onnellistakin. Miten väärässä sitä voikaan sitten olla.
Että tällaista...
Hieman sekavat on ajatukset, kommentoikaa jotain, helpottaa kun saa lukea toisten ajatuksia ja kokemuksia ja saa hieman erilaista näkökulmaa asioihin.
Kiitos
T: Jonna, Eetu ja tulokas rv 11+3
Kommentit (6)
Nyt kun on yön yli nukuttu, kirkastui vahvasti mieleeni, että miehen parantuminen on tässä vaiheessa tärkeintä. Stressitekijöiden karsiminen on tässä vaiheessa tärkeää. Soitin neuvolaan ja pyysin raskauden keskeytystä. Varmasti kuulostaa hurjalta, mutta se on mielestäni tällä hetkellä ainoa järkevä vaihtoehto. Vauvan tulo on kuitenkin aina stressaavaa ja tässä on nyt omakin mielenterveys kovalla koetuksella. Saa nähdä näkeekö mies asian samalla tavalla, en vielä ole ehtinyt hänen kanssaan keskustella. Tässä vaiheessa oli tärkeintä saada prosessi alulle. Ja tässä on kuitenkin vielä muutama päivä aikaa miettiä, onko se lopulta paras vaihtoehto.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jos tässä vielä yhdessä jatketaan, lapsia saa kyllä sitten myöhemmin lisää. Ja jos ei saa, meillä on kuitenkin yksi ihana poika ja se kyllä riittää.
Voin kyllä tässä vaiheessa sanoa, että kunnioitan kovasti niitä naisia, jotka jaksavat yksin pienten lasten kanssa. Voin sanoa, että itse en ole niin vahva ihminen, että ottaisin edes sitä riskiä.
nyt tosiaan jutella sen miehenkin kanssa, ennen kuin lähtee raskautta keskeyttämään. Muutenkin jos minun mieheni kokisi minut ahdistavana ja painostavana, niin miettisin tarkkaan, yritänkö holhota miestä liikaa, teenkö päätöksiä hänen puolestaan tai vähättelenkö hänen oikeuttaan määrätä itse omasta elämästään. En voisi kuvitellakaan varaavani aikaa raskaudenkeskeytykseen ilman että keskustelisin asiasta ensin miehen kanssa. Sinänsä en siis halua tuomita keskeytystä sinänsä, minusta on hyvä että ihmiset miettivät, mihin elämäntilanteeseen lapsi mahtuu ja mihin ei.
Kun mieheni aikoinaan ensimmäisen kerran sairastui masennukseen, hänelle tuli ensimmäisenä mieleen, että ei enää halua olla minun kanssa. Tieto tuli ihan yllättäen. Tämän jälkeen tuli ryppäinä asioita, jotka paljastivat mieheni kärsivän masennuksesta.
Hän pääsi hoitoon ja sitä kesti muutaman kuukauden. Olin koko ajan tukena ja mukana prosessissa. Sovimme silloin, että hoidetaan ensin masennusta ja katsotaan tilanne sitten uudestaan.
Yhteiselomme jatkoi tämän jälkeen ja suhteemme oli parempi kuin koskaan. En halua antaa mitään diagnoosia sinun miehestäsi, koska en ole mikään ´tämän alan ihminen`. Masentuneesta mikään ei tunnu miltään ja mikään ei tunnu varsinkaan hyvälle. Mieheni sanoi jälkeen päin, että halusi erota, koska oli aivan sama oltiinko yhdessä vai ei. Koska sekään ei tuntunut miltään.
Abortin suhteen tiedät varmasti itse parhaiten miten toimit. Vain sinä tiedät omat henkiset voimavarat. Kannattaa muistaa, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja myöhemmin ne asiat, jotka nyt tuntuvat raskaalta, voivat antaa tulevaisuudessa voimaa.
Eli mielestäni olet ihan oikeilla jäljillä. Paljon voimia sinulle ja raskas taakka on helpompi kantaa yhdessä kuin erikseen.
Sinulla ap on järkeä päässäsi ja olet teistä nyt se, joka osaa jäsentää asiat oikein. Ihana kuulla ihmisestä joka laittaa kumppaninsa toipumisen etusijalle ja tukee toipumista kaikkensa antaen.
Abortti on iso asia, mutta olen myös kanssasi asiasta samaa mieltä. Ihmisen pitää olla ehjä että pystyy ja jaksaa ottamaan vastuun pienestä ja viattomasta vauvasta. kun lisäksi pitää ajatella jo olemassa olevaa lasta. Kenenkään etu ei ole siinä että sinä yrittäisit liikaa ja olisit pian miehesi rinnalla lataamossa.
Kaikkea hyvää teille ja voimia elämään!
Asiasta selviäminen ottaa aikansa, eikä siinä passaa hötkytä. Jonain päivänä se aamu sarastaa taas risukasaan, sano minun sanoneeni.
t. nimim myös kontillaan käynyt, uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen sairastunut ja siitä toipunut.
yhden yön yli miettimisen perusteella?
Viestistäsi löytyy kyllä paljon muutakin aihetta miehen uupumiseen, kuten 1) talon rakentaminen 2) anoppilassa asuminen (etenkin tuo kohta 2).
Ja kun mies (tai nainen) uupuu, niin tyypillisesti siinä ensinnä haetaan syytä parisuhteesta, eli siis uupunut kokee, että elämä olisi helpompaa ilman puolisoa, tai että ilo perhe-elämästä on mennyt, tai mitään tunteita ei ole jne. jne. Ja uupunut ei aina osaa sitä itse edes realistisesti arvioida, vaan sanoo suoraan aikovansa lähteä yms.
Liekö siinä takana ajatus siitä, että on edes jotain sellaista, mihin pystyy saamaan muutoksen aikaan itse. Uupumushan on usein tulosta siitä, että jotenkin elämänhallinta tuntuu karkaavan omista käsistä (vaikka ulkoisesti menisi kuinka hyvin), eikä kykene näkemään ulospääsyä ahdistavasta tilanteesta.
Siis ei tietenkään kannata tehdä noin suurta päätöstä tuossa tilanteessa. Koita saada hänet ymmärtämään, että vika on varmaan väsymyksessä/uupumuksessa, ja muut asiat palautuu toipumisen mukana ennalleen... Jos tuollainen tilanne on, niin se on kaikista typerintä tehdä mitään päätöksiä sellaisessa mielentilassa. Ei ole millään tavalla neutraali tilanne päättää mitään järkevää.
Ymmärrän kyllä, että oot huolissasi, mutta ammattitaitoinen terapeutti etsii syytä burnoutista eikä avioliitosta tuossa tilanteessa... tietenkin niitä terapeutteja on joka lähtöön, mutta yleisesti ottaen, en usko, että rohkaiseevat tekemään tuollaista ratkaisua noin sumeassa tilanteessa. Eri juttu on sitten kun alkaa asiat selvitä ja jos sitten alkaa näyttää, että avioliitto on tosiaan " syypää," niin sitten kääntyy huomio siihen.