Onko lapsesi kiitollinen lahjoista, joita annat hänelle, vai onko hän tyytymätön? Olen tainnut hemmotella lapseni pilalle.

sinun lapsesi on jo aika iso, myöhäistä muuttaa ajatusmaailmaa vähemmän materialistiseksi. paha juttu :(

Mun 7-vuotias on aina vailla jotain uutta. On kyllä isoon osaan lahjoista tyytyväinen (taidan olla itse lahjojen suhteen samalla tiellä kuin ap, yritän aina ostaa lahjaksi jotain hienompaa ja parempaa kuin edellisellä kerralla ja välttelen lapsen pettyisiä, mikä on väärin), mutta vain hetken. Sitten alkaa sama mankuminen jostain uudesta. On siis tavallaan ahne.



Käytin tätä lastani vuosi sitten psykiatrilla. Hän näki ahneuden tavaroille eräänlaisena rakkaudennälkänä, eli että poikani olisi jotenkin jäänyt liian vähälle rakastamiselle ja se näkyisi kyltymättömänä omistushaluna. Voi olla tottakin.

tai ainakin vääränlaista hellyyden osoittamista hukuttaa lapsi lahjoihin, ja yrittää aina jotain parempaa antaa joka kerralla.



Minulle tuo on niin vierasta, etten oikeen osaa edes lähteä neuvomaan. Oma poikani on 7-vuotta, ja tottakai hänkin aina jotain on vailla. Lapsi on kuitenkin aina opetettu tietynlaiseen käytäntöön: Lahjoja saa synttäreinä ja jouluina. Piste. Pikku juttuja voi tulla lisäksi nimppareina, tai tuliaisina jos vaikka kummitäti/vanhemmat käyvät matkoilla, yhteisiltä matkoiltakin lapsi saa aina jonkun lelun. Ilman syytä ei kuitenkaan mitään ostella. Ei siis koskaan tavallisena päivänä. Jos lapsi haluaa jotain pientä, kuten pokemon-kortteja tai magneetteja tms. tavallisina päivinä, hän on saanut " ansaita" ne rahat kotitöitä tekemällä. Nyt olemme juuri ottaneet käyttöön viikkorahan, jolla saa sitten toki ostaa mitä haluaa säästettyään tarpeeksi. Lapsi tietää, ettei lahjoja tule muulloin, ja yleensä hän sanookin mielenkiintoisen lelumainoksen nähdessään, että " tuota voisin pyytää jouluna" (vaikka olisi heinäkuu).

Ei kai kukaan lapsi nyt rupea vaatimaan jotain, mitä tietää, ettei saa. Siis jos käytäntö on selvä, ja käytöstavat opetettu. Ja mitä sitten, jos lapsi vaatii. Sehän on niin helppo juttu kun sanoa lapselle, että " saahan sitä haluta, vaan kaikkea mitä haluaa ei saa. Ja tätä sinä et saa, sillä lahjat kuuluvat merkkipäiviin."



Ja tuohon kiitollisuus-asiaan: Tietenkään omakaan lapseni ei ole kaikista lahjoista yhtä innoissaan, ja ainahan lapsen toiveet otetaan huomioon (kyllä ne pari eniten toivottua juttua aina löytyvät pukinkontista). Mutta ihan jo kohteliaisuuskasvatuksena olemme opettaneet, että kaikista lahjoista kiitetään, eikä ainakaan koskaan arvostella mitään lahjoja. Ihan pienestä ollaan pojalle selitetty, kuinka ajatus on tärkeä, ja kuinka jokainen lahja on vaivalla ostettu ja rahalla hankittu. Muistan esim. kerran kun lapsi sai kummitädiltään synttärilahjaksi kaksi pakettia; toisessa oli hienot housut ja toisessa kauko-ohjattava auto. No, sanomattakin on selvää, kumpi lahja lasta ilahdutti. Tämä pieni 4-vuotias jaksoi kuitenkin kummitädin edessä ihastella housuja " voi miten hienot, nämähän ovat ihan MAHTAVAT" kunnes ryntäsi uusine autoinensa leikkimään, ja housut unohtuivat äidin ihasteltavaksi (lastani ei todellakaan vähempää voisi kiinnostaa vielä tänäkään päivänä, mitä hänellä on päällään). Poika siis ihasteli housuja ainoastaan kummitädin mieliksi, osoittaakseen arvostustaan lahjaa kohtaan. Ja se taas on vanhemman kasvatuksen paikka, kuinka hyvin lapsi oppii arvostamaan muita ihmisiä, kuinka kiittämään ja kuinka pitämään suunsa kiinni negatiivisista ajatuksista.

näen hänestä, ettei lahja pahemmin hätkäytä. Hän ilmaisee sen myös toisinaan sanallisesti, epäsuorasti mutta kuitenkin jollain tapaa. Olen systemaattisesti yrittänyt kasvattaa häntä näkemään kokonaisuuksia ja olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä on. Uskon kuitenkin, että olen itse syyllinen, sillä olen innokas lahjojen ostaja. Nyt, kun lapsi on isompi, ovat lahjatkin kalliimpia. Pelkään, että asenne on juurtunut häneen ja vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa aikuisena. Olenko jo myöhässä? -ap