Avioeron harkintaa

Meillä molemmat lapset ovat olleet todella huonounisia, ei ihan noin pitkään kuin teillä. Mutta siis tiedän tuon turhautumisen tunteen, anoppini jaksaa vieläkin kauhistella, kun lapset aikoinaan heräsivät aina ihan kuudelta ... Ja tosiaan monet valittivat, että puolivuotias heräilee vieläkin kerran yössä. Meillä nukkuminen vaan parani yhtäkkiä, mitään muutosta ei tehty. Meilläkin yritettiin vaikka mitä tassuhoitoa, mutta kun muutos tuli, se tulikin sitten ihan puun takaa. Ehkä lapsen kehityksessä tapahtui jotain.



Jotain apua voisi olla lapsen siirtämisestä omaan huoneeseen, isommasta peitosta/unipussista, korkeammasta tyynystä, tutista luopumisesta, päiväunirytmin tarkastamisesta (ettei lapsi siis nuku liian pitkään päivällä), nukkumaanmenoajan myöhäistämisestä, tukevammasta iltapalasta, pyykinpesuaineiden muuttamisesta hajusteettomiksi, iltakylvystä aina ennen nukkumaanmenoa, unisukista. Ja jotkut kuulemma saavat unirytmistä paremmin kiinni vieraassa paikassa, vaikka mummolassa. Eli eivät siellä heräilekään. Tietyllä tavalla kodin kiristynyt ilmapiiri siirtyy myös lapseen, joten tuo noidankehä olisi saatava rikki.



Mutta olen samoilla linjoilla siitä, että väsyneenä asiat näkee aina huonossa valossa. Ero on niin iso päätös, että sitä ei kannata tehdä nyt. Itse suosittelisin Matti Hannukselaa, jos teillä on allergiaepäilyjä. Tiedän, että häntä pidetään vanhana itsepäisenä jääränä, mutta lastani hän hoiti todella hyvin. Hän on myös sellainen jalat-maassa-vanhan-kansan-ukko, jonka tyylisestä itse pidän. Olen myös kuullut hyvää vyöhyketerapiasta. Normaalisti olen aika skeptinen, mutta tiedän, että esim. kiinalainen lääketiede on auttanut erästä hyvinkin järkevää ihmistä, jonka arvostelukykyyn todella luotan. En näe siis perinteistä lääketiedettä ja näitä pehmeämpiä hoitomuotoja kilpailevina vaan toisiaan täydentävinä. Olkoonkin, että osa on ihan huuhaata.



Mutta tosiaan tiedän, mitä käytte läpi. Toivottavasti minusta oli edes jotain apua!

Ja olen todella lopussa henkisesti. Mieheni on niin "tunnevammainen" ettei häneen saa minkäänlaista yhteyttä. Meillä myös arki on jatkuvaa riitaa, väärinkäsityksiä ja kunnioitus on puolin ja toisin kokonaan mennyttä. Kun minulla menee hermot nykyään niin saatan huutaa kuin palosireeni. Lisäksi poikamme 1 vuotta seitsemän kuukautta on alusta asti ollut todella vaativa tapaus. Nukkuu edelleen huonosti, saattaa heräillä puolen tunnin - tunnin välein. Olemme ravanneet kaikki mahdolliset lääkärit läpi- julkiset ja yksityiset, mutta apua ei ole löytynyt. Lisäksi taloudellinen tilanteemme on todella tiukka (liikaa velkaa)ja ero tuntuu jotenkin myös mahdottomalta, koska tarvitsen mieheni apua selvitäkseni lapsen hoidossa. Teen täyttä työviikkoa, eikä töissä ole helppoa ajatustyötä tekevälle kun unet ovat aika olemattomissa. Minulla ei ole tunteita miestäni kohtaan, hän on minulle vain lastenhoitoapulainen. Koen tämän tilanteen olevan väärin niin poikaamme kuin meitä molempia vanhempiakin kohtaan, mutta käytännön asiat tekevät erosta lähes mahdottoman. Olen pikkuhiljaa kallistunmassa kuitenkin siihen, että eroamme ja käytännön asiat, myös taloudelliset hoituvat sitten jotenkin. Poikani hyvinvoinnin on tultava ihan ensiksi.

omasta kokemuksesta täytyy Hamimamalle todeta, että jos vaan pää kestää niin eropäätöstä kannattaa yrittää pitkittää siihen kun lapsi on edes hetken nukkunut kunnolla. Tai vähän kunnommalla.



Jatkuva univelka ja siihen yhdistettynä vaativa lapsi tekee arjesta helvettiä ja kumppanista paholaisen (ja itsestä monesti myös). Eikä tiukka taloustilanne varmaankaan auta asiaa yhtään. On mahdollista, että sitten kun unta saa vähän enempi ja lapsen pahin vaativuusaika menee ohi niin parisuhdekin alkaa tuntua taas paremmalta, ainakin vähän paremmalta.



Tietty kunkin tilanne on yksilöllinen enkä tiedä minkälaista teillä on todellisuus ja arki, jos miehesi on oikeasti "tunnevammainen" tai suhde pahasti karilla niin ero voi olla hyvä ratkaisu ennemmin kuin myöhemmin. Mutta muistan elävästi oman esikoisen vauva- ja taaperoajasta (hän oli myös hyvin vaativa eikä nukkunut kunnolla ensimmäiseen pariin vuoteen, heräili tunnin parin välein), että riitoja oli enemmän kuin lääkäri määrää ja kumppani tuntui juurikin lastenhoitoapulaiselta (ja välillä tosi huonolta sellaiselta). Kun lapsi viimein alkoi nukkua vähän paremmin niin arki ja parisuhdekin parani, ei heti eikä itsestään mutta ajan kanssa ja keskustellen. Ja kumppanista alkoi taas kuoriutua se mukava tyyppi, jonka kanssa muistelin eläneeni ennen lapsen syntymää. (kumppanin mukaan tunne oli molemminpuolinen)



Mutta että siis väsyneenä ja vaativan lapsen tarpeissa jatkuvasti kiinni ollessa riidat saattaa olla jotain aika käsittämätöntä ja arki näyttää pelkältä tappelunujakalta.



Tsemppiä ratkaisuihin, mihin suuntaan ne sitten menevätkään, ja erityisesti arkeen huonosti nukkuvan ja vaativan lapsen kanssa. Tiedän todella, mistä puhut sen osalta..



-zel

Tiedostan kyllä tuon unenpuutteen vaikutuksen arkeen ja parisuhteeseen. On todella vaikeaa yrittää saada vertaistukea ihmisiltä huonosti nukkuvan lapsen suhteen. Tunnen asiasta välillä uskomatonta katkeruutta. Ja todella vaikea kuunnella muiden hyvin pieniltä huolilta tuntuvia valituksia siitä, jos lapsi herää joskus jo kuudelta aamulla. Meidän poikamme on myös maidottomalla ja viljattomalla ruokavaliolla, koska suoli ei kestä oikein mitään. Virallisesti todettuja allergioita ei ole, eivätkä uusien ruokien kokeiluyritykset toimi, koska pikkuherra parka on ollut todella paljon kipeänä aloitettuaan elokuussa päiväkodissa. Olemme taas piakkoin menossa uusiin testeihin. Kokonaisuudessaan tilanne on todella rankka. En oikein enää jaksa uskoa siihenkään, että aika autttaa, koska olen jo koko pojan elämän ajan tuudittautunut siihen. Yritän elää ja selviytyä joka tapauksessa päivä kerrallaan...

ja sen, miten hankala oli kuunnella muiden "tukea" sarjassa "meidän Viljakin kärsii unihäiriöistä, hän herää *vieläkin* kaksi kertaa yössä, vaikka on jo kohta 9 kuukautta vanha.."



Myöskään neuvolassa meitä ei otettu vakavasti, terkka vaan mumisi jotain että "jotkut vauvat vaan heräilee, ne on sellaisia" tai "koittakaa luoda hänelle vuorokausirytmi" -tyyppistä.



Mekin tuudittauduttiin (tai ennemminkin ripustettiin viimeinen toivomme) siihen, että aika auttaa, mutta tuli 1-v synttäri, tuli 2-v synttäri, ei mitään muutosta. Sitten yhtäkkiä kuin taikaiskusta yöt muuttuivat vähän rauhallisemmiksi vähän yli 2-vuotiaana, mitään syytä tälle me ei olla keksitty, ei esim. (juuri silloin) muutettu ruokavaliota tai päiväunirytmejä tai mitään. Ei ne vieläkään superrauhallisia ole, nyt 3-v saattaa heräillä pari kolme kertaa yössä, mutta joskus hän nukkuu koko yön putkeen ja on tuo pari kertaa kuitenkin paljon inhimillisempää kuin se tunnin-parin välein heräily mitä siihen asti oli. Toivoa siis ehkä on, mutta siihen ei todellakaan kannata eikä voikaan tuudittautua.



Mutta kääntöpuolena muistan, että se kiitollisuus kun oli ensimmäisen pari viikkoa nukkunut suhteellisen hyvin, oli jotain aivan mahtavaa. Sitä jotenkin näki maailman värit ihan eri tavalla.. Ja meillä siis kun esikoinen oli kaksi ja puolivuotias, ja parempia unia takana noin neljä kuukautta, oltiin jo siipan kanssa niin sopuisia ja toipuneita, että laitettiin alulle kakara kakkonen.. Ja nyt sitten eletään vauvaperhearkea taas, katsotaan kuin käy. ;-) (Peukut pystyyn, tää kakkonen on ainakin tähän mennessä ollut vähän parempi nukkumaan kuin isosiskonsa..)



Onnea testeihin ja kokeisiin, toivottavasti teidän yöt paranee ennemmin kuin myöhemmin!!! Ja jos ei parane, onko teillä mitään mahdollisuutta käydä esim. vuorotellen nukkumassa öitä jossain muualla? Me tehtiin pahimpina aikoina välillä niin, että viikonloppuisin käytiin vuoroöin mun mutsin luona nukkumassa. Se auttoi vähän, mutta ei se mikään loppuelämän mittainen ratkaisu sekään ole. Harkittiin myös ensikotiin menemistä muutamaksi yöksi, mutta ei sitten saatu aikaiseksi eikä se tuntunut pitkän tähtäimen ratkaisulta sekään.



Selviytymistä! (ja joo, kokemuksesta tiedän myös, että ajatustyöstä ei todellakaan tule mitään unihäiriöarjen keskellä..)