kokemuksia kaksisuuntaisesta puolisona ja vanhempana?

täysin missä sairauden vaiheessa on ja miten sairaus ko. henkilöllä oireilee/ miten myöntyväinen on hoitoon ja ymmärtää sairautensa.

Kaikki ovat yksilöitä, mutta kyselinkin kokemuksista. Millaista jollakin toisella on.

ja valitettavasti ei ole hyviä kokemuksia, joka johtui siitä että siihen aikaan kun seurustelin bipo-miehen kanssa, hän ei käyttänyt lääkitystä tai silloin kun käytti, lääkitys ei ollut kohdallaan.



Maanisena mies nukkui vähän, oli sata eri proggista työn alla, pelasi paljon, kokkaili. Tyypillistä oli että keittiössä oli kokkailut menossa, ja muualla asunnossa molemmat telkkarit auki, pelikone, tietokone, kannettava yms. ja kaikissa oli jotain menossa (mua ei oikein siinä enää jaksanut huomioida). Masentuneena saattoi "hävitä" eli ei vastannut puheluihin tai viesteihin esim. viikkoon, eikä juurikaan tehnyt mitään, lojui vain sängyssä.



Pahinta oli ehkä se, ettei tajunnut itse olevansa mitenkään sairas tuossa vaiheessa, eli ei suostunut käyttämään lääkitystä säännöllisesti eikä myöskään ymmärtänyt miksi mua ei kiinnosta hänen sata eri käynnissä olevaa projektiaan tai edes tajunnut että laiminlyö mua kun tekee vain omia juttujaan illat pitkät. Suhteemme ei onneksi ollut kovin vakava eikä asuttu yhdessä, joten lopulta jätin tyypin (siitäkös riemu repesi...).



Vuosia jälkeenpäin kuulin tyypistä jälleen, mutta nyt on ilmeisesti lääkitykset kunnossa ja elämänsä paljon tasaisempaa. Uskoisin siis että jos lääkitys on kohdillaan ja mies itse ymmärtää tilanteensa sekä osaa jotenkin tunnistaa mitkä tunteet/reaktiot johtuvaat biposta, ei ole mitään ongelmia. Vastavuoroisesti tietysti perheessä muiden täytyy ymmärtää että bipo voi aiheuttaa miehessä hieman "epänormaalia" käytöstä, mutta miten paljon sitä sietää, on tietysti jokaisen henkilökohtainen asia. Mutta kuten tulikin ilmi, en siis todellakaan ole asiantuntija, tuollainen oma kokemus on vain vuosien takaa.

Kiitoksia vastanneille! Lisää vaan kokemuksia jos kellään on! Oma mieheni kyllä syö lääkkeensä, ymmärtää asian hyvin. En ole koskaan nähnytkään ilman lääkitystä.

Upp

upppp

Mulla on molemmat vanhemmat, joista kylläkin vain isä on saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

Lapsen näkökulmasta se oli kyllä todella rankkaa. Ei voinut täysin luottaa vanhempiin, sillä samasta käytöksestä koitui joka kerta erilainen reaktio. Tietynlainen johdonmukaisuus puuttui. Uhkauksia ja lupauksia saattoi tulla mutta niiden pitäminen riippui täysin sitten seuraavan hetken mielialasta. Isä oli jopa pahimmillaan jopa väkivaltainen mutta parhaimmillaan oikea koomikko. Pelko varjosti elämää kun koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Meni lapsuus aika lailla varpaillaan seisten ja vanhempia tarkkaillen. Ainakin sitä sai kokea koko tunteiden kirjon. Nyt vanhempana ymmärrän paremmin mistä oli kyse ja olen antanut anteeksi ikävät kokemukeni. Oman lapsen saaneena toivon että opin entistä paremmin omaa käytöstäni hillitsemään(ei kyllä koskaan ole mennyt yhtä radikaaliksi omalla kohdallani kuin vanhemmillani). Lapselle kaikki tämä voi olla todella hämmentävää ja ahdistavaa, aikuiset eivät välttämättä tajua edes miten paljon lapset huomaavat ja miten voimakkaalta kaikki herkkien pienien olentojen näkökulmasta tuntuu, on todella tärkeää puhua näistä asioista lapselle. 

Itsestään tietoisena pysyminen on tärkeää. Ylipäätään diagnoosi voi helpottaa itsensä tarkkailemista ja hoitamista. Monet käyttäytyvät miten sattuu mutta eivät ole valmiita kohtaamaan mitään diagnooseja tai muutenkaan mitään "negatiivistä" itsessään.

Minäkin olen näitä bipolaarisia geenejä kantanut ja huomannut että terveelliset elämäntavat auttavat paljon. Tietynlainen kurinalaisuus ja rutiinit (pienellä löysäämismahdollisuudella) auttavat. Paras päätös elämässäni oli lopettaa kaikkien päihteiden käyttäminen, myös sokerin ja vaaleiden viljojen. Liikunta ja meditaatio, taiteet ja luonnossa oleminen auttaa tasoittamaan energioita.  Uskon että parasta on ensin kokeilla luontaisia keinoja ennen lääkkeitä. Esim akupunktio, homeopatia, hengitysharjoitukset.

Kaikkein tärkeintä on luoda ympärille myötätuntoinen, rehellinen ja kunnioittava ilmapiiri. Avoin keskustelu auttaa itseä ja läheisiä pysymään tietoisina, jolloin oireiden iskiessä voi oppia kanavoimaan ne muualle. Avoimesti puhuminen on tärkeää myös sen takia ettei kukaan tule väärin ymmärretyksi ja loukkaannu. 

[quote author="Vierailija" time="14.02.2013 klo 02:29"]

Mulla on molemmat vanhemmat, joista kylläkin vain isä on saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

[/quote]

Joo olipas vähän kirjoitusvirheitä tossa mun tekstissä. Silmät ristissä täällä kirjoittelen :) 

Ja siis piti täsmentää vielä että molemmilla vanhemmilla on näitä bipolaarisiä oireita, mutta vain isälläni on diagnoosi(vanhempien eron jälkeen hankittu). 

Jos te saatte joskus lapsia. Niin katsokaa tämä

Tiivistettynä: Exäni sairastui yhdessäoloaikanamme, tai kai se sairas oli ennenkin, mutta diagnosoitiin lievemmäksi tapaukseksi. Alkuun kaikki oli ihan ihmeen hyvin, kai liiankin. Viimeinen puoli vuotta oli sitten ihan yhtä helvettiä, sai diagnoosin, istui vaan koneella pelaamassa ja joi kaljaa kaiket päivät. Koitin tukea ja "potkia liikkeelle", ylläpitää arkea... Suhteemme joka minulle oli ollut unelmien täyttymys olikin ollut hänelle pelkkää esittämistä, olis vaan senkin jättänmyt kertomatta... Aloin itse kärsiä ensin unettomuudesta ja stressistä ja kun mies ilmoitti että suhde loppui tähän ja heitti minut ulos (ei ollut rahaa eikä paikkaa mihin mennä) sairastuin masennukseen. Oli niin syvä monttu itselleni, etten vieläkään tajua miten ihmeessä siitä selvisin.

Vaikka näin ei saisi sanoa, niin yhdenkään "hullun" kanssa en enää ole.

en suositele edes viholliselle

Mun miehellä on diagnosoitu bibo II, eli lievempi muoto joka on masennuspainotteinen. Alakulokausia on useampi vuodessa, siinä välissä sitten normaalia tai lievää hypomaniaa. Tasoittavan lääkityksen kanssa oireet eivät ole niin dramaattisia kuin aikaisemmin ennen diagnoosia. Mies on kiltti, mutta äärimmäisen herkkä. Itseltäni vaatii paljon samalla ymmärtää että jaksaa pitää itsensä erillään puolison oireilusta, ettei ala itse murehtimaan toisen alakuloista oloa. Elämä ei ole helpoimmasta päästä, puoliso esim. lykkää asioiden hoitamista kun on masentunut, vetäytyy omiin oloihinsa jne. Vanhempana bibolaarihäiriöstä kärsivä ei välttämättä jaksa olla läsnä lapsille masennuskausina. Lapsi voi myös olla hämmentynyt jos vanhempi muuttuukin taas iloiseksi hypomaniassa. Tärkeintä olisi puhua lapselle sairaudesta, mutta kyllä lapsi tunnetasolla varmasti on hämmentynyt mielialojen vaihtelusta. Miehelläni on poika ed.avioliitosta ja kyllä sairaus on oman jälkensä poikaan jättänyt,ei juuri välitä pitää yhteyttä koska isänsä mieliala on suurimmaksi osaksi vuotta alakuloinen. Poika vertaa isäänsä isäpuoleensa, joka on aktiivinen ja urheilullinen ja jaksaa touhuta pojan kanssa, eikä oikein ymmärrä että isällään kysymys on sairaudesta ja siksi ei jaksa olla touhuamassa. Poika on ehkä nähnyt isäänsä liikaa masentuneena ja nyt kun on täysi-ikäinen, ei viitsi tulla meille käymään koska täällä on varmaankin niin tylsää.

Voi olla että parisuhde ja perhe-elämä onnistuu hyvinkin bibon kanssa, mutta täytyy olla itse vahva ja riskinä on tietysti että jää lasten kanssa ikäänkuin yksinhuoltajaksi jos sairaus jossakin vaiheessa pahenee. Stressi ja jopa lapsen syntymä voi laukaista masennuksen tai hypomanian. Vanhemmuus on bibolle haaste, riippuu miten sairautensa kanssa on oppinut pärjäämään. Lääkityksellähän vain n. 30% pysyy oireettomina, lopuilla sairaus oireilee lääkityksenkin kanssa, tosin lievempänä. 

Up, koska itse olen juuri eronnut miehestä, jolla diagnosoitiin hiljattain kaksisuuntainen, ja asumme vielä yhdessä. Mieliala hänellä on viime ajat ollut vaihtelevasti itku- ja ahdistuskohtauksiin asti masentunut jolloin pyytää apua anteeksiantoa anellen, kun toisina päivinä taas yhtäkkiä kiukutteleekin minulle kuin uhmaikäinen, paiskoo tavaroita ja tekee omituisia kostotemppuja koska olen kuulemma pilannut hänen elämänsä.

Kahdesti viimeisten kuukausien sisällä olen pelastanut hänet itsemurhalta.

Vertaistuki olisi siis paikallaan. Vaikka tällä hetkellä mies onkin minulle henkisesti suuri rasite, niin pelottaa että mitä jos hän oman asunnon saadessaan siellä sitten tekeekin itselleen jotain, eikä kukaan ole enää soittamassa ambulanssia tai rauhoittelemassa. Mitenkään vähättelemättä toisen tuskaa, niin on tämä oikeasti läheisillekin rankkaa. 

[quote author="Vierailija" time="14.02.2013 klo 02:33"]

[quote author="Vierailija" time="14.02.2013 klo 02:29"]

Mulla on molemmat vanhemmat, joista kylläkin vain isä on saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

[/quote]

Joo olipas vähän kirjoitusvirheitä tossa mun tekstissä. Silmät ristissä täällä kirjoittelen :) 

Ja siis piti täsmentää vielä että molemmilla vanhemmilla on näitä bipolaarisiä oireita, mutta vain isälläni on diagnoosi(vanhempien eron jälkeen hankittu). 

[/quote]

Hankittu?

Minun miehelläni on ennen minun tapaamistani diagnosoitu vaikea kaksisuuntainen, johon hän syö seitsemää eri lääkettä yhteensä 24 pilleriä päivässä. Alussa minua varoiteltiin miehestä hyvin paljon joka suunnasta, mutta pidin hänestä ja aika nopeasti sain sitten tietää siitä sairauden huonosta puolesta. Äkkiarvaamattomuus, aggressiivisuus, pähkähullut ideoinnit, yötä myöten valvominen niiden ääressä, yli-innokkuus mikä kuulostaa aika lievältä kirjoitettuna, törkeä puhetyyli ja sekoilu alkoholin ja erityisesti rahan kanssa ovat maniassa pahimpia, mutta hypomaniassa sen sijaan on ihan hyviäkin puolia toisinaan. Esim. seksihalut nousevat ja energisyyttä riittää.
Masennus on kurja vaikka siinä ei tarvitse pelätä että ottaako perjantaina ihan normaalilta vaikuttanut mies lauantaina kahden sekunnin miettimisen jälkeen kolmen tonnin pikavipin ja ostaa sillä yhden menolipun Mombasaan (tämä on tapahtunut myös ja onneksi saimme ajoissa miehen kiinni, lähtö tuli mielisairaalaan heti ja hän oli siellä viisi viikkoa). Se masennus vain vie ihmisen elinvoimat ja -tahdon niin perusteellisesti että se imee mehut itsestänikin (itselläni on paniikki- ja ahdistushäiriö joten tiedän miltä masennus tuntuu) ja koko elämä lakkaa siksi aikaa kunnes se menee miehellä ohi. Emme voi sopia yhteisiä tapaamisaikoja, emme voi mennä minnekään, emme suunnittele edes päivän ruokaa etukäteen.

Eli kaikille teille, jotka mietitte suhteen aloittamisesta kaksisuuntaispotilaan kanssa: miettikää useamman kuin kaksi kertaa, kestättekö todella sen. Jos en rakastaisi miestäni täydestä sydämestäni vaan olisin hänen kanssaan terveenäkin vain siksi kun hänen kanssaan on ihan kivaa ja hän on mukava, olisin lähtenyt jo ensimmäisen koitoksen jälkeen. Tämä vaatii hyvin rautaista itseluottamusta ja -tuntia, jotta kestää ne huorittelut, mahdolliset pettämiset (oma mieheni ei onneksi ole pettänyt, hänen lääkityksensä on niin vahva että vehje ei seiso), ja nimenomaan nuo hyvinkin odotettavissa olevat erektio-ongelmat tai täysi kyvyttömyys seksiin, ajat kun puoliso on mielisairaalassa jne. On opittava tunnistamaan, milloin mies on normaali ja milloin on menossa manian tai depression puolelle.

[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 05:46"]Minun miehelläni on ennen minun tapaamistani diagnosoitu vaikea kaksisuuntainen, johon hän syö seitsemää eri lääkettä yhteensä 24 pilleriä päivässä. Alussa minua varoiteltiin miehestä hyvin paljon joka suunnasta, mutta pidin hänestä ja aika nopeasti sain sitten tietää siitä sairauden huonosta puolesta. Äkkiarvaamattomuus, aggressiivisuus, pähkähullut ideoinnit, yötä myöten valvominen niiden ääressä, yli-innokkuus mikä kuulostaa aika lievältä kirjoitettuna, törkeä puhetyyli ja sekoilu alkoholin ja erityisesti rahan kanssa ovat maniassa pahimpia, mutta hypomaniassa sen sijaan on ihan hyviäkin puolia toisinaan. Esim. seksihalut nousevat ja energisyyttä riittää.
Masennus on kurja vaikka siinä ei tarvitse pelätä että ottaako perjantaina ihan normaalilta vaikuttanut mies lauantaina kahden sekunnin miettimisen jälkeen kolmen tonnin pikavipin ja ostaa sillä yhden menolipun Mombasaan (tämä on tapahtunut myös ja onneksi saimme ajoissa miehen kiinni, lähtö tuli mielisairaalaan heti ja hän oli siellä viisi viikkoa). Se masennus vain vie ihmisen elinvoimat ja -tahdon niin perusteellisesti että se imee mehut itsestänikin (itselläni on paniikki- ja ahdistushäiriö joten tiedän miltä masennus tuntuu) ja koko elämä lakkaa siksi aikaa kunnes se menee miehellä ohi. Emme voi sopia yhteisiä tapaamisaikoja, emme voi mennä minnekään, emme suunnittele edes päivän ruokaa etukäteen.

Eli kaikille teille, jotka mietitte suhteen aloittamisesta kaksisuuntaispotilaan kanssa: miettikää useamman kuin kaksi kertaa, kestättekö todella sen. Jos en rakastaisi miestäni täydestä sydämestäni vaan olisin hänen kanssaan terveenäkin vain siksi kun hänen kanssaan on ihan kivaa ja hän on mukava, olisin lähtenyt jo ensimmäisen koitoksen jälkeen. Tämä vaatii hyvin rautaista itseluottamusta ja -tuntia, jotta kestää ne huorittelut, mahdolliset pettämiset (oma mieheni ei onneksi ole pettänyt, hänen lääkityksensä on niin vahva että vehje ei seiso), ja nimenomaan nuo hyvinkin odotettavissa olevat erektio-ongelmat tai täysi kyvyttömyys seksiin, ajat kun puoliso on mielisairaalassa jne. On opittava tunnistamaan, milloin mies on normaali ja milloin on menossa manian tai depression puolelle.

[/quote][quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 05:46"]Minun miehelläni on ennen minun tapaamistani diagnosoitu vaikea kaksisuuntainen, johon hän syö seitsemää eri lääkettä yhteensä 24 pilleriä päivässä. Alussa minua varoiteltiin miehestä hyvin paljon joka suunnasta, mutta pidin hänestä ja aika nopeasti sain sitten tietää siitä sairauden huonosta puolesta. Äkkiarvaamattomuus, aggressiivisuus, pähkähullut ideoinnit, yötä myöten valvominen niiden ääressä, yli-innokkuus mikä kuulostaa aika lievältä kirjoitettuna, törkeä puhetyyli ja sekoilu alkoholin ja erityisesti rahan kanssa ovat maniassa pahimpia, mutta hypomaniassa sen sijaan on ihan hyviäkin puolia toisinaan. Esim. seksihalut nousevat ja energisyyttä riittää.
Masennus on kurja vaikka siinä ei tarvitse pelätä että ottaako perjantaina ihan normaalilta vaikuttanut mies lauantaina kahden sekunnin miettimisen jälkeen kolmen tonnin pikavipin ja ostaa sillä yhden menolipun Mombasaan (tämä on tapahtunut myös ja onneksi saimme ajoissa miehen kiinni, lähtö tuli mielisairaalaan heti ja hän oli siellä viisi viikkoa). Se masennus vain vie ihmisen elinvoimat ja -tahdon niin perusteellisesti että se imee mehut itsestänikin (itselläni on paniikki- ja ahdistushäiriö joten tiedän miltä masennus tuntuu) ja koko elämä lakkaa siksi aikaa kunnes se menee miehellä ohi. Emme voi sopia yhteisiä tapaamisaikoja, emme voi mennä minnekään, emme suunnittele edes päivän ruokaa etukäteen.

Eli kaikille teille, jotka mietitte suhteen aloittamisesta kaksisuuntaispotilaan kanssa: miettikää useamman kuin kaksi kertaa, kestättekö todella sen. Jos en rakastaisi miestäni täydestä sydämestäni vaan olisin hänen kanssaan terveenäkin vain siksi kun hänen kanssaan on ihan kivaa ja hän on mukava, olisin lähtenyt jo ensimmäisen koitoksen jälkeen. Tämä vaatii hyvin rautaista itseluottamusta ja -tuntia, jotta kestää ne huorittelut, mahdolliset pettämiset (oma mieheni ei onneksi ole pettänyt, hänen lääkityksensä on niin vahva että vehje ei seiso), ja nimenomaan nuo hyvinkin odotettavissa olevat erektio-ongelmat tai täysi kyvyttömyys seksiin, ajat kun puoliso on mielisairaalassa jne. On opittava tunnistamaan, milloin mies on normaali ja milloin on menossa manian tai depression puolelle.

[/quote]Lisään vielä, että tämä on siitä ikävä sairaus, että lähiomaisille ei tule oikeastaan mitään tukea julkiselta puolelta niille, jotka eivät ole bipon elämässä silloin kun sairaus puhkesi. Ei vaikka sen perään kyselisi ja psykiatrit tietäisivät potilaan aloittaneen vakavan seurustelusuhteen. Diabetes- ja syöpäpuolella on suorastaan tyrkytetty uudelle tyttö tai poikaystävälle sairaalan tarjoamaa infopaketteja, leirejä ja sairauteen tutustumista ammattilaisten kanssa, mutta kaksisuuntaisen kanssa on ihan eri asia. Ymmärsin sen niin, että bipon ei oleteta seurustelevan kovin kauaa sairauden luonteen vuoksi, onhan se ihan tottakin. En todellakaan tarkoittanut tuolla tukemisella mitään valtion tukemia laivareissuja ja tuollaisia, mutta tuntuu hassulta että anoppi käy jatkuvasti biposäätiön järjestämillä ilmaisilla retkillä ja teattereissa ym. vaikka minähän se olen joka miehen pahat vaiheet kestää 24/7 enkä minä saa edes vaivaista perehtymistuntia. Netistä kun ei kaikkea ammattilaisen tietämää faktaa ja tärkeää seikkaa löydä.

Raskas matka, vaikka vasta alussa.

Tunteiden vuoristorataa, pelkoa, pettymyksiä, epävarmuutta, hylätyksi tulemisen tunnetta, huolta, ahdistusta, tuskaa, surua ja kyyneleitä..

Moni neuvoisi hyppäämään vain kyydistä pois, mutta minunhan on pakko uskoa että mieheni vielä hyväksyy diagnoosin ja saa tilanteen hallintaan. Enhän voi hyljätä. Minunhan tulee pyrkiä jotenkin myös siihen etten minä sillä matkalla menisi ihan murusiksi ja hukkaisi itseäni.  - Jotenkin.

 

Tällä hetkellä parisuhteen selviytymiskeino on väliaikainen asumusero.

Miehen presenssi on sairauden värittämä vaikka nyt lääkkeitä viikon syöneenä onkin parempaan päin. Itse hän tuntee olevansa parantunut, euforisen eheytynyt, voimakas ja elinvoimainen. Niin, kaikkea mitä terve elinvoimainen ihminen tuntee mutta ilman jonkinlaista realismi suodatinta. Katseessa ja eleissä on jotain, puhe on nopeaa ja kuuluvaa, keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei meinaa olla, empatiakyky puuttuu. En tunnista miestäni.

Tuttavien mielestä tuollainenhan hän on aina ollut, eloisa ja luova. Ystävien mielestä tilanne on vaikea. Helpompi on nähdä ystävää ja kuunnella hänen omituisia tarinoita, ja kun ystävänä ei ota tiettyjä asioita puheeksi, saa itsekkin hetken illuusion ystävästä joka ei ole sairas. Suhde ei ole niin raskas, mitä parisuhde on.

Voiko hänen kanssaan olla parisuhteessa? Varmasti jos hän hyväksyisi sairauden ja ymmärtäis sen tuoman vastuun hoitaa itseään.

 

Vielä en ole hakenut vertaistukea, ammatillista keskusteluapua olen saanut puoli vuotta sitten kun miehellä oli ensimmäinen psykoosijakso. Hänellä on hoitokontakti, suostuu onneksi käymään siellä säännöllisesti vaikkei koekkaan siitä olevan mitään hyötyä. Yhtäkkiä minulla ei olekkaan mitään automaattista numeroa jonne soittaa tai osoitetta minne mennä käymään, minulle kerrottiin "hoitosuhteeni päättyneen" ja nyt kun mieheni taas tekee elämästäni helvettiä minun pitää lähteä terveyspalveluiden lähtöruudusta. Palaan sinne, ankean terveysaseman mielenterveysklinikalle, heti kun jaksan voimattomuuden tunteeltani.

Tänään ensimmäistä kertaa uskalsin osoittaa tämän kysymyksen itselleni, voinko olla hänelle puoliso? Onko epätoivoiset puolisot kirjoittanut aiheesta kirjastojen hyllyille voimaannuttavia selviytymistarinoita vai onko haudattuja pettymyksiä ja poltettuja päiväkirjoja?

Tämä ketju on tärkeä, meitä ei neuvota ja tueta tarpeeksi.

Täytyy muistaa myös, että 20% bipo diagnoosilla kuolee oman käden kautta, mikä on aika hurja luku.

Maanisesta kun tullaan alas, niin romahdus voi olla melkoinen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on molemmat vanhemmat, joista kylläkin vain isä on saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Lapsen näkökulmasta se oli kyllä todella rankkaa. Ei voinut täysin luottaa vanhempiin, sillä samasta käytöksestä koitui joka kerta erilainen reaktio. Tietynlainen johdonmukaisuus puuttui. Uhkauksia ja lupauksia saattoi tulla mutta niiden pitäminen riippui täysin sitten seuraavan hetken mielialasta. Isä oli jopa pahimmillaan jopa väkivaltainen mutta parhaimmillaan oikea koomikko. Pelko varjosti elämää kun koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Meni lapsuus aika lailla varpaillaan seisten ja vanhempia tarkkaillen. Ainakin sitä sai kokea koko tunteiden kirjon. Nyt vanhempana ymmärrän paremmin mistä oli kyse ja olen antanut anteeksi ikävät kokemukeni. Oman lapsen saaneena toivon että opin entistä paremmin omaa käytöstäni hillitsemään(ei kyllä koskaan ole mennyt yhtä radikaaliksi omalla kohdallani kuin vanhemmillani). Lapselle kaikki tämä voi olla todella hämmentävää ja ahdistavaa, aikuiset eivät välttämättä tajua edes miten paljon lapset huomaavat ja miten voimakkaalta kaikki herkkien pienien olentojen näkökulmasta tuntuu, on todella tärkeää puhua näistä asioista lapselle.

Itsestään tietoisena pysyminen on tärkeää. Ylipäätään diagnoosi voi helpottaa itsensä tarkkailemista ja hoitamista. Monet käyttäytyvät miten sattuu mutta eivät ole valmiita kohtaamaan mitään diagnooseja tai muutenkaan mitään "negatiivistä" itsessään.

Minäkin olen näitä bipolaarisia geenejä kantanut ja huomannut että terveelliset elämäntavat auttavat paljon. Tietynlainen kurinalaisuus ja rutiinit (pienellä löysäämismahdollisuudella) auttavat. Paras päätös elämässäni oli lopettaa kaikkien päihteiden käyttäminen, myös sokerin ja vaaleiden viljojen. Liikunta ja meditaatio, taiteet ja luonnossa oleminen auttaa tasoittamaan energioita.  Uskon että parasta on ensin kokeilla luontaisia keinoja ennen lääkkeitä. Esim akupunktio, homeopatia, hengitysharjoitukset.

Kaikkein tärkeintä on luoda ympärille myötätuntoinen, rehellinen ja kunnioittava ilmapiiri. Avoin keskustelu auttaa itseä ja läheisiä pysymään tietoisina, jolloin oireiden iskiessä voi oppia kanavoimaan ne muualle. Avoimesti puhuminen on tärkeää myös sen takia ettei kukaan tule väärin ymmärretyksi ja loukkaannu. 

Aina silloin tällöin tältä palstalta bongaa aivan erinomaisen hyvin muotoillun ja selkeän kommentin, josta lukija jopa kokee viisastuvansa tai oppivan ainakin jotain uutta.  Kiitos fiksusta kommentista (juuri tämän kaltaisten kirjoittajien takia tätä palstaa tulee luettua).

Mun mies on psyn mukaan kaamosmasentunut tai lievä bipo ilman mania. Eli masentuu jos jotain. Oli joku pirteämpi kausi kun elämässä kukoisti kun mut tapasi ja siitä bipo diagnoosi. Mies ei ihan samaa mieltä mut syönyt tasaavat lääkkeensä jo 9v. Meillä kaksi pientä lasta. Isäni oli alkoholisti ja äitini malli oli hyvin vahvan ihmisen malli jonka olen perinyt. Valitettavasti myös vähän toista vanhempana vähättelevän mallin. Hän on paras isä ikinä. Omistautuu lapsille kaiket illat täysin. Velvollisuuksia ja raha asioita ei oikein jaksa. On aika suurpiirteinen. Pärjätään hienosti ja pystyn paikkaamaan niin että lapsilla todella hyvin kaikki. Ainoa mistä jo vitsailemme on se että kun jätän hänet lasten kanssa hän ei koskaan muista tarjota heille ruokaa. Onneksi isompi osaa pyytääaja minä aina muistuttelen. En oikein tiedä oliko tästä mitään hyötyä sinulle :)