Lue keskustelun säännöt.
Se siitä, nyt minustakin tuli väkivaltainen äiti. :(
01.10.2007 |
Jäipä viime yönä unet vähiin.
4-vuotiaan kanssa oli kauhea päivä eilen, en saanut otetta lapseen lainkaan. En puheella, en viime metreillä huutamisellakaan. Menin aikaisin sänkyyn lukemaan ja jätin lapsen hyppelemään hereille, vaikka nukkuma-aikansa oli jo aikaa sitten mennyt ohi. Ajattelin vielä peiton kulmilla, että pyydänpä lapsen viereen köllöttelemään ja puhelemaan vähän niitä näitä kainaloon. Noh, lapsi tuli, 2 sekuntia ja alkoi pomppia sängyllä. Kielto, ei usko, kielto, ei usko, nostin sängyltä alas. Tulee takaisin viereen makaamaan. Itse kyllästyneenä katselin vain lehteä enkä puhunut enää mitään. Ja siitäkös lapsi suuttui, yritti huutamalla ja huitomalla saada huomiota, kun en huomioinut, löi nyrkillä. Siis hämmästyin niin täysin, että lättäsin saman tein avokämmenellä päähän. Ja huomasin tietty heti, että nyt tuli virhe, nousin sängystä, kävin toisessa huoneessa rauhoittumassa ja menin sitten ottamaan lapsen syliini ja pyysin anteeksi.
Nytkin vain itkettää, kun olen aivan voimaton lapsemme edessä. En saa kuriin, en rauhoittumaan, en mitään. Tässä sitä ollaan. Ennen ihmettelin, " miten nyt aikuinen ei pientä lasta voi kuriin saada" , enpä ihmettele enää. Kun mitä tässä voi tehdä?? En viitsi edes kylään mennä, kauheaa komentamista koko ajan, aikuiset ei saa puhua, kahvitella, ei mitään rauhassa. Lapsi puhuu suorastaan päälle koko ajan, vaikka saisi omiakin puheenvuoroja, ei ole auttanut.
Neuvokaa, mitä teen????
Kommentit (23)
Se haka vaan mahdollistaa muutaman metrin päähän menemisen, kun muitakin lapsia on. Usein lapsi jo itsekin vähän ajan päästä huutelee, että " olen valmis pyytämään anteeksi" .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim. meidän nelivuotiaalle. Syntyy negatiivinen kierre, mikä sitten kestää ja kestää.
Hyväksi olen havainnut ennakoivan ja ohjaavan toiminnan. Eli lapsi tavallaan pidetään niin " kiireisenä" ja tehdään koko ajan yhdessä, ettei ehdi tulla turhautumista/kyllästymistä/kiukuttelua ym.
En tarkoita, että päivään ympättäisiin kamalasti ihmeellistä ohjelmaa vaan sitä, että meillä minä ohjaan lapsia hienovaraisesti uuteen leikkiin/toimintaan/askarteluun/mihin vaan heti jos pikkasen näyttää, että lapsi alkaa kyllästyä edelliseen tekemiseen. Teen sen niin, että itse ilmoitan suureen ääneen, että aion nyt piirtää. En ehdota, että piirrettäiskö yhdessä, koska silloin poikaa ei kiinnosta. Otan värit esiin, ja olen kovasti keskittyvinäni siihen, mitä teen. Poika on heti kyljessä kyselemässä ja haluaa itsekin paperia.
Tällä tavalla kun lapsilla on koko päivän jotain kiinnostavaa tekemistä, niin hankalia hetkiä on paljon vähemmän. Samoin esim. uloslähtiessä en ikinä komenna lapsia pukemaan vaan rupean pohtimaan että hitsi, se iso keppi taisi unohtua varaston taakse ja minä kun olin ajatellut käyttää sitä kävelysauvana... Kohta poika hakee kenkiä hyllystä, vaikka pukeminen on aina ollut hänestä maailman tylsin juttu. Eli houkuttimia, ennakointia, ohjelmointia ym. rangaistusten, kieltojen ym. sijaan niin lapset ainakin meillä tyytyväisiä. Ei ehkä toimi jollain muulla.
Nukkumaanmeno on sitten asia erikseen. Monet mutkat ollaan käyty siinä läpi, nukkumista poika inhoaa eniten maailmassa. Mutta nykyään sammuu kuin saunalyhty tasan ysiltä iltasadun jälkeen enkä itsekään tiedä miten siihen on päästy. Tytön (2v) kanssa ei ole ollutkaan ongelmia. Joka tapauksessa mulle ei ikinä tulis mieleenkään käydä itse lepäämään jos poika ei ole nukkumassa, ongelmia tulis ihan takuulla.
tiedossa. Sitä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja illalla olin niin väsynyt, että en vaan enää jaksanut. Vaan tuolla ei toki sitä läppäisyä selitetä.
Ja jos ajattelee jotain kylästely- tai kerhotilannetta. Niin en ole siellä jäähyrangaistuksiin koskaan turvautunut eikä ole aikomuskaan. Kivahan se olisi muille paikallaoleville kunnella kiljuvaa lasta kauan aikaa, meidän muksu kun ei hevillä luovuta.
Ja turhasta ei kielletä ja komenneta. Kaikki missä voi jotain lapselle sattua selkeästi, kielletään. Eiliselle päivälle ehti kolmesti pudota jostain, kahdesti sohvalta (ensin loukkasi leuan, sitten jalan) ja kerran sängyltä (loukkasi jalkansa). Ja täytyy ihmetellä, että miten lapsemme onkin selvinnyt vilkkaudestaan huolimatta ilman murtumia ja isompia haavereita.
Onko tuo Wahlgrenin kirja jostain 80-luvulta? Jos on sama mitä olen selaillut?