Voi miksi minusta on tullut tällainen??? Ja mikä lastani vaivaa?

Tämä päivä meni paremmin kuin pari edellistä päivää. Aamulla jumi aamupalan kanssa ja sai hoputtaa taas, ja olin varmasti taas tosi inhottava (jupisin " mikä ihme sinua taas vaivaa" ). Mistä tuollaiset edes tulevat minun suuhuni? Käveli kuitenkin reippaasti päiväkotiin, ja jäi sinne tosi hyvällä mielellä, ja vielä iloisempi oli, kun pääsin puolilta päivin hakemaan ilman pikkusiskoa.



Päivällä lapsi sai raivarin kun olisi halunnut laittaa pyykkikoneen päälle (ja olisi toki saanut laittaakin, jos olisi kertonut ennen kuin se oli ollut jo 5 minuuttia päällä), alkoi kiljumaan ja märisemään ja löi minua lopulta kilvellä. Ihmeesti piti pokka, käskin arestiin ja yllättäen menikin sinne. Huusi siellä TODELLA kovaa melkein koko neljäminuuttisen " eieieiei....äiti ei saa...ei mun tarvi..." . Miltähän mahtoi naapureista kuulostaa. Tyhjensin kuitenkin keittiössä tiskikonetta taaperon pyöriessä apuna ja jotenkin se huuto ei enää kuulostanut niin pistävältä eikä sitä kauheaa hermostumisen tunnetta tullutkaan. Lapsi tuli syliin, kunnes keksi, että se pyykkikone täytyy pysäyttää, jotta hän saa sen laitettua uudelleen päälle ja kun en suostunut, se mökä alkoi taas. Tällä kertaa arestiin piti kantaa, mutta mies sattui juuri piipahtamaan kotona siinä välissä ja ennen neljää minuuttia se huuto oli loppu ja lapsi oli melko ok tullessaan taas syliin. Ruokaa ei kylläkään syönyt ja lähti muskariin heikolla ravinnolla, mutta oli tosi reipas koko matkan ja vielä loppuillankin, mistä kyllä kovasti kehuin ja otin viereen yöksi, kun mieskin on taas yön poissa.



Minä olen aikalailla yksin näiden lasten kanssa, mies tosiaan pyörähtää kotona joskus nukkumassa ja vaatteet vaihtamassa eikä minulla ole sukulaisia lähimaillakaan. Jotenkin olen tämän esikoisen syntymän jälkeen joutunut sen aikaisista (bile)kavereista erilleen enkä olekaan sitten enää osannut uusia ystäviä hankkia. Meidän talossa on paljon lapsiperheitä, mutta en ole oikein päässyt niiden porukkaan mukaan, vaikka yhteen väliin niin luulinkin, kunnes palautettiin tylysti maan pinnalle.



Tiedän toki että autismi ei " puhkea" , tarkoitin vain " autismin tyyppisellä" noita neurologisen puolen häiriötä, joista minä olen vain pintasilauksen verran lukenut, mutta kuitenkin sen verran, että kauhukuvia piirtyy väkisinkin silmien eteen. Ja sitten ahdistaa kun ei itse hillitse hermojaan, mitenpä sitä sitten lapseltakaan voisi vaatia.



Joka tapauksessa, rakastan lapsiani yli kaiken, vaikka joskus antaisin lähes mitä tahansa jos pääsisin yksin pois edes yhdeksi yöksi. Yritän ja kerronkin lapsille kuinka paljon heitä rakastan ja yritän huomioida kaiken hyvän, mutta tuntuu, että esikoisesta se kaikki on vain ihan turhaa höpötystä, joskus kyllä näkee että saa mielihyvän jostain kehusta, kun jotain oikein vaivalla tehnyt. Sylissä saisi olla enemmänkin, esittää ettei halua tulla, mutta nauttii kyllä oikeasti sylittelystä. Mustasukkainen pikkusisko kun tulee viereen tuolloin kätisemään, toteaa isompi vaan, että äiti on nyt varattu minua varten ja rutistaa lujasti. Ja silloin taas itkettää...



Parempaa tulevaisuutta odotellen...

ap

si. Kuulostat kovin väsyneeltä.

meillä kävi ihan samanlailla keskimmäisen kanssa, tyttö hänkin.

Se menee kyllä ohi kunnes seuraava vaihe alkaa... :) pitää vaan yrittää ajatella että nää asiat kuuluu näihin " kasvukipuihin" ja ja jos oikeasti huolestuttaa niin soita neuvolaan. Aina parempi kysyä kun omassa mielessä pohtia ja väsyttää itseään.



Ilmeisesti tyttö siis ensimmäisesi ja nehän on aina niitä ns harjoittelukappaleita..kaikki asiat yllättää ja tuntuu omituiselta ja useimmiten kun nää vaiheet tulee seuraaville osaa jo suhtautua niihin eri tavalla.

Meillä oli sellainen vaihe että mitä vaan käski tai pyysi tekemään niin tyttö ei reagoinut mitenkään, tuijotti vaan eteenpäin ja hymyili ja jos sanoi että on kohteliasta edes vastata kun puhutellan niin ei mitään katsoi vain kohti ja hymyili...oli siinä hermoja pidellessä...

Välillä tuntuu siltä kun kaiken mitä suustaan suuntaa tälle lapselle olisi pelkkiä kieltoja ja sekin on normaalia.

Tiedän koska meillä vanhin 13 ja todella vaikeassa vaiheessa koko ajan saa olla " keskustelemassa" ja neuvottelemassa asoista!



Olisko sinulla ketään ystävää lähellä joka esim olisi pienemmän kanssa vaikka tunnin silloin tällöin jotta saisitte ihan kahdenkeskistä aikaa tytön kanssa. En tiedä helpottaako se asiaa joka on käytävä läpi kuitenkin...



Jos miehesi paljon poissa on osattava pyytää apua. :)

Ei tee sinusta huonoa ihmistä.



Jos haluat keskustella lisää kerro ihmeessä.



3xäiti

Menetettyyn asemaansa perheen ainokaisena ja " vauvana" , äidin väsymykseen ja stressiin. Lapset reagoivat tosi herkästi siihen, jos vanhempi on uupunut. Ja juuri tuo kierre menee päälle niin helposti. Esikoisesi tuntee olonsa epävarmaksi, turvattomaksi, pelkää ettei äiti enää rakasta samalla tavalla jne, mutta ei osaa käsitellä näitä vaikeita tunteita, vaan sulkeutuu tai hakee huomiota ainoalla tavalla, jolla sitä kokee saavansa (ja huom! lapselle MIKÄ TAHANSA huomio on haluttua. Helpoiten hän saa näinä päivinä sinusta tunnereaktion ärsyttämällä). Sinä taas väsyt entisestäsi ja tilanne mutkistuu myös sinun ja esikoisen välillä.



Meillä oli hyvin samanlainen tilanne lapsen ollessa 4-5-vuotias. Meillä ei ole kuin yksi lapsi, mutta itselläni oli silloin todella vaikea elämäntilanne, ja lapsi reagoi siihen muuttumalla täydeksi riiviöksi, juuri kuvailemallasi tavalla ja välillä myös sulkeutumalla ja lukkiutumalla täysin. Kävimme perheneuvolassa tuolloin psykologin vastaanotolla jonkin aikaa, ja saimmekin sieltä paljon apua.



Muista huomioida esikoistasi mahdollisimman paljon postiivisesti (siis silloin kun hän tekee jotain oikein ja hyvin), ja niin vaikeaa kuin se onkin, jättää mahdollisimman pitkälle huono käytös huomioimatta. Siis ei tietenkään silloin, jos lapsi tekee jotain kertakaikkiaan väärin tai kiellettyä, mutta mahdollisuuksien rajoissa. Voit jopa sanoa ihan suoraan, että äiti ei nyt juttele sinulle tai kiinnitä sinuun huomiota niin kauan kuin huudat ja meuhkaat, että tulee sitten juttusille kun on rauhoittunut. Sen sijaan aina kun lapsi tekee jotain hyvin, kehu häntä vuolaasti! Kerro, että nyt äiti on tosi iloinen ja ylpeä kun sinä teit tuon ja tuon noin reippaasti. Usein postiivinen käytöksen vahvistaminen ja kehu unohtuvat kiireen ja stressin keskellä, ja elämä menee yhdeksi kieltelyksi ja sättimiseksi. Lapselle on kuitenkin tosi tärkeätä saada tunnustusta silloin (vaikka se olisi harvoin) kun hän toimii oikein. Tällä tavalla lapsi rupeaa myös tekemään yhä enemmän ja enemmän niitä hyviä juttuja, kun huomaa saavansa sillä huomiota (ja vielä hyvältä tuntuvaa sellaista) ja negatiivisista jutuista ei huomioidakaan...Ja keskustele myös lapsen kanssa tilanteesta. Hän on jo niin iso, että suora puhe asioista jää reksiteriin, vaikka se ei välttämättä heti näkyisikään käytöksessä.

Koita vaikka järjestää jokin ihan teidän kahdenkeskeinen tuokio, istuta lapsi alas ja juttele asioista. Sano konkreettisesti, että teillä on ollut nyt vähän hankalaa ja äitikin on ollut kovin väsynyt ja siksi on tapeltu paljon, mutta että äiti ei haluaisi tapella lapsen kanssa ja että äiti rakastaa häntä kovasti, ja on hänestä ylpeäkin kun hän on jo niin iso ja osaa monta juttua. Lupaa lapselle, että yrität vähän hillitä itseäsi paremmin, ja että olisi hienoa, jos lapsikin yrittäisi. Korosta, että ikävältä saa toki TUNTUA, mutta käytöstä pitää ison lapsen jo osata vähän hillitä.



Meillä jouduttiin näkemään kauheasti tietoista vaivaa, että tilanne korjaantui, mutta vähitellen se korjaantui. Nyt lapsi on ekalla ja hänen energiansa on suuntautunut ihan toisin; paljon positiivisemmin. Hän on tosi reipas ja kotona avulias, suorastaan aurinkoinen pikku koululainen. Ja elämä on taas ihan erilaista! Tsemppiä teille, kyllä se siitä...

Ja kaikki komentaminen ja kiltäminen vaan pahentaa oireita, koska lapsi on niistä itsekin hämmentynyt.



Menkää tutkimuksiin, auttaa koko perhettä!



Meillä meni asiat niin pitkälle että lapsi oli niin ahdistunut että alkoi vahingoittamaan itseään.