Te, jotka olette kokeneet äkillisen ihastumisen " väärässä" elämäntilanteessa (Lue: perhe ja lapset):

t: 10 onnellista vuotta jo

Olikohan n. vajaa vuoden verran ollut aika hankalaa ja ajatukset usein toisaalla. Tosin nyttemmin olen sitä mieltä, etten varsinaisesti ollut ihastunut siihen ihmiseen (jota en juuri edes tuntenut), vaan jouduin johonkin paniikkiin, kun yhtäkkiä huomasin, että elämä tasaisen vakiintunutta. Tuo ihastuminen toi kässäriin jotain draamaa kait?



Tyhmää yhtä kaikki. Varsinkin, kun olen naimisissa aivan kerrassaan upean ja ihanan miehen kanssa! No, opin arvostamaan tätä suloista tasaisuutta. :)





Ps. seuraavaa kriisiä odotellessa...

Niin mieluiten kait haluaisin päästä ajatuksissani hänestä eroon.. Tulen muuten kaheliksi. Miten ihmeessä joku voi välillä haikailla " kaunista muistoa" ? Ja silti olla rakastunut suhteessa..? ap

T. naimisissa oleva 1-vuotiaan äiti

päiviä jolloin ei käynyt ihastus mielessäkään mutta nyt se taas alkoi kun näin hänet vilaukselta. Koitan mennä eteenpäin järjellä mutta kun tunteet sotkee menoa.

Meinaan, kun itselläni on periaatteessa " maailman paras mies" .. Hyvä isä, auttaa kotitöissä ei ryyppää eikä rellestä. Seksikin on ok. Vika on kyllä ihan meikäläisessä.. Se jokin, mikä pistää ne sukat pyörimään on kadonnut. Jouduin todella pidättelemään itseäni tuon ihastuksen kanssa! ap

Ja suoraan sanoen mä sydämeni pohjasta halveksin tollasia naisia, jotka työpaikoilla sitten kuolaa varattuja miehiä!

Tuon 3kk jälkeen pääsin sinuiksi asian kanssa (paljon varmasti auttoi se etten nähnyt kyseistä tyyppiä enää). Toki sen jälkeenkin välillä kaiholla olen muistellut mutta asia ei ole enää vaivannut.

varattujen naisten perään....

Että tuleeko sellainen koskaan mieleen? Ja sitten tuntuu olevan niin, että nämä " ihastujat" tulkitsevat asioita väärin, eli jos joku mies on aivan normaalin ystävällinen töissä, niin sitten sen on pakko olla ihastunut, siis vähintäänkin.



Naurunalaisiksi kyllä tekevät jotkut itsensä, eivätkä edes tajua sitä. Ja se mies, jota kuolataan, sitten vaimonsa kanssa päivittelee, että mitenköhän suoraan sille työpaikan tyrkylle pitää oikein ilmaista, että jätä mut nyt rauhaan...

Tajusin että mikä mies oli...ja huokaisin itse helpotuksesta kun pääsin niin vähällä opetuksella

siitä on jo yli vuosi ja edelleen pientä värinää tunnen sisälläni kun ko. miehen näen. Tein kuitenkin sen päätöksen että mihinkään en ihastukseni kanssa ala, en vaikka hän huomaisikin tunteeni ja kertoisi tuntevansa samallalailla. Oma mieheni kun on oikeasti hyvä mies ja hyvä isä, vain hänen kanssaan voin kuvitella olevani elämäni loppuun asti. Pitkässä suhteessa vain arki astuu kuvioihin ja se intohimoinen tunne " olla rakastunut" vaihtuu rakastamiseksi ja kumppanuudeksi, ja sitä ei mielestäni korvaa mikään. En tunne mitään syyllisyydentunnetta että olen ihastunut mieheni ystävään, en haaveile tulevaisuudesta tai seksistä tämän miehen kanssa.

Ihan muissa kuvioissa tapahtui ainakin mulla. Enkä kyllä ollut se aloitteen tekijä vaan aloitteen teki tämä myös vakisuhteessa (naimisissa) oleva mies.. Ja minkäs pirun teet, jos sisällä roihahtaa?! Enhän minäkään kuitenkaan edes suudellut tätä ihastuksen kohdetta, koska moraali kolkutti. Joten jos tässä pitää alkaa päätä laittamaan vadille jo tunteista niin.. ap

oma suhde onkin kunnossa, ei siitä voi kukaan vielä päitä pölkylle vaatia!! Toimiminen tunteiden mukaan onkin sitten jo toinen juttu.

tuosta ihastuksesta.. Mitään ei tapahtunut, mutta nyt en tiedä, että olenko siitä onnellinen vai surullinen.. ap

Kun kemiat käy yhteen, sen kyllä tietää. Olen kuitenkin omaan puolisooni sitoutunut enkä siksi lähde suhdetta edes yrittämään. Tyydyn ihailemaan kaukaa.

ihastumisesta on nyt ehkä 3kk. enää en niinkään haikaile ja itke perään. mutta kyllähän hän on mielessä päivittäin, lähinnä kauniina muistona. Hyvätuuli tulee aina kun kasvonsa muistuvat mieleeni, aijemmin tuli vain suru ja kaipuu.