Meidän tarinamme...

Halusin tulla tänne kertomaan meidän kivisestä tiestä... Kirjoittaminen auttaa muutoinkin ja tiedän, että täällä jos jossain osataan ainakin aavistella, miltä tämä meistä tuntuu. Tässä siis arvattavasti pitkä tarina...



Melko tasan kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2005, teimme viimein suuren askeleen ja aloimme yrittää kauan toivomaani lasta. Ensimmäiset kierrot menivät suuremmitta tuskitta ja vaikka plussaa ei tullut osasin ottaa rauhallisesti kun tiesin, ettei tärppi heti tule. Kului puoli vuotta, kului vuosi, kuukaudet alkoivat edetä vain ja ainoastaan kierronpäiviä, ei enää kuukauden päiviä laskien... Monia verikokeita, ultraamisia ym. tehtiin ja marraskuussa 2006 oli Taysin ensikäynti, josta varsinaiset tutkimukset ja hoidot lähtivät käyntiin. Verikokeiden ja simppatestien tulokset olivat enemmän kuin ok, ultrissa kaikki näytti hyvältä, ssg:ssa munatorvet todettiin hyvin aukioleviksi - mitään syytä ei siis löydetty meidän lapsettomuudelle, tosin kroppani ja kiertoni huomattiin jatkossa kulkevan aivan omia polkujaan...



Hoidoiksi meille suunniteltiin inseminaatioita toisensa perään, yhteensä 5 suunniteltua ja 3 toteutettua. Lopulta lääkäri totesi, että inseminaatiot ovat meidän tapauksessa aivan turhia, joten " pääsimme" melko pikaisesti koeputkihedelmöityshoitoihin. Nämä hoidot koin kovin raskaiksi, mutta helposti niistäkin selvisi, kun tiesi mikä voi olla palkintona.



13.7.07 oli elämäni siihen asti onnellisin päivä, kun se selvä plussa sitten testiin piirtyi. Siitä alkoi elämäni onnellisin aika, aivan hurmiossa elelin enkä edes suostunut ajattelemaan että jokin voisi mennä mönkään - olin päättänyt että nyt nautin täysillä raskaudesta, kävi miten kävi kun sitä kerta oltiin niin pitkään toivottu! Pahoinvoinnit ja muut raskausoireet olivat vaan ihana muistutus siitä, että sisälläni kasvaa pieni elämä... Alkuraskauden ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin ja se vasta onneamme vahvistikin. Jostain syystä mieleeni hiipi kuitenkin (ekaa kertaa) rv 10 tunne, että kaikki ei ehkä olekaan ok. Neuvolakäynnillä sydänääniä ei saatu kuuluviin rv11+0 ja lääkärin rauhoitteluista huolimatta varasin ajan ultraan. Ja tuolloin, keskiviikkona 29.8. meidän maailmamme suorastaan romahti: pieni oli kuollut kohtuuni, vastasi kokoa 9+2. Täydellinen, pieni lapsemme, nöpönenineen ja minikäsineen, sydän vain ei lyönyt. Shokki oli täydellinen, sekä mies että minä romahdimme täysin, itku ja huuto kuului varmasti klinikan joka kolkkaan... Uskomaan en tätä suostunut vaan pakotin lääkärin ultraamaan vielä uudelleen ja kolmannen kerran vielä seuraavana päivänä, jolloin sain Mifegyne-tabletin valmistelemaan kohtua lääkkeelliseen tyhjennykseen. Vielä tässä vaiheessa (ja itse asiassa vielä osastollakin) olin sitä mieltä, että Pieni on aivan kunnossa ja että hänet vaan halutaan meiltä ottaa pois - niin kovin vaikeaa oli uskoa että noin julmaa kohtaloa voi pienellä vauvalla olla!



Perjantaina sitten menimme osastolle aamuvarhain ja sain ensimmäiset Cytotecit (4kpl) 8.30. Supistukset ja poltot alkoivat välittömästi, samoin kuin valtava pahoinvointi. Kipulääkkeitä en suostunut ottamaan (koin, että halusin tuntea kaiken niin kuin se on, mitään helpotusta en huolinut) ja voi että sitä tuskaa! 3,5 tuntia kieriskelin tuskissani ja mies oli täysin neuvoton, olimme kaksistaan huoneessa ja hoitaja tuli vain jos mies kävi erikseen hakemassa. Puolilta päivin suostuin vihdoin ottamaan kipulääkettä, jatkuvat poltot ja oksentelu olivat vieneet voimani ja koin, että oli pakko " antaa periksi" . Supistelut olivat senkin vuoksi rankkoja, että ne eivät tulleet aaltomaisesti vaan tuon aamupäivän aika minulla oli pari n. 2-3 minuutin pituista vähemmän kivuliasta pätkää, muutoin kipu oli jatkuvasti katossa. Cytotecejä lisättiin kahteen kertaan, eikä mitään tuntunut tapahtuvan kipujen lisäksi. Sitten lopulta, klo 15.30 kalvot puhkesivat ja " vedet" tulivat, siitä tasan 2 tuntia lähes tajuttomana hoippuen ja vauva " syntyi" klo 17.30.



Minä koin (monesta muusta poiketen lukemani perusteella), että olisin voinut pitää vauvan kohdussani vaikka loppuikäni! En olisi millään suostunut Pienestä luopumaan, ja vielä osastolla tuskissani hoin toiselle, että " Pysy siellä vaan, älä tule pois!" . Luopuminen jostain niin toivotusta ja rakastetusta oli niin vaikeaa, että en vaan olisi suostunut sitä tekemään... Samalla ajattelin niin, että Pieni oli niin hyväksi paikaksi äidin masun kokenut, että vaikka voimat ehtyivät, ei hän siltikään halunnut ulos tulla - joten mikä minä olen häntä sieltä pois ottamaan!



Ja vaikeastihan se sitten kävikin... Ennen sairaalasta poistumista vielä saimme nähdä Pienen - ja voi miten pieni hän olikaan. Ne kädet ja sormet eivät koskaan unohdu mielestämme!



Kotona kivut jatkuivat, varsinkin yöt olivat kauheita. Päivystykseen mentiin su-ma yönä (synnytysvastaanotolle, kiva kiva, mukava kuunnella muiden lasten sydänääniä samalla kun oma vauva on juuri kuollut!) ja lääkäri repi kohdusta tulossa olevan istukan ulos. Taas kotiin, mutta kivut eivät merkittävästi helpottaneet. Keskiviikkona uudelleen lääkäriin ja sieltä suoraan osastolle, labran kautta. Tulehdusarvot olivat tuossa vaiheessa 65 ja hCG 350, joten osastolle jäin tippaan ja seuraavana päivänä kaavintaan (koska antibiooteilla ei tulehdusarvoja oltu saatu tarpeeksi laskemaan ja kohdussa näkyi vielä jotain jämiä).



Nyt fyysinen olo alkaa olla ok (tosin niukka jälkivuoto on muuttunut runsaammaksi??) ja henkinen toipuminen on saanut alkaa. Niin kovin vaikeaa se on, vieläkään ei tahdo uskoa tapahtunutta. Ja varmaan koskaan en ymmärrä, miksi näin piti käydä! Miksi meidän Pienen piti kuolla, miksemme saaneet häntä pitää sylissämme ja tutustua häneen?



Hietakehdossa olemme Pientä jo käyneet muistelemassa ja näitä käyntejä aiomme tehdä jatkossakin. Meille merkitsi todella paljon se, että tiedämme, että Pieni sai " arvokkaan" lähdön, että hänet tuhkattiin ja tuhka pääsi juuri tuonne Hietakehtoon. Meidän Enkelivauva Pieni...