Hei kaikki itsevarmat!

En muista että kukaan olisi siitä erikseen mitenkään maininnut.

surullista vain, että se kaikki on vain pintaa... Olen ahdistavan epävarma ihminen, mutten uskalla sitä näyttää. Ikä on kyllä hieman parantanut tilannetta, sekä se, että olen itselleni tolkuttanut, etten ihan oikeasti voi olla niin huono kuin haluaisin kuvitella...

Mutta muuten koen, että nuoruuteni ja aikuisuuteni olen ollut itsevarma.

Uskon, että pohja lähtee kotoa. Olen ollut isäni silmäterä ja hellyyden kohde. Aika paljon on kotona luotettu ja kysytty minun mielipiteitä, vaikka olisinkin ollut vasta lapsi/nuori.

Lisäksi minulla on ollut aina jollain tavalla hyvä, laaja ja tukeva ystäväpiiri. Jossa olen tuntenut olevani vahva.

Lapsuudessa/nuoruudessa sattui muutamia tilanteita (onnettomuuksia), joissa muut ns. jähmettyivät ja minä oli ainoa toimija.

Kait se itsetunto rakentuu monista pienistä tekijöistä.

Täytyy myös sanoa, että ulkonäköäni on aina kehuttu (tutut & vieraat). Se tietysti on ihan imartelevaa. Mutta liiaksi ei pidä sitä ajatella.

Kyllä itsetunto nyt rakentuu muista, kuin ulkoisista seikoista.

Täytyy tosin myöntää, ettei ulkönäöstäni ole kyllä haittaakaan ollut elämäni varrella...

Töissä minulla on ollut erilaisia projekteja, joiden onnistuminen tietysti vielä " pönkittää" itsetuntoa.

Muistaakseni kukaan ei ole minua suoraan itsevarmaksi sanonut. Siinä sanassahan on jollain tapaa hieman negatiivinen kaiku ;-)

Mutta monesti minulle on sanottu, että selviän aina oli tilanne mikä tahansa. Tai että tulen kaikkien ihmisten kanssa toimeen ja otan tarvittaessa positiivisella tavalla tilan haltuuni.

Töissä minuun luotetaan. Kuunnellaan ja arvostetaan. Välillä tuntuu, että minulta halutaan se " viimeinen sana" .

Pahoittelen, jos oli hieman sekava sepostus!

Vierailija:

Oletteko aina olleet itseänne arvostavia vai kuinka olette sellaisiksi tulleet? Oletteko kuulleet muilta, että olette ihailtavan itsevarmoja?

Nykyään minua monesti pidetään rohkeana esim. töissä. Yritän mennä silloin tällöintilanteisiin missä joudun ylittämään " häpeän"

Ja vielä yläasteellakin, mutta sitten paras ja ainoa ystäväni muutti pois ja jäin ihan yksin. 7. luokan syksyn istuin kaikki välkät aidalla yksinäni ja märisin kurjaa oloani ja yksinäisyyttäni. Mutta sitten vaan jotain tapahtui ja aloin hakeutua muiden seuraan.



Kun sitten sain hyvän ystäväpiirin, olen jotenkin oudosti saanut sen superekstrovertti-leiman ja kaikki vähän niinkuin piiloutuvat mun taakse monessa kohtaa. Mä uskallan esiintyä yleisölle, jännitän edelleen sikana, mutta sitä ei kuulemma huomaa. Uskallan paukaista mielipiteeni seurassa kuin seurassa ja kannan seuraukset itse. Nauran itselleni tarpeen mukaan, tunnustan mokani enkä likimainkaan ole itsarin partaalla mistään tekemästäni. Vedän ujompia mukaan mitä erinäisimpiin tempauksiin, olen äänitorvena töissä osaston puolesta jne..



En tiedä, mitä mulle on tapahtunut. Joku sanoisi, että aina saa kärsiä ja hävetä mun kanssa, mutta itse jotenkin nautin tästä nykyminästäni. =0)