Synnytyksen jälkeinen masennus

Harmi, että olet joutunut tuohon tilanteeseen. Et kuiteskaan ole todellakaan ainoa lapsettomuuden aikana tai sen jälkeen masentunut! Ehkä sulla on nyt ensimmäistä kertaa turvallinen tilanne käsitellä kaikkea viimevuosien aikana tapahtunutta. Hyvä, että olet hakenut apua. Pystyt tosi selkeästi kertomaan tunteistasi ja masennukseen johtaneista asioista. Jo tuo, että olet tiedostanut masennuksen ja hakenut apua, on ensimmäinen askel.



Mulla ei varsinaisesti ole ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta pitkäkestoista alavireisyyttä lapsettomuuskriisin alkuajoista lähtien. Mua on auttanut terapia ja sitä suosittelen sullekin. Lääkkeet on tosi hyvä juttu akuuttiin hätään, mutta siihen ohelle kannattaisi pyytää terapiaa. Saisit purettua surua, pelkoja, odotuksia ja muita tunteita joita lapsettomuus ja sen jälkeinen vanhemmuus on sussa herättänyt. Mulla oli lapsettomuuskriisin aikana aivan ihana terapeutti, joka oli erikoistunut synnyttäviin ja synnyttäneisiin naisiin. Hän kertoi mulle, että on tosi yleistä, että äiti esimerkiksi pelkää satuttavansa lastaan jotenkin. Se rakkaus mitä tuntee lasta kohtaan on niin suurta, että myös menettämisen pelko on suuri. Osasin siis odottaa jo sitä, että ehkä kaikki se paha olo jota lapsettomuus on aiheuttanut ei poistu samalla hetkellä kun vauvan saa syliinsä.



Lisäksi juuri tuo on tärkeä juttu, että kun kerran on saanut sen mitä on halunnut, niin ei saa väsyä. Tuostakin luin artikkelin ennen lasten syntymää ja palasin siihen silloin kun syyllisyys iski.



Mulla on jo kolme lasta ja me ollaan taas hoidoissa. Tietyllä tavalla koen yhä olevani lapseton. Lapsettomuuden kokemus ei poistu. Jos tekin olette vuosia käyneet hoidoissa, niin ei semmoinen noin vain unohdu. Sen kanssa oppii elämään vähitellen, mutta muistoissa se pysyy varmasti läpi elämän.



Toivon sinulle Voimia vauvan kanssa, itsesi hyväksymistä kaikkine tunteinesi, helpompaa oloa ja vähitellen ilon pilkahduksia.



Kaikkea hyvää, Noora

Lämmin kiitos vastauksestasi!



Olet varmasti oikeassa: Terapia olisi myös tässä vaiheessa tarpeen.

Saanko esittää henkilökohtaisemman kysymyksen ja kysyä kuka terapeuttisi oli? Hän kuulostaa oikein ihanalta " tapaukselta."



Meidän tilanteemme oli vielä sikälikin erikoinen ettei meille annettu toivoa edes hoitojen avulla. Ja vielä erikoisempi yhteensattuma oli se että osasin jostakin syystä aavistaa asian vaikka mitään näkyvää syytä siihen ei ollut. Ajattelin vain että lapsettomuus koskettaa minua vielä syvästi.Hakeuduimme hoitoihin heti kun aloimme toivoa lasta.



Olet varmasti siinäkin oikeassa että oikeastaan voin vasta nyt käsitellä näitä tunteita " turvallisesti." Tosin nyt olen jo niin jumissa itseni kanssa että en löydä enää oikein ulostietä. Paineita " onnistumiseen" lisää vielä sekin että tiedän tämän olevan meille ainutkertaista. Tuskin saamme enää toista lasta.



Olisi hienoa jos jokin muukin rohkenisi käydä keskustelua aiheesta! Hassuahan tässä tilanteessa on vielä sekin ettei tunne olevansa " samalla viivalla" muiden synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivien kanssa. Siksi olisi tärkeää kuulla muiden lapsettomuudesta kärsineiden kokemuksista!



Kiitos vielä vastauksestasi, Noora!

Aluksi ajattelin, etten kirjoita tähän omia kokemuksiani, mutta kun tämä keskustelu nyt vähän kääntyi, päätinkin osallistua. Eli minulla tilanne on vähän päin vastainen, kuten Nooralla edellä, kärsin siis " synnytystä edeltävästä masennuksesta" . Olen sairastanut kaksi masennusta, joita jälkimmäinen laukesi lapsettomuusaikana todella rajuna. Lopulta istuin työpaikalla itkemässä kesken työpäivää ja päädyin terapiaan ja sain lääkkeet. Aloitin terapian psykologin vastaanottokäynneillä ja diagnoosin edetessä päädyin jatkuvaan yksilöterapiaan, joka jatkuu edelleen.



Kun lopulta tulin raskaaksi, kävin ajoittain läpi todella ristiriitaisia tunteita. Olin hyvin onnellinen raskaudesta, ja pääsääntöisesti voin paremmin kuin pitkään aikaan, mutta pelkäsin välillä todella omituisiakin asioita. Että en osaa hoitaa vauvaa. Että vauva ei pidä minusta. Että vauva viedään minulta pois. Jne. Pelkojen vallatessa mielen saatoin saada paniikkikohtauksia (tai jotain sen tyyppisiä) kaupungilla kävellessäni. Raskausaikana yritin lopettaa lääkkeiden syönnin, koska pelkäsin että vauvalle on siitä haittaa, mutta siitä ei todellakaan tullut mitään (isäni kuoli tuolloin äkillisesti, mikä tietysti pahensi tilannetta).



Mutta - kun tyttäremme lopulta syntyi, masennus tuntui kuin pahalta muistolta. En ole saanut oikeastaan yhtään ahdistuskohtausta. Terapiassa käyminen raskautta ennen ja etenkin sen aikana ilmeisesti auttoi valmistautumaan uuteen tilanteeseen, kävin läpi kaikki huonotkin mahdollisuudet etukäteen, ja niinpä vauvan kanssa oleminen olikin helppoa. Olin käsitellyt ahdistukseni. Ilman terapiaa en usko, että voisin nyt lainkaan näin hyvin, vaan luultavasti olisin sairastunut masennukseen uudelleen synnytyksen jälkeen.



Minulla oli muuten ihan sama tilanne tuon " aavistuksen" suhteen - itkin miehelle jo ennen kuin rupesimme yrittämään lasta, että minä en tule kuitenkaan raskaaksi ikinä. Kun sitten jouduimme hoitoihin, tunsin syyllisyyttä siitäkin, että olin manannut meidät lapsettomiksi.



Olen itse jättänyt masennuslääkkeet vähän aikaa sitten pois syötyäni niitä n. kaksi vuotta ja on outoa voida hyvin ilman lääkkeiden tuomaa turvaa. Ilman terapiaa se ei olisi minun kohdallani ollut mahdollista, vaikka toisinaan luulen, että ilman tyttäremme syntymää en vieläkään olisi hyväksynyt lapsettomuutta. Mutta sitähän on mahdotonta tietää, ehkä olisin pystynyt senkin tekemään. Samoin olen valmistautunut siihen, että jonain päivänä masennus vielä uusii ja joudun ehkä uudelleen syömään lääkkeitä, mutta ajatus ei kauhistuta kuoliaaksi, koska tiedän ettei maailmani kaadu siihen.



En oikein tiedä, mitä yritän kaikella tällä kertoa, ehkä vain kertoa omasta kokemuksestani. Minäkin suosittelen sinulle lämpimästi terapiaa, jos vain olet itse valmis käymään läpi noita asioita - muutenhan terapiasta ei ole hyötyä. Voimia ja toivon, että masennuksesi hellittää pian!



-Osse kera ivf-typyn 9,5kk

Ei voi kun ihmetellä Osborne, kuinka samanlaiselta tarinasi kuulostaa, kuin mitä mulla on ollut. Ehkä en osannut sitä sanoiksi pukea. Eli mulla ei ole ollut masennuksesta diagnoosia, eikä lääkitystä. Mutta mulla on myös ollut pelkotiloja ja ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriötyyppisiä oireita lapsettomuusuran ensimmäisestä kuukaudesta lähtien. Munkin terapeutti sanoi usein, että on hyvä, että näitä asioita pohtii etukäteen. Ääritunteisiin ja niiden vaihteluihin oli tavallaan tottunut.



Minäkin " tiesin" etukäteen olevani lapseton ja terapiaan hakeuduin lapsettomuuden takia kun olimme yrittäneet kolme kuukautta... Oli tosi hyvä, että terapia kesti lähes lasten syntymään saakka. Sen jälkeen mullakin meni hyvin, kunnes aloin toivomaan kuopusta perheeseen. Itkin mennessä klinikalle ja kaikki palautui mieleen. Yritin saada itselleni terapiaa noin vuoden ajan! Ajatukset oli tosi synkkiä. Sitten pääsinkin yksilökuvataideterapiaan, mikä oli tosi ihana juttu. Kävin siinä viime kevääseen asti, eli 1,5 vuotta. Hertta syntyi sinä aikana.



Jotenkin eheydyin sinä aikana. Ihmettelin oikein itsekin, että vaikka rakas koirani kuoli pari kuukautta sitten ja olemme hoidoissa, niin pahempia ahdistuksia ei ole. Koskaanhan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tästä vaiheesta olen onnellinen.



@mour: Simpukka-yhdistyksellä on lista terapeuteista, jotka ovat perehtyneet lapsettomuusasioihin. Käy yhdistyksen nettisivuilla katsomassa onko teidän paikkakunnalla sopivaa. Nämä tietenkin maksavat aika paljon. Jos se on ongelma, niin mielenterveystoimistosta löytyy myös taatusti apua. Mulla on aina ollut kunnallinen hoito ja olen ollut siihen tosi tyytyväinen. Ainoa ongelma siinä on, että usein terapiaan pääsyä saa odottaa.



Toivottavasti asiat järjestyvät! Kaikkea hyvää,



Noora

Ja kiitos että rohkanit sen ottaa keskusteluun. Meillä oli takana kuusi vuotta tuloksettomia hoitoja ennen kuin 4. IVF tuotti tulosta. Ongelmana oli että munasoluni olivat huonolaatuisia eli eivät hedelmöittyneet. Viimeissä IVF hoidossa saatiin vain kaksi elinkelpoista munasolua jotka molemmat hedelmöittyivät ja siirrettiin. Näistä toinen jäi matkan varrelle mutta toinen syntyi terveenä, pienenä kuitenkin. Olin koko raskausajan varma että keskenmeno tulee, paljon oli alussa vuotoa ja sen vuoksi seurannassa. Puolivälin jälkeen alkoivat supistelut ja paikat olla auki joten oli sairaslomalla vuodelevossa raskauden loppuun. Synnytys käynnistyi 36 viikolla ja terve, pieni (2,5kg) tyttö syntyi. Ahtaan lantion vuoksi jouduttiin tekemään sektio. Tähän saakka koin vain syvää kiitollisuuttaa lapsesta, jota olin niin kovasti halunnut, jonka menettämistä tai sairaana syntymistä olin niin kovasti pelännyt. Kun sain lapsen syliini iski kamala pelko siitä miten ihmeessä osaan tätä ihmettä hoitaa. Ajattelin että kuuluu kuvioon mutta tunne ei ole mennyt vieläkään ohi vaikka tyttö on jo 4 v. Tyttö oli ja on edelleen perustarpeiltaan melko helppo eli syö ja nukkuu hyvin mutta muuten haluaa koko ajan huomion itselleen. Koen ettei minua ole äidiksi tarkoitettu jos en voi pitää tyttöä tyytyväisenä. En voi myöskään hyväksyä mitään negatiivisia tunteita lasta kohtaan, koen olevani aivan kamala rikollinen jos korotan ääntäni tai menetän malttini. Tärkeintä on pitää " hymynaamari" koko ajan päällä ja jaksaa selvitä päivästä toiseen niin ettei lapsi missään muodossa vaistoasi että olen vihainen tms. Ulkopuolisten mielestä, erityisesti oman äitini ja anoppini, mielestä en saa valittaa yhtään mitään väsymyksestä, sillä heidän mielestään en ole siihen oikeutettu koska halusimme lasta niin pitkään.



Pelko siitä että olen huono äiti ja pilaan lapsen tulevaisuuden kasvoi päivä päivältä kunnes vuosi sitten tuntui etten vain enää jaksanut. Mietin vain päivät toisensa jälkeen sitä miten pilaan lapsen. Hakeuduin psykologin vastaanotolle, joka suositti lääkärin konsultaatiota koska hänen mielestään oli selvää että olen masentunut enkä ilman lääkkeitä selviä. Syksyn kävin psykologilla ja muutaman kerran psykiatrialla jolta sain lähetteen psykoterapiaan ahdistuneisuuden ja masennuksen vuoksi. Nyt kun olen kohta vuoden elänyt terapian ja lääkkeiden avulla niin voin sanoa että valoa on tunnelin päässä. " Terve" en ole vieläkään, nyt suurin ahdituksen aiheeni on se, miten olen leimannut lapsen tämän masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Puhumattakaan siitä että miten tämä on vaikuttanut lapseen kun en hakenut apua aiemmin. Pelkään että ne padotut tunteet ovat kuitenkin näkyneet ja vaikuttaneet meidän suhteeseen. Olen kuitenkin oppinut ettei lapsi mene rikki vaikka hänelle sanoo esim että äiti on nyt vihainen piirsit seinään eikä vain yritä hymyille selittää ettei noin saa tehdä.



Voimia sinulle! Hae itsellesi apua mielummin aikaisemmin kuin myöhemmin. En tiedä missä päin asut mutta TK lääkäreille saa välillä vääntää rautalangasta siitä ettei kyse ole vain fyysisistä vaivoista. Jos tuntuu ettet julkiselta saa apua niin yksityiseltä saa kela-korvauksen. Toki siitä vielä maksettavaa jää paljonkin, mutta mikä on kuitenkaan tärkeämpää kuin mielenterveyden säilyttäminen? Olen itse joutunut luopumaan paljon kun olen tämän terapian itselleni suonut (nyt siis kelan tuella mutta maksettavaa jää silti) mutta koen että olen saanut apua niin valtavasti ettei sitä voi rahassa mitata. Myös ensimmäistä kertaa olen tänä kesänä kokenut aitoa iloa lapsesta ilman sitä jatkuvaa huoli taakkaa. Kirjoittele miten olet asiassa päässyt eteenpäin.

Hei! Itse en ole sairastanut mitään diagnosoitua masennusta tms., joten omalta osaltani voin kertoa vain ajatuksista, joita itselläni oli sekä raskauden aikana että lapseni ensimmäisinä elinkuukausina.



Lapsemme, nyt reilu kaksivuotias vilperi, sai alkunsa lähes päivälleen neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme alkaneet lasta toivoa. Hoitojen aikana olin jo luopunut toivosta saada koskaan omaa lasta, sen verran kivinen tie oli. Raskausviikolla 21 aloin vuotaa verta ja kävi ilmi, että osittain etinen istukka tihkutteli. Jouduin samantien sairaslomalle diagnoosilla uhkaava keskenmeno. Tämän seurauksena menetin yöuneni ja näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan jossain vaiheessa masentunutkin. Jouduin olemaan enemmän tai vähemmän levossa rv 32 saakka; se ja nukkumattomuus vaikuttivat mielialaan. Olin alakuloinen, vetäydyin lähes täysin " ulkomaailmasta" ja koko ajan pelkäsin mm. istukkakomplikaatioita ja lapsen menettämistä. Lisäksi läheiseni sairastui parantumattomaan syöpään ja paras ystäväni masennukseen, joka puolestaan johti mm. itsetuhoisuuteen. Synnytyskään ei mennyt aivan oppikirjan mukaan, vaan istukkakomplikaation vuoksi menetin runsaasti verta ja olin todella heikossa kunnossa lapseni ensimmäisten päivien ajan. Tuosta ja muutamasta muustakin syystä johtuen maito ei koskaan noussut eli en ole imettänyt lastani kuin pari viikkoa. Jälkikäteen selvisi, että osalla meistä pco:ta sairastavista käy näin, ettei maitoa vain yksinkertaisesti ole.



Jotenkin ajattelin, että koska lapsen saaminen oli niin vaivalloista, niin ehkä raskaus on helppo. Ja kun raskaus ei ollut helppo, niin ehkä synnytys menee hyvin. Synnytyskin meni miten meni, ehkä lapsi sitten on helppo. No, poika itki mahaansa melkein 5kk... Päivät kuluivat niin, että kannoin huutavaa ja hikistä poikaa paikasta toiseen. Vaakatasossa hän ei voinut juurikaan olla reilun refluksin takia, ainut hyvä paikka oli sylissä pystyasennossa. Koin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että välillä väsyin. Syytin itseäni lapsen vatsavaivoista; tottakai kaikki juonsi juurensa siihen, etten voinut imettää, vaan hanakasti imevä poika hörppi pullosta henkensä hädässä. Ensimmäisen elinvuotensa aikana lapsi ei ollut ns. ulkopuolisen hoidossa kuin yhteensä muutaman tunnin. Katsoin, että minun on hoidettava lapseni ja jotenkin yritettävä korvata se, etten juurikaan kyennyt lasta hoitamaan hänen ensimmäisen viikkonsa aikana. (no, myöhemmin olin kyllä vuorokauden verran ystävän mökillä latautumassa ja nukkumassa, että jaksaisin taas itkua.Arvatkaa, mitä syyllisyyttä siitäkin jälkikäteen tunsin)



Elämä kuitenkin helpotti, kun pojan vatsavaivat rauhoittuivat ja aloimme elää arkea ilman jatkuvaa itkua ja kantamista. Pääsimme kunnolla ihmisten ilmoille ja kuin huomaamatta arki vaan solahti uomiinsa. Nyt, kun noista pahimmista ajoista on kulunut pari vuotta, pystyn katsomaan asioita eri näkökulmasta. JOS joskus saisin toisen lapsen, antaisin jonkun joskus hoitaa häntä. Lapsi ei todellakaan hajoa siitä, että on joskus erossa äidistään (enkä siis puhu nyt mistään kylpylälomasta ;) ) Hyväksyisin sen, että joskus pinna pettää ja koko vauva-arki ärsyttää. (vieläkin lämmöllä muistan sitä äitiä, joka johonkin ketjuun kirjoitti purreensa yöllä pinnasängyn pinnaa suutuspäissään ja aamulla järkyttyi nähdessään oman purukalustonsa jäljet pinnassa...Sama olisi voinut tapahtua itsellenikin.) Elämä lapsen kanssa ei IKINÄ voi olla pelkkää hymyä ja paistetta, vaikka joidenkin lehtiartikkeleiden perusteella niinkin voi luulla. Meillä poika on aina ollut vahvatahtoinen ja ilmaisee itseään Isoilla Kirjaimilla niin hyvässä kuin pahassakin; taitaa olla äitiinsä tullut. Eikä ole herra vielä rikki mennyt, vaikka äiti joskus suuttuukin. Uskaltaisin sanoa, että äiti-lapsisuhteemme on kohdallaan, vaikken kaikkia ihannevanhemman kriteereitä täytäkään.



Raskaus- ja vauva-aikana ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa eikä väsyä. Nyt tuo ajatus tuntuu lähinnä naurettavalta. Vaikka lapsi olisi kuinka toivottu tahansa, se ei muuta sitä tosiseikkaa, että pienen lapsen hoitaminen 24/7 sisältää suuria tunteita suuntaan jos toiseenkin. Raskausaikanakaan en oikein osannut kertoa ajatuksistani kenellekään. Tuntui, että kaikilla oli niin paljon murheita omastakin takaa, etten enää halunnut ketään kuormittaa.



@mour, ota apua vastaan. Älä ajattele pettäväsi ketään, kun väsyt! Kaikki eivät tule ymmärtämään sitä, että masennuit, mutta kuten itsekin jo tiedät, synnytyksen jälkeinen masennus on kaikkea muuta kuin harvinaista lapsettomuuden jälkeen. Tunteesi lastasi kohtaan ovat minusta ihan normaaleita; aina ei vain voi olla ihanaa. Anna itsellesi aikaa. Olet lapsellesi ainut äiti, joka hänellä koskaan on ja arvokas juuri sellaisena kuin olet! Täydellistä äitiä ei ole eikä tule :) Olet joutunut käymään paljon läpi, eikö olisi kummallisempaa, jollet mitenkään reagoisi menneiden vuosien tapahtumiin? Äimän sivuilta löydät varmasti myös asiallista vertaistukea.



Nuuu, kovasti voimia myös sinulle!



Tästäpä tulikin nyt pitkä ja sekalainen sepustus, enkä tiedä, oliko tästä nyt varsin apua kenellekään. Mutta tulipahan nyt ainakin todettua, ettei se vauva-arki ole aina niin ruusuista, olipa se sitten miten kauan kaivattua tahansa.

soffio kirjoitti:

Raskaus- ja vauva-aikana ajattelin, ettei minulla ole oikeutta valittaa eikä väsyä. Nyt tuo ajatus tuntuu lähinnä naurettavalta. Vaikka lapsi olisi kuinka toivottu tahansa, se ei muuta sitä tosiseikkaa, että pienen lapsen hoitaminen 24/7 sisältää suuria tunteita suuntaan jos toiseenkin.

. Älä ajattele pettäväsi ketään, kun väsyt! Kaikki eivät tule ymmärtämään sitä, että masennuit, mutta kuten itsekin jo tiedät, synnytyksen jälkeinen masennus on kaikkea muuta kuin harvinaista lapsettomuuden jälkeen. Tunteesi lastasi kohtaan ovat minusta ihan normaaleita; aina ei vain voi olla ihanaa. Anna itsellesi aikaa. Olet lapsellesi ainut äiti, joka hänellä koskaan on ja arvokas juuri sellaisena kuin olet! Täydellistä äitiä ei ole eikä tule :)

. Mutta tulipahan nyt ainakin todettua, ettei se vauva-arki ole aina niin ruusuista, olipa se sitten miten kauan kaivattua tahansa.

Minä allekirjoitan nuo lainaukset. En vars. masennusta läpikäynyt, ehkä ekan kohdalla kaikkein syvin blues. Tai saattoi olla masennus, muttei siis diagnosoitu ja räpiköin siitä ylös. Nyt lapsia kolme ja tunteet on laidasta laitaan :) Ääni nousee ja melskettä riittää. Mutta se on ollut pitkän kasvun tie, että olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja olemaan täydellisesti epä-täydellinen äiti ;) Koetan hyväksyä itseni sellaisena kasvattaja kuin olen, samalla pyrkien parantamaan siellä, missä parannettavaa on. Iloitsen hyvistä hetkistä ja koetan oppia pahoista..... Mutta silti on päiviä, jotka ovat täynnä epäonnistumista, pahaa tuulta ja väsymystä. Niin on ja tulee olemaan, täytyy vain toivoa, että ne päivät kuluvat iltaan pian ja saa yrittää parempaa aamua.... Tai siis toki huono päivä voi muuttua hyväksi, mutta itsellä väsy on pahin vihollinen ja se ei päivän myötä helpota ja äkkiä on koko päivä pilalla....

Jaksamistta kaikille teille (tai oikeammin meille kaille)!!!

mutta odotusaikana olin erittäin varma, että saan synnytyksen jälkeisen masennuksen. Meillä oli erittäin rankka odotus IVF:n jälkeen, jouduin vuodelepoon rv 19+, joista makasin 5 vko kotona ja 2kk sairaalassa. Eritysesti toisen ei pitänyt selvitä tähän maailmaan ja aloittikin elämänsä alle 1kg:sta veljen ollessa puolet suurempi. Pojat kamppailivat teholla pari vk ja osastolla vielä 6vko:a. Sektio meni päin p:tä monine komplikaatioineen. Olin aivan puhki, inhosin maidon pumppausta (jota tuli, vaikka luulin kaiken stressin aiheuttavan, ettei tule, pco:kin) ja pelkäsin poikien hengen puolesta. Sit tuli 3 leikkausta toiselle pojalle, rankkoja juttuja. Toisella koliikki. Pojat olivat syömisongelmaisia kauan. Eli itse olen sitä mieltä, että äiti ei paljoa itse voi siihen vaikuttaa, masentuuko hän vai ei eli älä missään nimessä koe syyllisyyttä asiasta. Minulla oli kaikki ainekset saada masennus eikä sitä tullut vaikka kuinka luulin. En kuitenkaan ole mikään huippuvahva ihminen, herkkä ja tunnollinen. Toki olet onnellinen, kun olet lapsettomuuden jälkeen saanut oman vauvan, mutta joskus hormonitoimintakin menee siihen jamaan, että et voi sille itse mitään. Ihmiset saisivat ottaa (tarkoitan esim. sukuasi) selvää, että synnytyksen jälkeistä masennusta on aika paljon ja tukea siinä. Itsestäni tuntuu, etten muista ihan hirveästi poikieni ekasta kahdesta vuodesta, vaikkei masennusta tullutkaan, mutta olin itse niin takuuvarma sen tulevan. Sitä en tiedä millainen putkiaivo olin silloin, menin vain eteenpäin. Apuja emme pahemmin saaneet. Tunnistan kuitenkin itsestäni sen, että kun on lapsettomuuden kokenut, ei saisi valittaa. Sama oli siinä, että lapset selvisivät hengissä vaikean alun jälkeen, tulee tunne ettei saisi valittaa niin kuin muut tyyliin " onneksi tuo on vain koliikkia" eikä, että kauhea kuin pojalla on koliikki, kuolen siihen huutoon, en jaksa" . Teksti on tosi sekava enkä tiedä oliko siitä mitään apua, mutta kannustusta haluaisin lähettää. Kyllä se päivä vielä paistaa. Ota apua vastaan minkä saat. Tuttavani kärsi aika pahasta masennuksesta (eikä mitään hoitoja eikä tietäänkseni isoja kriisejäkään taustalla) ja pääsi siitä niin eroon, että on mielestäni jo nyt tosi tasapainoinen. Voimia!