Mikä on elämäsi pelottavin tapahtuma?

Minunkin pelottavimmat jutut valitettavasti ovat semmoisia miehen väkivallan uhkailuja. Pahin kun olin viimeisilläni raskaana, ja juoppohullu lukitsi minut taloon ja uhkasi leikata lapsen pois vatsasta. Silloin ei naurattanut. Tuli mieleen, että ai tässä on minun viimeiset hetket. Onneksi pääsin karkuun. Toisen kerran menin uimaan silloisen poikakaverin kanssa, ja se alkoi painamaan päätäni veden alle syvällä, ja luulin että se hukuttaa mut. Pelotti silloin.

Viimeisin oli kun menimme (ulkomailla) ilmailunäytokseen, ja sellainen Hawk-jet joku lentokone teki syoksylaskuja yleison päälle, aivan järkyttävä melu. Lapsi oli niin kauhuissaan että kirkui suoraa kurkkua ja yritti kiivetä syliin turvaan. Se koneen ääni oli niin kova, että parkkipaikalla autojen murtohälyttimet alkoivat soimaan siinä järinästä. Viimeinen lentonäytos minne mina menen.

Ja lapsen kysymys: " Äiti, kuolenko mä?" kaikuu vieläkin päässä.



No, lapsi on parantunut onneksi ja kaikki on hyvin.

Väkivaltaiseen ukkoon liittyy minunkin pelottavin tapahtumani...

Kyseessä siis ex, jonka taholta olin jo kokenut aiemmin sellaista " kevyempää" väkivaltaa, mutta tässä tapauksessa istui minun mahani päällä minun ollessani selälläni sängyllä, ja tuijotti minua raivoisasti ihan hullun katse silmissään. Hänen kätensä oli nyrkissä ja koko käsivarsi koukussa vedettynä taaksepäin, valmiina iskemään naamani tuusan nuuskaksi, koko ruumis ihan jännittyneenä, hengitys vinkuen....olin hiljaa ja liikkumatta ja rukoilin mielessäni, tuijotin nyrkkiä ja odotin milloin rusahtaa. Johonkin tilanne sitten laukesi ja pääsin karkuun. Tuon tapahtumat jälkeen päätin erota, ja sain sen toteutettua, mutta siltikin vasta liian pitkän ajan kuluttua. Onneksi kaikki on kuitenkin edes nyt ohi.

Odotimme testien tuloksia pari ylimääräistä viikkoa kun olivat unohtuneet jonkun lääkärin pöydällä. (!) Onneksi tulokset olivat negatiivisia.



Keskimmäinen lapsemme tuli 3-vuotiaana raput ylhäältä alas asti ja näin rappujen alapuolelta kun hän kieri niitä pitkin enkä mitään voinut tehdä. Lopulta päätyi makaamaan eteisen lattialle - ja onneksi alkoi itkeä kovasti. Ne pari sekuntia tuntuivat elämäni hitaimmilta. Selvisi ilman murtumia, mutta seuraavana päivänä ei päässyt kävelemään kun sääriluu oli iskeytynyt niin kovasti rapun reunaan.



Kuopuksellamme epäiltiin keväällä aivokalvontulehdusta ja silloin pelkäsin hänen henkensä puolesta.