Lapsi vuoden seurustelun jälkeen?ev

Naimisiin menimme noin vuoden päästä tapaasimesta. Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Ja kaikki on loistavasti :) Silti en " suosittelisi " kenellekään ihan näin nopeaa toimintaa.

Vierailija:

Vierailija:

Ollaan kummatkin enemmän vähemmän yli 30. Mulle lapsirakkaana tämä oli iloinen yllätys, miehelle ehkä vain yllätys. Mutta yhdessä tähän nyt on ruvettu ja isompaa asuntoa katsellaan. En kyllä, edes lapsirakkaana, olisi suositelut tätä kellekään, sen verran ajatukset nyt myllertää. Elämässä ei vaan aina mene kuten on suunnitellut.

Jos harrastaa seksiä ilman ehkäisyä, niin ei pitäisi olla yllätys jos tulee raskaaksi, vai??

Vierailija:

Nyt 12 vuotta yhdessä josta 8 vuotta naimisissa ja toinen lapsi on myös. Voin sanoa, että olemme onnellisia. En sano, että on aina helppoa, mutta ei elämän pidäkkään olla. Onnea aplle!

Tavattiin 95 tammikuussa, seuraavan vuoden maaliskuussa syntyi poika ja siitä kaksi vuotta niin tyttö. Nyt ollaan oltu 11v naimisissa ja hyvin menee!

kommentteja on ap saanut joiltakin kaikkitietäviltä.. Onnea vaan ap ja muista että monet + 30-vuotiaat kärsivät lapsettomuudesta.

siis tunsin jo parin ekan kuukauden aikana että tässä on elämäni mies. Silti meni 3,5 vuotta ennen häitä eikä lapsia ole. Eli jotenkin jarruteltiin, mutta silti olen sitä mieltä, että kyllä ekat kuukaudet kertovat jo päälinjat toisen luonteesta. Ap on kuitenkin tuntenut lapsensa isän jo vuoden. Mäkin tunsin eräästä juipista jo ekan parin viikon aikana että mustasukkaisuutta ja määräilynhalua on, ja se tunne piti ja toteutui koko 5 kk seurustelun ajan.

Suhteita oli takana muutama, joten mitään seikkailuja en enää kaivannut. Kun sitten tapasin mieheni, niin minäkin tiesin melko pian, että tämä on minulle juuri oikea mies. Ja kun tunne oli molemminpuolinen, niin en nähnyt mitään syytä siinä iässä lykätä lapsentekoa enää, jotta olisin voinut varmistua jostain, minkä itse jo tiesin.



Vuoden seurustelun jälkeen tulin raskaaksi. Hyvin on mennyt, lapsia on jo kaksi ja nyt viiden vuoden jälkeen mies on edelleen ihana aviomies ja isä.

Tämä on toki ihan tapauskohtasta. Se voi kertoa ihan mistä tahansa, niin kun joku tossa ilmaisi. Joskus lopputulos on hyvä ja joskus menee mäkeen. Yhtä lailla pari saattaa erota 10 vuoden yhdessäolon jälkeen siinä vaiheessa kun se vauva tulee.



Minä tapasin mieheni keväällä 98 ja saman vuoden lopussa olin raskaana - ei tosin ollut yllätys. Olin juuri täyttänyt 20v.



Me olemme edelleen yhdessä ja naimisissa, meillä on kolme ihanaa lasta, oma talo, koulutus, vakkarityöt, ihan tarpeeksi rahaa ja rakastamme toisiamme yli kaiken, parisuhde kukoistaa siinä märin mitä se nyt voi kolmen kanssa.



En todellakaan voisi toivoa mitään muunlaista elämää! Molemmat saavat myös mennä, harrastaa tai bilettää, viihdymme kyllä kotonakin.

Pitäisikö tuolle miehelle tehdä jotain, kun se selvästi miettii ehkä just tätä asiaa enemmän kun sanoo ääneen? Mies oli kyllä just se, joka ensin rupesi suunnittelemaan tulevaisuutta vauvaperheenä mun ollessa vaan järkyttynyt. Onkohan se tullut nyt toisiin aatoksiin? Vai huolettaako sitä vaan ihan tavalliset tulevan isän huolet (oletan että kaikki tulevia isiä tilanteesta riippumatta huolettaa jotenkin?).



ap

Olisiko miehen helpompi puhua jollekin toiselle miehelle? Onko teillä kaveripiirissä jotain tuoretta isää, siis sellaista, joka mielellään kertoisi muutakin kun pelkkiä valvomis- ja ei seksiä puoleen vuoteen -juttuja? Hyviä kirjojahan varmaan löytyy? Ja perheneuvolasta kanssa varmaan osataan ohjata.

Eräästä lääkityksestä johtuen jouduttiin odottamaan siihen asti, muuten vauva olisi saanut ´tulla jo puolen vuoden päästä. Kun olin raskaana, ostettiin talo ja mentiin naimisiin. Ai niin, ja mulla on lapsi jo ennestään. Edelleen menee hyvin eikä kaduta, kuopus 2-vuotias. Sen vain tietää..

Vauvan tuleminen perheeseen on niin iso muutos että kyllähän siinä asioita joutuu miettimään. Jokainen kokee sen muutoksen omalla tavallaan mutta miltä ei kuitenkaan voi välttyä on se että se vaihe pitää vain elää läpi.



Kun sen elää läpi niin oma mielikin ajan kanssa sopeutuu uuteen elämään. Anna miehellesi tilaa ja aikaa. Älä tyrkytä apuasi jos hän ei ole vastaanottavainen koska et mitenkään voi vauhdittaa tai helpottaa hänen omaa sopeutumistaan. Miehet käy läpi kaikenlaisian tunteita, onko minusta nyt ns perheenpääksi? Pystynkö elättämään perheeni? jne



Onnea!!

Miten isänä selviää, miten taloudellisesti selvitään, pitääkö auto vaihtaa, miten jaksaa töissä, jne.



Toisaalta varmasti miehelle kannattaa antaa tilaa miettiä asioita ihan itsekseen. Toisaalta varmasti kysyisin ihan ylimalkaisesti, että onko hänellä jotain huolia, joista sinun kuuluisi tietää. Mutta mies voi tosiaan pohdiskella ihan arkipäiväisiä juttuja, joissa ei ole mitään huolettavaa. Monesti tosiaan kavereiden kanssa on helpompi jutella kuin puolison.



Tuo huolesi juontaa nyt juuri siitä, että olette tunteneet vasta vuoden, etkä vielä tunne miehesi reaktioita eri tilanteissa. Mutta ei se ole mikään huono asia, jos siitä ei tehdä ongelmaa. Näin sitä vähitellen opitaan tuntemaan.

Silti se jätti mut toisen takia kun olin raskaana. Mitä se oikeasti merkitsee paljonko yhteistä taivalta on takana kun ei sitä toista oikeasti koskaan tunne läpikotaisin... Ratkaisut tehdään mun mielestä sen perusteella miltä tuntuu juuri sillä hetkellä...

Me olimme kolmekymppisiä kun tavattiin. Kummallakin villejä sinkkuvuosia takana riittävästi, jotta tiedettiin heti, että tämä on nyt tässä. Tulin raskaaksi reilun kolmen kk:n tuntemisen jälkeen. Ensitapaamisen vuosipäivää vietettiin synnytyslaitoksella. Nyt ollaan oltu yhdessä jo viisi vuotta ja toinen lapsi on tulossa. Tätä toista ollaankin sitten yritetty jo pitkään, eli olen onnellinen, että otin aikoinani vastaan, mitä elämä antoi.



Elämäni ei ole mennyt kuten nuorempana suunnittelin, eikä parisuhteemme ole ollut pelkkää auvoista onnea. Yhtä nopeaa toimintaa en muille suosittele, mutta halua silti sanoa, että joskus näinkin voi onnistua. Ja joskus taas usean vuoden seurustelukaan ei takaa pysyvää lopputulosta, kuten tässäkin ketjussa ja monissa julkkisten tapauksissakin on käynyt.

Lapsi sai alkunsa 6kk seurustelun jälkeen, 9kk seurustelun jälkeen kihloissa, parin vuoden kuluttua naimisissa ja nyt viiden vuoden jälkeen meillä on kaksi ihanaa lasta ja onnellinen parisuhde. Tosin myrskyisät kriisit olemme läpikäyneet, mutta loppujen lopuksi oikein ihanaa on ollut, enkä vaihtaisi miestäni keneenkään mistään hinnasta. Onnea teille, se voi vaatia hieman sopeutumista, mutta kannattaa. Niin ja meillä on molemmilla korkeakoulututkinto, että se siitä alaluokkaisuudesta. Kun ikää alkaa olla lähemmäs 30, ei lapsentekoa voi loputtomasti lykätä. Luulen, että sitoutumisasteeseen vaikuttaa myös ikä ja elämänkokemus. Ja elämästä voi nauttia lasten kanssa myös, nautin elämästäni nyt enemmän kuin ennen lapsia. Matkustelukin onnistuu, vaikka se vaatii hieman lisäjärjestelyitä. Lapsi muuttaa elämää silti, se on sanomattakin selvää. Se millä tavoin itse asian ottaa, on ydin.

Ymmärrän kyllä tunteittesi myllerryksen, ja miehesikin. Kyllä kaikilla pareilla tuossa vaiheessa myllertää, kun ensimmäinen lapsi on tulossa, toisilla enemmän toisilla vähemmän, ei se seurustelun pituudesta riipu. Onpa tuttavapiirissä sellainenkin tapaus, että pitkähkö (kaikkien onnellisena pitämä) avioliitto kaatui ensimmäisen lapsen odotukseen.

Itse tiesin ekalla tapaamisella kohdanneeni " sen oikean" . Mitäpä sitä sitten miettimään. Kolme lasta tehtiin sitten yhteen rytäkkään, eikä ihmisten kauhisteluista oltu millänsäkään. Kovia rytinöitä on ollut parisuhteessakin tänä aikana (10 v.), mutta yhdessä ollaan ja monesta asiasta on opittu. Rakkaus kasvaa yhteisen elämän myötä, kun molemmat haluavat sitä. Mutta helppoa ei ole kellään. Moni niistä pariskunnista, jotka tekivät asiat " järkevästi" (2-3 v. seurustelu, kihlaus ja avioliitto ennen lastenhankintaa), ovat jo eronneet.

oltiin seurusteltu 8 vuotta. UUden ukon kanssa vauva ilmoitti tulostaan reippaan vuoden kanssa. Eikä ole ukko kadonnut vielä.

Miten voisi vahvistaa liittoamme, kun sen pitää jo hetimmiten ottaa näinkin iso vastuu? ap

vuottakin lyhyempi aika on tosiaan riittävä, että tietää, onko suhde se Elämäni Rakkaus vai ihan ok paremman puutteessa. Jos kummallakin on tarkoitus tutustua toiseen mahdollisena (loppu)elämän kumppanina, niin ei minusta mitään hätää. Vuodessa ehtii kokea paljon. Onhan sitä tässäkin ketjussa moni perhe kasvanut jo parin kuukauden tuttavuuden perusteella, ja ihan hyvät mahkut on onnistua. Se on se Tahdon Asia.

Sanoisin, että kun asia on nyt tuolla mallilla, tuskin sitä kannattaa enää vääntää mielessään kun siitä näkökulmasta, että miten voisi parhaiten pitää suhteestaan ja vauvasta hyvää huolta ja miten pieni perhe saisi mahdollisimman hyvän alun.