Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ainokainen aloitti koulun viime viikolla, ja mä en nyt pääse takaisin raiteilleni!
23.08.2007 |
Siis jännitän niin pirusti aina aamusta siihen asti, kun haen lapsen iltapäivätoiminnasta läheisestä puistosta.
Eilen ja tänään lapsi on mennyt ensimmäistä kertaa yksin kouluun (asumme aivan koulun vieressä, samassa korttelissa). Lapsi ei itse halua minun enää saattavan häntä, kun pari muutakin yhtä lähellä asuvaa lasta saavat jo kävellä itse. Minua jännittää siitä hetkestä alkaen, kun hän astuu ovesta ulos! Mietin koko päivän, että onhan hän varmasti päässyt sinne kouluun asti, ja kuka soittaisi ja koska minulle, jos hän ei olisi päässyt. - Ja se koulu on tosiaan ihan kulman takana.
Koulusta lapsi kävelee läheiseen puistoon yhdessä luokkakavereidensa kanssa (tämä puistokin on siis ihan koulun vieressä) ja siellä ovat iltapäivätoiminnassa, josta lapsi pitää tosi paljon. Joustavien työaikojeni takia (teen töitä kotona) haen hänet aina malttamattomana jo heti parin tunnin päästä, jolloin hän ei vielä malttaisi lähteä millään, vaan ruinaa lisäaikaa. Eli lapsi on itse ihan tyytyväinen, eikä häntä pelota tai jännitä matkat tai koulupäivä mitenkään. Itse olen aivan hermoraunio, enkä saa mitään töitä tehtyä päivän aikana. Nytkin odotan vain, että tulisi iltapäivä ja voisin lähteä hakemaan lasta puistosta. Kamala huolimöykky rinta-alassa koko ajan.
Miten tähän tottuu? Että lapsi, joka on 7 vuotta ollut minun matkassani tai korkeintaan luotettavilla hoitajilla kuten vanhemmillani tai miesystävälläni (olen yh) lähteekin nyt itse ovesta ulos, ja minun täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on ok. Seuraavan kerran näen hänet omin silmin vasta usean tunnin päästä. Miten pystyä keskittymään töihinsä? Miten te muut ekaluokkalaisten vanhemmat olette sopeutuneet koulun alkuun ja tähän lapsen ihan uudenlaiseen itsenäisyyteen?
Auttavia sanoja hermoheikolle?
Kommentit (23)
Ihan normaalia terveen rakastavan äidin murhetta. Olenkin todennut, että ei se huoli lapsesta koskaan vähene. Ne murheet vain muuttavat muotoansa. Joskus kauhulla mietin kuinka paljon olen itse saanut kolhuja elämässä ja minun lapseni tulevat saamaan omat kolhunsa :' (
Joku kolumnisti kerran kirjoitti että äitiys on elämistä potenssiin sata.
Hyvä kirja lukea on deepak chopran 12 spiritual laws for parents siinä käsitellään myos tätä asiaa.
T. kolmen äiti joka murehtii ja varmistaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
24 ON pointtia. Olen todella ylisuunnitelmallinen, -järjestyksellinen, ulkonäkökeskeinen ja perfektionisti. Tiedostan tämän, ja olen yrittänyt juuri lapsen ja nykyisen miehen takia höllätä otetta monessa jutussa (siivoamiset, menemisten ja tekemisten ennalta suunnittelu jne.). Ihan varmasti taustalla onkin jotain suurempaa kuin vain lapsen koulunalku! Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että tiedostan nämä ylikontrolloivat piirteet itsessäni ja vieläkin haluan korostaa, että teen kaikkeni KÄYTÄNNÖSSÄ, etten antaisi niiden vaikuttaa siihen, miten elän perheessä. Tunteille on sitten vaikeampi mahtaa mitään.
Ja sille, joka " ei ihmettele, että olen ollut yh" haluaisin haistattaa kyllä ihan suorat aromit. Ei kannata ihan helposti heitellä tuollaisia kommentteja, jos ei tiedä taustoista mitään. En alkanut seurustella lapseni biologisen isän menettämisen jälkeen jokuseen vuoteen, sillä minulla oli surutyötä tehtävänä ja käytännön elämä lapsen kanssa elettävänä siinä sivussa. Tarjokkaita on kyllä aina ollut, siitä ei tarvitse surra puolestani. Ja nyt on rinnallani uskomattoman hieno mies, joka jakaa myös kasvatusvastuun ja lapsen rakastamisen kanssani 100 prosenttisesti. Meidän suhteemme ja perhe-elämämme on toimii harvinaisen loistavasti, ja on jopa ystäväpiirissäni yleinen ihastelun/kadehtimisen aihe. Entä omasi?
ap *poistuu takavasemmalle*