Ainokainen aloitti koulun viime viikolla, ja mä en nyt pääse takaisin raiteilleni!

itselle ja lapselle. Kyllä se siitä alkaa sujumaan =)) Tsemppiä vaan kovasti!!!

Nyt keskityt omiin tunteisiisi. Mutta mieti miltä lapsesta tuntuu. Hän tuntee itsensä jo isoksi koululaiseksi, ja on ylpeä, kun saa kulkea koulumatkan itsenäisesti. Hän nauttii muiden lasten seurasta ja siitä, että hänen elämänpiirinsä on laajentunut vanhemmista ja isovanhemmista laajemmaksi. Kyllä tuon ikäinen jo tarvii muutakin seuraa kuin kodin ja isovanhemmat.



Lapsi elää ehkä elämänsä riemullisinta aikaa. Älä pilaa häneltä sitä viestimällä lapselle, että sinulla on häntä ikävä päivän mittaan. Tietysti saat olla iloinen, kun taas iltapäivällä näette. Mutta älä siirrä lapselle sitä taakkaa, että hän jättää sinut kotiin yksin murehtimaan. Anna lapsen iloita, sillä niinhän hän luonnostaan tekeekin. Ja iloitse lapsen kanssa.



Yritä ajatella elämää eteenpäin. Valmistele itseäsi jo siihen, että lapsi tästä vain kasvaa ja itsenäistyy lisää. Kohta tehdään jo ainevalintoja, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen. Pian lapsi siirtyy yläasteelle, tekee ammatinvalintaansa, muuttaa pois kotoa. Valmistaudu näihin elämän käännekohtiin ennakolta, etteivät ne sitten tosipaikan edessä tule niin suurina yllätyksinä. Ja samalla kun mietit noita tulevia juttuja, niin huomaat, että pienihän se sinun lapsesi vielä onkin. Ja nyt saat nauttia hänestä kuitenkin vielä tosi paljon.

Tähän asti olenkin aina lapsen kouluun vienyt, tai mieheni on ja sitten iltapäivällä kävellyt vastaan hakemaan. Tänään lapsi sanoi, että haluaa tulla itse kotiin ja täällä sitten jännittyneenä odottelen.

Olen samalla kovin ylpeä reippaasta ekaluokkalaisestani, mutta samalla mietin, että mihin se aika oikein meni? Että missä vaiheessa siitä äidin vauvasta kasvoi reipas ja iso koululainen? Mutta olen huomannut, että muissakin äideissä on tätä samaa vikaa, se vain on niin vaikea päästää irti. Pidän kuitenkin nämä ajatukset vain itselläni, tai ainakin pois lapsen korvista, ettei hänelle tule tunnetta, ettei häneen luoteta tms.

Mutta siis koita vain pitää itsesi aisoissa!

siitä, että pelkäisin, ettei lapsi OSAA matkaa. Pelkään vaan jotenkin määrittelemättämösti. Koulumatkalla on yksi tien ylitys, ja vaikka kyse on todella rauhallisesta pikkutiestä asuintalojen välissä, ja lapsen kanssa on treenattu tien ylitystä jo vaikka kuinka kauan, tottakai pelkään, että se yksi yllättävä hurjastelija osuu tielle juuri kun lapseni sitä ylittää.



Ja arvatenkin se, että kyseessä on esikoinen - ja vieläpä ainokainen - vaikuttaa hermoheikkouteeni. Vielä varmasti se, että olen ollut yh aina viime vuosiin asti (nyt kuviossa mukana uusi miesystäväni) eikä lapsella ole edes sitä etäisää. Olemme siis olleet aina kahden komppania, erittäin tiiviisti yhdessä silloinkin kun olisin omaa tilaa tarvinnut, ja lapsi on minulle henki ja elämä (tosin niinhän ne kai ovat kaikille vanhemmille).



Olen yrittänyt kasvattaa lasta aina itsenäiseksi ja välttää lellimistä. TEORIASSA olen selvittänyt itselleni tämän koulunalunkin, enkä halua sitä paitsi nolata lasta olemalla ylihuolehtivainen ja koulun nurkalla roikkuva äiti =), mutta KÄYTÄNNÖSSÄ tämä on minulle ihan ylivaikeaa. Lapselle esitän reipasta tyyliin " iso poika, sä osaat tosi hienosti jo ton koulumatkan. Hyvää koulupäivää ja moikka!" ja sitten jään kotiin vääntelemään käsiäni, enkä saa mitään aikaiseksi huoleltani.



Kiitti tsemppauksesta. Kai tämä jossain vaiheessa helpottaa. TOIVOTTAVASTI!



ap

Voimme pitää lastamme vain pienen hetken sylissämme, sitten hän jo lentää pesästä pois... Näin se elämä vain menee.

Mitä nopeammin tämän hyväksyt, sitä mukavampi on myös lapsesi elämä.



MUTTA hän tarvitsee sinua äitinä tukemaan ja neuvomaan koulussa, kaverisuhteissa, elämässä ylipäätänsä, joku päivä seurustelusuhteiden mutkikkaissa kuvioissa. Äidin rooli ei lopu siihen kun lapsi lähtee yksin maailmaa tutkimaan!

joskus on päästettävä vähän irti. Myöhemmin enemmän.



Liika takertuminen tukehduttaa lapsesi.

että ope soittaa jos tyttö on ilmoittamatta pois koulusta tai kerhosta.

t. ope ja tuo kaikki vielä edessä, olen onneksi vielä vuoden hoitovapaalla kotona, lapset 2v ja 4v

haaveilee tuhisevasta kääröstä. Päin vastoin koen, että isommat lapset ovat enemmän " minun juttuni" . Olen nauttinut hirveästi viime vuosista, kun lapsen kanssa voi viettää aikaa jo kuin " oikean ihmisen" kanssa. Jutella, ihmetellä hänen omia hienoja ajatuksiaan, pelailla ihan oikeita pelejä, lukea " ihan oikeita" kirjoja jne. Samalla myös nautin siitä omasta ajasta ja vapaudesta, jota lapsen kasvaminen minulle vähitellen antaa, sillä vauvavuodet olivat aika rankkoja ihan yksin lapsen kanssa.



Tottakai lapsen kasvamiseen liittyy haikeutta ja suruakin, mutta se ei ole minulla nyt päälimmäinen tunne, vaan nimenomaan PELKO ja HUOLI. Pelkään, että jotain tapahtuu koulumatkoilla, kun en ole näkemässä ja valvomassa. Pelkään, että hän syrjäytyy kaveriporukasta tms, kun enää ei omin silmin näe sitä toimintaa koulun pihalla (kuten tarhan pihalla aina näki lasta viedessä tai hakiessa), eikä yhteydenpito opettajan kanssa ole niin tiivistä kuin tarhassa hoitajien kanssa. Pelkään siis jotenkin, että kun minä en ole paikalla valvomassa ja puuttumassa asioihin jotain - ihan mitä tahansa - pahaa tapahtuu, enkä minä edes tiedä siitä. Ja tämä huoli on ihan järjettömän iso.



Olenkohan terapian tarpeessa?



ap

Ikään kuin lapsi lähtisi iäksi kotoa. Vanhempiaan toki tarvitsee edelleen, mutta on nyt omillaan ilman vanhemman (äidin) jatkuvaa kontrollia. Eikö eskari kouluttanut yhtään.



Sun pitää vaan itkeä omat itkus ja elää taas omaa elämääs eteenpäin.



Jäähyväiset:

..." Turvallista matkaa men toivotamme näin. On aika pujeet nostaa ylöspäin. Turvallista matkaa aalloilla elämän kanssa hyvän Ystävän."

Perusturvallinen, mukava lapsuus toimivassa ydinperheessä. Kavereita ekalta luokalta lähtien (joista osa on nykyäänkin vielä ystäviäni) jne. Asumme jopa samalla alueella nykyään, ja olen itse aloittanut koulutieni samassa koulussa kuin lapseni nyt aloittaa. Itse muistaakseni rakastin koulunkäyntiä alaluokilla, ja ihailin opettajaani suunnattomasti...

En ymmärrä, mistä tämä huoleni johtuu.



ap

Mun mielestä et ole terapian tarpeessa ;). Samanlaisia ajatuksia pyörittelen itsekin mielessäni. Vaikka en olekaan yh ja koulun aloittanut lapseni ei ole ainoa lapsi.



Lähinnä just tuota pelkoa ja huolta. Mietin miten pystyn luottaa siihen, et lapsi oikeasti on päivän koulussa jos lähtee aamulla yksin kotoa. Tällä viikolla lapsi on halunnut itse mennä kouluun ja tulla koulusta. Mikä on minustakin hienoa, mut silti odotan lapsen kotiin tuloa " sydän kurkussa" . Meillä koulumatka on vähän pidempi, mutta ihan " turvallinen" reitti silti. Lähinnä kai tuo pelkokin on syyllisyyttä siitä jos lapselle sattuu jotain ja itse en ole edes paikalla. Tiedän, että nämä on joidenkin mielestä hassuja ajatuksia, mutta itse terapeuttina työskentelevänä voin vakuuttaa että nämä on ihan normaaleja äidin omaan kasvamiseen ja lapsen irtautumiseen liittyviä ajatuksia.



Omaa mieltä helpottaakseni lupasin lapseni ottaa kännyn mukaan kouluun ja soittavan mulle, jos jostain syystä ei pääse kouluun tai sattuu jtn muuta isompaa. Ei kuitenkaan saa soitella kesken koulutunnin ;).



emmi

Meillä lapset ovat kotihoidossa, joten siksi voin hyvin uskoakin, että koulun aloitus on äidille kova paikka.



Mutta jos sinun lapsesi on ollut jo tarhassa, niin miten tuo koulussa olo eroaa siitä. Ethän tarhassakaan ole ollut vahtimassa, että lapsi saa kavereita tai ettei lasta kiusata. Eroaako koulussa olo sitten kuitenkin jotenkin enemmän tarhassa olosta.



Sen toki ymmärrän, että yksin tehty koulumatka on uutta ja huolettavaa.

itse koin nuo huolet silloin, kun lapsi meni tarhaan.

jos nyt olet jo noin hermoheikko, niin mitäköhän ajattelet sitten, kun lapsesi saa ajokortin?



Minusta tässä asiassa on nyt kysymys USKOSTA. Kukaan ei hallitse elämää. Mitä uskot, kuka pitää lapsestasi huolta silloin, kun sinä et ole sitä tekemässä?



Jos et usko kenenkään näkymättömän sitä tekevän, niin sinulla on aika työ löytää sisältäsi rauha.

Mun eskarilaisella on kännykkä, joka on mukana kun käy iltaisin kavereiden luona. Kun ensi vuonna menee kouluun, saa luvan soittaa kun saapuu koulun pihaan. Tästä on matkaa 400m..

Sanoinhan jo, että olen aina yrittänyt opettaa lastani itsenäiseksi, ja että en todellakaan LAPSELLE näytä näitä tunteitani, vaan huikkaan reippaat " moit" hänen aamulla kouluun lähitessä. Itse inhoan vanhempia, jotka lässyttävät lapsilleen, paapovat heitä tai takertuvat heihin. Minusta on hienoa, että lapseni kasvaa ja itsenäistyy ja tähän asti ainakin olen kokenut sen vain postiviisena ja kannustettavana asiana. Kysymys ei ole takertumisesta tai paapomisesta käytännössä, vaan SISÄISISTÄ PELON JA HUOLEN tunteista, jotka ovat siksikin vielä vaikeampia kestää, että tietenkään en anna niiden vaikuttaa käytökseeni, joka siis ensisijaisesti kannustaa ja tukee pientä itsenäistyjää...Luulen, että olen kasvatusmetodeiltani ja -arvoiltani sieltä tasapainoisimmasta päästä, ja olen omat kehityspsykologiani, erityiskasvatusoppini ja pedagogiikkani yliopistollakin lukenut.



Yritinkin vain kysellä, että miten ITSE selviytyisin näistä peloistani, jotka ovat mielestäni verrattavissa moniin fobioihin. - Järjellä ajatellen tiedän lapsen selviytyvän, enkä pidä mitään lapsen kasvuun liittyvää vääränä tai halua estää sitä, irrationaalisesti tunnetasolla kuitenkin jännitän suunnattomasti. En ole huolissani lapsestani, vaan omista tunteistani. Enkä nyt niidenkään takia ole ihan vielä oikeasti terapiaan menossa =). Odotellaan nyt pari viikkoa ja katsotaan, kuinka tähän uuteen tilanteeseen sopeutuu.



Kiitos kaikille myötäeläjille...Mutta on tämä palsta kyllä jännä paikka. Ihan jo tulevan miniän puolesta alettiin pelätä, kun äiti jännittää ekaluokkalaisen poikansa koulumatkoja =D!



ap

jolla pitää olla kokoajan langat käsissä. Oletko huomannut tätä muilla elämänalueilla.



Veikkaan että sinulla on tiptop järjestelmällinen koti, kalenteri tarkkaan mietitty etukäteen, et koskaan myöhästy mistään jne.



Tässä on taustalla jotain suurempaa kuin lapsen koulunaloitus, eikös olekin.



Sinun täytyy nyt höllätä pantaa joka puristaa ja ahdistaa, usko ja luota lapseesi että hän pärjää. Vaikka olisit vieressä voi onnettomuus hänet/teidät kohdata sellaista elämä on.

en edes ihmettele että olet kaikki nää vuodet ollu yh...

Vierailija:

en edes ihmettele että olet kaikki nää vuodet ollu yh...

Meillä on pitkä ja hankala bussimatka kouluun ja lapsille on hankittu koulun alkaessa kännykät lähinnä äidin mielenterveyden takia. Ekaluokkalainen on soittanut päästessään kouluun, päästessään iltapäiväkerhoon ja sitten myöhemmin, kun sai lähteä yksin kotiinkin, kun on päässyt kotiin. Lapselle pieni vaiva, äidille suuri helpotus.