Lue keskustelun säännöt.
Haluaisitteko lapsenne harrastavan jotain tosissaan ja sitoutuneesti vai harrastelevan satunnaisesti?
20.08.2007 |
Nykyään tuntuu, että monilla vanhemmilla on ehdoton kammo sitoutuneita harrastuksia kohtaan ja yhä pienempi osa lapsista harrastaa mitään tosissaan. Kun itse olin nuori, roikkuivat hevostytöt kaiken vapaa-aikansa talleilla ja jääkiekkoilevat pojat pelailivat keskenään ulkojäillä tuntikaupalla joka ilta ohjattujen harrastusten lisäksi. Sitoutumista ja vastuullisuutta pidettiin hyvinä asioina. Nykyajan teinityttöjä vanhemmat eivät missään nimessä halua päästää talleille kuin korkeintaan kahtena päivänä viikossa ja pojille jo ne ohjatut harjoitukset jääkiekossa tai jalkapallossa ovat liikaa. Pieniä lapsia moni ei edes halua päästää mihinkään harrastuksiin ja kouluikäisiäkin vain kerran viikossa eikä sinnekään joka viikko, jos sattuukin olemaan vaikka kummin kaiman nimipäivät. Ja senkin voi tietysti vuosittain vaihtaa toiseen
Ymmärrän kyllä, että on vanhemmille helpompaa, jos lapset eivät harrasta mitään tosissaan, mutta eikö teitä harmita kaikki se, mistä lapsenne jäävät paitsi? Ei synny niitä pysyviä kaverisuhteita harrastusten kautta, ei ikinä tunne saavuttaneensa jotain suurta suuren vaivannäön kautta, ei opi sitoutumaan pitkäjänteisesti, ei kehittymään jossain asiassa vähän kerrassaan ja maltilla. Kaikesta saa korkeintaan pintaraapaisun, ei syvällistä osaamista mistään. Kunto on jo kakarasta huono, kun lapset eivät enää harrasta monta kertaa viikossa useita tunteja vaativaa urheilua ja aikuisuuteen ei siirry tapa liikkua säännöllisesti.
Harrastuksesta ei enää voi tulla ammattia ja mikään harrastus ei jatku läpi elämän. Lapset eivät saa hyödyntää omia lahjakkuuksiaan, koska vanhemmat eivät suostu sitä tukemaan. Jotenkin sääli, että tulevaisuudessa kenelläkään ei enää ole sellaista " omaa juttua" työn vastapainoksi, joka seuraisi paikkakunnalta toiselle mukana, toisi aina uusia tuttavuuksia ja ystäviä ja antaisi hengähdyspaikan arjesta. Ja ennen kuin joku sanoo, että voihan sitä alkaa harrastaa aikuisena, niin jokainen lapsesta asti jotain tosissaan harrastanut tietää, että mikään aikuisena aloitettu harrastelu ei ikinä ole sama asia.
Kommentit (6)
hän harrastaa nyt suunnistusta ja minusta on ihan ok että on harkat kerran viikossa ja vapaaehtoiset iltarastit toisen kerran. Kannustan käymään säännöllisesti ja kuljetan ihan mielelläni. Sen sijaan EN halua, että hän ryhtyy harrastamaan TOSISSAAN ja kilpailemaan veren maku suussa. On paljon kivempi, että hän tulee maaliin vaikka siellä häntäpäässä, mutta on matkalla ehtinyt pysähtyä auttamaan pienempää " kilpa" kumppania joka on eksynyt rastein välissä, kuin että hän tulee maaliin jossain tuloslistan keskivaiheilla ja harmittelee häviötään. Tai vaikka nyt sattuisi voittamaankin, mikä on aika epätodennäköistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastuksen kuitenkin pitäisi olla harrastus - ei tähdätä ammattiin vielä tässä vaiheessa ja aikaa muullekin elämälle pitäisi jäädä.
Mutta vain jos löytävät sen oman juttunsa. Siksi meillä on jo pienenä ollut monia harrastuksia vähän kokeilumielellä.
Itse olen ollut lapsiurheilija ja mitään negatiivista sanottavaa ei siitä ole. Pääsin matkustamaan, läksyt eivät koskaan jääneet roikkumaan kun päivässä oli tietty hetki tehdä ne. Opin ahkeraksi, pysyin poissa ostareilta, bileisiin en juurikaan päässyt mutta urheilumenestys teki sillä tavalla suosituksi ettei pudonnut " piireistä" . Sain elinikäisiä ystäviä ja liikuntakipinän.
Tosin lapsilleni soisin hiukan vähemmän rankan lajin kuin itse valitsin.
Ja todellakin, kyse on siitä, että nykyisin vanhemmat kieltävät lapsiaan menemästä muina kuin sinä yhtenä ratsastuntuntipäivänä viikossa talleille (ne vain käyttävät lapsityövoimaa hyväksi, jos hoidat hevosia tai teet muita tallitöitä) tai menemästä kavereiden kanssa lähikentälle, kun perheellä pitää olla yhteistä aikaa ja siksi lapsi saa olla pois pleikkarin äärestä vain kahtena iltana viikossa, että ei ole liian rankkaa ressukalle. Kummipojalla esimerkiksi on kaveri, joka joutuu valehtelemaan menevänsä pelaamaan kummipoikani kotiin pleikkaria, kun oikeasti menevät potkimaan palloa, kun vanhempien mielestä on liian rankkaa, jos poika pelaa jalkapalloa vielä muulloinkin kuin liikuntakerhossa kerran viikossa.
Ap
Vierailija:
Huolimatta siitä etteivät vanhemmat panostaneet, minulla on " Oma juttuni" , tärkeä harrastus, joka on jatkunut läpi elämän ja johon ole uhrannut suuren määrän työtä. EN koskaan ajatellut että sen pitäisi olla myös vanhempien juttu.
Tosissaan yrittäminen ja sen jälkeinen voittaminen ja häviäminen ovat universsalisti hyödyllisiä taitoja, joita lapsi oppii parhaiten nimenomaan harrastuksissa. Koulua kukaan lapsi ei yleensä ota niin tosissaan (ja ihan hyvä niin), että siellä saisi samanlaisia äärikokemuksia. Tosissaan harrastaminen tuo myös itseluottamusta, kavereita ja usein tosiaan jonkinlaista asemaa kouluyhteisössä ja varjelee osittain monilta typeryyksiltä. Ap on oikeassa siinä, että nykyään on jonkinverran vanhempia, jotka vastustavat lastensa harrastamista ja tällä palstalla on hyvin harrastusvastainen ilmapiiri, mutta sekin saattaa johtua lähinnä siitä, että valtaosalla täällä on hyvin pieniä lapsia ja kun lisäksi kotiäitiys ja kotona olemisen riittäminen lapsille on täällä niin tärkeä asia, niin harrastustenkaan hyötyjen myöntäminen on vaikeaa. Kun lapsensa sitten vie harrastuksiin, niin kyllä siellä löytyy paljon niitä lapsia, joita jopa kannustetaan sitoutumaan ja tekemään parhaansa harrastuksen parissa. Ehkä ne harrastuskielteisempien vanhempien lapset tosiaan käyvätkin liikuntakerhoissa ja kansanopistojen soittotunneilla ja heitä ei siksi urheiluseurojen joukkueissa ja harjoituksissa ja musiikkiopistoissa niinkään näy.
Huolimatta siitä etteivät vanhemmat panostaneet, minulla on " Oma juttuni" , tärkeä harrastus, joka on jatkunut läpi elämän ja johon ole uhrannut suuren määrän työtä. EN koskaan ajatellut että sen pitäisi olla myös vanhempien juttu.