Mikä ihmeen vauvakuume?
Täällä ihmettelee 26-vuotias nainen, joka yrittää selvittää omia tuntemuksiaan perheenlisäyksestä. Miksi se pelottaa niin paljon? Pelottaako teitä?
Ihmiset ympärillä ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti alkaneet lisääntymään, mikä on tietysti ihanaa. Mieskin yhtäkkiä näyttää vihreää valoa asialle, josta ei halunnut kuulla sanaakaan vielä vuosi sitten. Nyt minun pitäisi hyppiä riemusta ja heittää pilleriliuska ikkunasta ulos tuuletusten kera. Niin olen tehnytkin, mutta vaivihkaa ja sekavin tuntein.
Ajattelen tätä vauva-asiaa joka päivä, joskus iloiten ja sitten kauhistuen. Kuukautisia odottelen pelonsekaisin tuntein ja huomaan rukoilevani, että ne alkavat. Sitten kun ne alkavat, olen niin pettynyt, että itkettää.. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Huomaan kadehtivani raskaana olevia ystäviäni, mutta lueskellessani heidän äidiksi tulemisen oppaitaan tunnen suunnatonta huojennusta siitä, etten itse ole samassa tilassa.
Kuuluuko asiaan, että tämä on niin sekavaa; samalla voi haluta ja pelätä jotain näin kamalasti? Mistä ihmeestä tietää, että on aika?
Ystävätär eilen kysyi kun sanoin, että olemme jättäneet pillerit pois: " no sitäkö sä sitten haluat?" ja minä en osannut vastata siihen yhtään mitään.
Miltä sen haluamisen pitäisi tuntua??
Kommentit (11)
Samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Meillä on reilu 2 vuotias tyttö ja ennen hänen maailmaan tuloaan kävin omassa mielessä nuo samat mietteet läpi. Raskaaksi tuleminen on niin suuri asia, että on tietenkin hyvä, että sitä vähän jännittääkin. Että tietää miten suureen asiaan on ryhtymässä.
Meillä on nyt alkanut tulla vauvakuumetta toisen lapsen suhteen. Mies on ollut innokkaampi, mutta minä olen jarrutellut. Se miettiminen ja jännittäminen ei ole ainakaan helpottanut yhtään. Jännitän melkein enemmän kuin eka kerralla. Kun tietää mihin on ryhtymässä...:-))
Melkein päivittäin ajattelee, että ihanaa, jos saataisiin pian toinen lapsi, välillä taas miettii, että miten ihmeessä sitä jaksaa kahden lapsen kanssa. Mutta kyllä se äidiksi tulo on niin ihana asia, että jännittämisestä huolimatta suosittelen lämmöllä kaikille joilla on siihen mahdollisuus!!!
Moi!
Mulla ja miehelläni ei oo mitään järin erityistä vauvakuumetta. Ollaan molemmat kai järki-ihmisiä. Tunteet ei ole ikinä ylitsepursuvia. Voiskohan se vaikuttaa, en tiedä. Ollaan sitten tämä vauva-asiakin järkeilty sillain, että molemmat kun on 100-varmoja että lapsia joskus halutaan ni mikseti sitten nyt kun hyvä tilanne. Ollaan jo 25- ja 29-vuotiaita, naimisissa, on oma koti ja hyvät työt. Jos nyt ei ruveta yrittään ni myöhemmin sitten kaduttaa jos se lapsi ei helpolla meille tahdokkaan tulla. Nyt ollaan siis pari viikkoa oltu ilman mitään ehkäsyä ja jännää on. Ja varmasti sitä tosiaan lapsi ei kaduta sitten kun sen on saanut!
Kuulostaa tutulta. Tosilla vauvakuume taitaa olla niin ylitsepursuava tunne, että mikään ajatus ei saa häirittyä sitä. Toisilla taas on epäilyksiä, pelkoja ja uuden tilanteen jännittämistä.
Itse koin lapsentekopäätöksen samalla tavalla kuin sinä, pelonsekaisin tuntein. Tuttu elämä, vasta rakennettu identiteetti, lupaava ura, vaivoin ylläpidetty hoikkuus, miten kaiken käy? On turha ajatella, että elämä ei muutu, tottakai se muuttuu.
Pelkoni ovat vähitellen muuttuneet, hälventyneet ja muuttuneet innokkaaksi odottamiseksi. Tiedän, että elämä muuttuu, mutta odotan muutosta innolla. Ajattelen, että saan elämääni sellaista rikkautta, jota on vaikea kuvitella. En osaa laittaa uraa, vartaloa tai samanlaisena jatkuvaa elämää etusijalle, kun ajattelen, että pystyn kantamaan sisälläni uutta elämää, kasvattamaan uuden ihmisen, joka on minulle läheisin koko maailmassa.
Jos lueskelet enemmän näitä kuumeilijoiden tuntemuksia, huomaat, että samat ajatukset jylläävät yhden jos toisenkin mielessä. Siis aivan normaalia. Lapsen saaminen on iso juttu, mutta ei kuitenkaan mikään elämää suurempi asia. Lasten saaminen on ihan luonnollinen elämään kuuluva asia. Tuohon sinun " haluan -en halua- toisaalta-toisaalta taas ei" tunteiden vuoristorataan auttaa varmasti vain se, että tulet raskaaksi. Sitten sinulla on vain yksi suunta ja voit lopettaa jahkailun ja alkaa vain iloita tulevasta lapsesta.
Varmasti monella pyörii saman tyyppisiä ajatuksia päässään kuin sinullakin. Ei sitä oikeaa ja täydellistä hetkeä lasten saamiselle tule koskaan jollei uskalla antaa elämän kantaa. Elät jännittävää elämänvaihetta. Anna asioiden mennä luonnollisesti omalla painollaan ja luota itseesi. Itse en ole tavannut ketään, joka olisi katunut lapsensa saamista!!!
Tosin mulla se " ahdistus" iski vasta sitten, kun olin plussannut. Onneksi mies oli niin innoissaan ja ihanan " höpsö" , niin pääsin siitä pian eroon.
Ja ahdistus iski myös toisella kierroksella. Mutta nyt en toivoisi kyllä toisin, vaan odotan ihan innolla! =)
molempien jo syntyneiden lapsien kanssa ennen odotusta kuumeillessa olin jopa katkera toisten pyöreistä vauvamahoista ja itku pääsi kun näki nyyttejä kaupungilla, kun ei itsellä ollut, ja mäkin haluun tuollaisen!
vasta odotusaikana tuli panikki miten pärjää, ja viimeiset " en mä haluakaan" kohtaukset taisin saada rv.36....
nyt kolmatta haluisi aivan yhtä kovasti, mahat ja vauvat ei tosin enää hetkauta suuntaan eikä toiseen, ehkä niitä herkemmin rekisteröi kuin muulloin mutta ei muuta muutosta.
toisena päivänä en muuta osaa ajatella kun vauvaa, pientä ja tuhisevaa, tai vaihtoehtoisesti millainen se masu olisikaan taas, ja ne pienet perhosmaiset ensipotkut, ja kovemmat kylkiluihin tähdätyt ;)
miehelle olen kiukkuinen kun hän tämän minulta evää, itse kun en näe mikä ero on tällä ja ensivuodella??
sellaisiakin päiviä löytyy kun tuskailen taloudellisten ongelmien kanssa ja päätän ettei nyt voi vauvaa hankkia...tai kun tulee isompien lasten kanssa kinaa ja koen itseni maailman huonoimmaksi kasvattajaksi, eihän sitä voi kolmatta lasta hankkia jos ei osaa aiempiakaan kasvattaa...ja parin tunnin päästä olen taas lähtöruudussa kyselemässä itseltäni miksi ei jo nyt, ja miten unohtaisin asian kokonaiseksi vuodeksi ettei olisi paha mieli kun miehelle ei vielä sovi....
on tämä kuume kauhea tauti, ja valitettavasti siihen on vain yksi lääke, paranee usein positiivisen raskaustestin jälkeen=)
Kuitenkin sanoisin, ettei epävarmuus ja haparointi tältä palstalta oikeen välity. Tai ainakaan itse en sellaista huomaa, kun tekstit ovat suurimmaksi osaksi ilotulitusta ja riemuitsemista (mikä tietty on superhienoa!) tai pohdintaa kuinka pian niin ja niin monennen lapsen jälkeen voisi taas hankkia seuraavan. ;-)
Odotin enemmän, että tämä olisi ollut sellainen tukiasema asiaa miettiville, eikä niinkään jo asian päättäneille.
Yritän löytää itselleni oikean pinon, vai pitäisikö perustaa oma arkajalkojen hapuilupinkka. ;)
ihan hyvä aihe olisi tarkemmin miettiä ja mähkiä, en minäkään niin välitä kaikkia omia tuntemuksiani tälle palstalle...
eilen juuri tuli mietteeksi se että entäs jos tulokas ei olisikaan terve, tällä tarkoitan siis vakavaa kehitysvammaa tms. aiempien lapsien kanssa olen ollut varma että jaksan ja pärjään niin hyvin kuin vain voi jos näin käy....nyt en ole niin varma.
mietin miten paljon tämä vaikuttaisi jo tällä hetkellä olevien lasten elämään jos kaikki pyörisi eritysjärjestelyjen ja enemmän tarvitsevan ympärillä. ja jotenkin ehkä haluaisin suoda heille lapsuuden ilman tällaista...kuulostaa julmalta mahdollista erityislasta kohtaan, mutta kuitenkin...
nyt mietinkin siis onko itsekästä lähteä lasta hankkimaan jos jo nyt tietää että pahimmassa tapauksessa en kykenisi kaikkeani antamaan?
silti toisaalta vauvankaipuu on edelleen, ja hyvin mahdollista olisi että lapsi olisi täysin terve, mutta kun sitä ei ikinä etukäteen tiedä....
Toinen " paniikkipaikka" on se, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa.
Kolmas " paniikki" iskee kun vauva on syntynyt.
Minulla on aina on ollut se ajatus (toisen kohdalla ei niin voimakkaasti. Odotan kolmatta.), että mitä me ollaan menty tekemään?! EIKÄ siis mikään sellainen huono paniikki. Lähinnä on kai sitä äidiksi valmistautumista, henkistä puolta. Että onko minulla nyt näin suuri vastuu kannettavanani, mitähän tästä tulee, minkähänlainen vauva hän onkaan jne. Kai se on vain sitä ihan normaalia pelkoa, koska tulevastahan ei KOSKAAN tiedä! Vauva (lapsi) on kuitenkin asia joka kulkee läpi elämän mukana. Asuinpaikka, työpaikka, maa, mies, ystävät jne voivat vaihtua ja elämä jatkua normaalina, mutta lapsi on AINA. Aina sinun lapsi, aina sinun sydämessä. Se voi tuntua pelottavalta, mutta on täysin normaalia.
Siitä mä olen ainakin omat " paniikkini" analysoinut johtuvan :) Nyt jälkeenpäin sitä on kummastellut tuota oloa, mutta niin vain se iski kolmannenkin kerran kun viivat piirtyi testiin. Kaikki lapsemme ovat vielä kovasti toivottuja ja yritettyjä, joten mitää yllätysraskauksia ei ole ollut. Kummallinen on ihmisen mieli. Kuten osuvasti sanoitkin, miten voikin pelätä ja haluta samaa asiaa yhtä aikaa!
Ajatuksesi ovat ihan normaaleja. Muistan kuinka ensimmäinen kerta ilman ehkäisyä tuntui jotenkin tosi tosi isolta asialta. Että mihin tässä oikein ollaan ryhtymässä...Meillä meni 8 kk ennen plussaa ja monta kertaa tuli itku kun ei vieläkään tärpännyt. Sitten tärppäsi, tuli keskenmeno ja raskauduin heti uudelleen. Sen koommin ei sitten tullutkaan enää mitään apua-juttuja tai hirvittänyt, olin vaan onnellinen.
Lapsi syntyi, on nyt 2 v 2 kk. Meillä oli todella rankkaa, lapsi syntyi ennen aikojaan ja oli itkuinen ja vaativa, parisuhde meni päin prinkkalaa (ollaan kuitenkin edelleen yhdessä). Mies eikä minäkään ole halunnut toista lasta, mies vastusti vielä enemmän kuin minä. Kaikki läheiset ovat saaneet kuulla, että meille riittää yksi lapsi.
Mutta se ajatus toisesta on kumminkin alkanut hiipiä alitajuntaan. Nyt on vielä ristiriitaisemmat tuntemukset kuin ennen. Vauvakuumetta ei ole, mutta jokin pieni ääni sisällä sanoo, että pitäisiköhän sittenkin...Olo on tosi sekava, poika nykyään helppo hoidettava ja helpottuu koko ajan. En erityisesti välitä vauvoista ja niiden hoitamisesta, vaan isommat lapset ovat mukavampia...On uusi hyvä työpaikka jnejne. Miten tässä muka nyt voi tehdä jonkin sortin päätöksen ; )
Muita, kokemuksia?
Mulla on kans ihan samanlaisia pelonsekaisia tuntemuksia.. Jokuaikasitten sanoin, että enpä tiedä haluanko lapsia lainkaan.. mutta nyt oon alkanu miettiin elämän tarkoitusta ja sitä,että mä oikeesti alan käymään pian jo kolmenkympin rajapyykkiäkohti.. En mä kovin vanhanakaan niitä lapsia haluisi tehdä. Sitä on vaan aina ajatellu niin järkevästi kaikki.. ensin ammatti, sit työpaikka, vakituinen sellainen, oma asunto, ihana mies jne.. nyt olis ne kaikki, mutta silti sitä keksii vaikka mitä tekosyitä,että miksi ei. Pelkuruuttahan se on!!
Nyt kuitenkin oon kypsytelly itteeni ajatukseen omasta lapsesta, mies on jo pitkään ollu lapsen kannalla..mua tässä vaan on pelottanu jokin. Nyt sitten lopetin pillerit kolmeviikkoo sitten, tulipahan niitä jo syötyäkin 13vuotta. En edes tiedä tuleeko normaalit menkat enää,onko kroppa vallan jo tottunu pillereitten hormoneihin... sekin tässä nyt pelottaa kovasti. Olen kuitenkin nyt erittäin ylpeä ittestäni,että vihdoin uskalsin myöntää itelleni, että kyllä mä oikeesti haluan lapsen. Nyt jopa uskaltauduin ekaa kertaa tänne vauvapalstallekin.. Ja ihana oli huomata,että on täällä muillakin samanlaisia mietteitä!