Miten kuvailisit synnytyskipuja? Miten voimakasta kipua supistukset aiheuttivat? Itsellani oli todella raju ja nopea synnytys ja...

synnytyksessä ei toivoakaan, että olisin pystynyt puhumaan saatikka kävelemään...lisäksi synnytyksen jälkeen käveleminenkin oli tuskaa pari kuukautta, onneksi sentään puhe sujui ;) että näin

Vedet menivät puolitoista vuorokautta ennen vauvan syntymää. Melkein vuorokausi odoteltiin, että synnytys varsinaisesti käynnistyy, saliin mentiin 8 tuntia ennen vauvan syntymää, kohdunsuu 2 cm auki. Siinä vaiheessa käynnistyivät järkyttävät kivut, enkä saanut kipua mitenkään hallintaan. Aiemmin kivun oli kestänyt vaikka supistukset tuntuivatkin kipeiltä. Menetin hallinan täysin, väänsin itkua ja puhaltelin sängyllä kun en muuhun pystynyt. Epiduraalia viivyteltiin hitaan aukeamisen takia. Kun sen viimein sain, auttoi se tunniksi. Sinä aikana kohdunsuu aukeni täysin tipan voimalla. Kun kivut palasivat olin täysin toimintakyvytön, en pystynyt vetämään keuhoihini ilmaa kun sattui niin paljon. Ponnistusvaihe aloitettiin kun vauva oli vielä ylhäällä, itse en tuntenut ponnistamisen tarvetta, vaan kipua tauotta. Tässä vaiheessa olisin itse halunnut nousta ylemmäs ponnistamaan, mutta kätilöt laskivat sängynpäätyä alaspäin. Ponnistelin reilun tunnin ajan " pakotettuna" , anelin, itkin ja rukoilin kivunlievitystä joka ponnistuksen välissä. Vauva vaan ei laskeutunut. Lopulta otettiin imukuppi mukaan, mutta vauva ei seurannut sitäkään vaan sydänäänet laskivat. Sitten juostiinkin leikkausaliin ja vauva sektioitiin ulos.



Selkeää syytä imukuppiyrityksen epäonnistumiselle ja pitkittyneelle ponnistusvaiheelle ei löytynyt, mutta häpyluuta vasten arveltiin vauvan puskeneen. Itselleni tapahtuma jätti syvät arvet, en tiedä uskallanko enää yrittää raskaaksi kun synnytyskipu on mielessä päivittäin. Edelleen 5 kk synnytyksestä lantiooni sattuu usein istuessa ja leikkaushaava vatsanalueella on kipeä. Mietin monesti olenko vain kipuherkkä ihminen vai aiheuttiko hallinnan menetys niin suuren kivun tunteen. Järkyttävää jokatapauksessa, ja itse ensisynnyttäjänä olisin nimenomaan toivonut keskustelua tietoa siitä miten kamalaa se todella voi olla, enkä pidä asenteesta -jokaisen on se itse koettava-siinähän oppii-. Kipua ei pysty yhdellä sanalla kuvaamaan, se on jotain niin suurta, että se lamautti minut täysin. Toivoinkin sitä, että olisin ollut tajuttomuuden rajamailla, mutta järki pysyi päässä kokoajan ja muisti pelaa, se tässä varmaan kamalaa onkin.

Ompa hurja ketju... mitenkään vähättelemättä toisten kipuja (!!!) Ehkä tämä ei kuitenkaan ole ensisynnyttäjälle kaikkein parasta psyykkausta. Toisenlaisiakin kokemuksia löytyy, yritän " kohottaa tunnelmaa" omalla kokemuksellani kolme viikkoa sitten:



Joku tuolla luomupuolella kuvaili supistuksia " kuin olisi vauhkoontuneen hevosen selkään joutunut" tms. Itse voisin sanoa jotain samaa... hallitsemattomia koko keskivartalon lävistäviä kuumia supistavia aaltoja. Kivuliaita? Erittäin, muttei mitään sietämätöntä tai luonnotonta. Oikeastaan nautin itse näistä voimakkaista tuntemuksista, huusin ja örisin silloin kun siltä tuntui.



Olin ajatellut selvitä läpi synnytyksen ilokaasulla, mutta kätilöt saivat aivan avautumisen loppuvaiheessa (8cm) " ylipuhutuksi" jonkinlaiseen lyhytkestoiseen spinaalicoctailiin, jotta minulla olisi voimia vielä ponnistusvaiheessakin (en tiedä, säikkyivätkö huutoani????). Kipujen turtuessa en kuitenkaan kokenut mitään suurta helpotusta, enemmänkin harmia: olo jäi aikaisempien tuntemusten jälkeen aika ontoksi, ja siinäpä sitten seurailin koneelta koska supistaa. Oli vähän sellainen " HÖH-olo" . Onneksi tunto palasi ponnistusvaiheeseen, joka kesti parikymmentä minuuttia. Voimia oli hyvin jäljellä ja kivut edelleenkin erittäin siedettävät - ei tullut repeämiä tai mitään muitakaan vammoja. Paine, jonka tunsin lantiossa oli kyllä aivan uskomattoman voimakas! Sitä on jälkeenpäin ollut todella vaikea kuvailla tunteena... (tonnin paino, joka pakottaa hajareisin kyykkyyn lattialle tms.)



Summa summarum: pidin omaa synnytystäni jopa miellyttävänä tapahtumana, kehon valtaansa ottamat kivut olivat kyllä 10 asteikolla 10, mutta eivät missään vaiheessa luonnottomia. Ja siksi varmaan niistä luonnonvoimista nautinkin!

Itselläni oli myös todella sietämättömän kivulias ensisynnytys ja sen lisäksi vielä todella töykeät kätilöt. Olen itsekin miettinyt miksi synnytykseni oli niin kivulias ja kipu niin lamauttava, että se vei minulta kaiken järkevän toimintakyvyn. Selitystä siihen en ole vielä löytänyt. Karmeinta minullekin tosiaan oli se, että järki pysyi päässä koko synnytyksen ajan ja muistan edelleenkin kaiken tapahtuneen, vaikka siitä on jo vuosi aikaa. Haavena meilläkin olisi toinen lapsi, mutta tuosta synnytyksestä johtuen se varmaankin jää vain haaveeksi. Minut tuo järkyttävä synnytyskokemus vei siihen pisteeseen, että aloin miettimään itsemurhaa. Vihdoin ja viimein sain haettua apua ja nyt odottelen psykologin aikaa. Vinkiksi voisin antaa, että mene juttelemaan ja pian jonkun ammattihenkilön kanssa, jos asia vaivaa sinua päivittäin. Ettei käy niinkuin minulle, että ilo lapsesta ja äidinrakkaus jää kokonaan kokematta, kun synnytys velloo mielessä joka ikinen päivä.

Eka synnytykseni alko limatulpan irtoamisella,ja sen jälkeen lähes vuorokausi oli menkkamaista kipua munasarjojen kohdalla,ja tiheni ja ei voinut nukkua, mutta ei mennyt kertaakaan yli sietokyvyn. Päätin sitten käydä sairaalassa tsekkaamassa yöllä ja olinkin jo 5 cm auki. 12 tuntia sen jälkeen syntyi poika. Kivut ei missään vaiheessa ollut mitään kestämättömiä. Voi tosin johtua siitä että otin ilokaasun ja menin ammeeseen vähän niinkuin etukäteen ja epiduraalinkin otin vaan sen takia kun halusin nukkua. Olin tosi yllättynyt kun kaikki meni niin helposti. Selässä ei tuntunut kipua ollenkaan, paitsi kerran limatulpan irtoamisen jälkeen.

no miten kuvailisin... kovaa kipua, kummassakaan synnytyksessä en kerenny saamaan kivunlievitystä. molemmista oksensin kivusta tärisin en voinut oikein liikkua..menin suihkuun mut en sieltä meinannu päästä edes pois (kotona)..vaikee kuvailla kovaa ja nopeasti tulivat....mutta loppukin aika nopeasti toka synnytys 2h 23min

Ajattelin, että kun on jo niin pitkä ketju, niin en kommentoi, mutta kommentoinpa kuitenkin. JOku toivoi ikävän ensikokemuksen jälkeen, että olisi saanut jo ennen sitä parempaa tietoa kuin sen, että " sittenpähän sen näet" . Musta tämä vaan on aihe, josta ei oikein voi sanoa etukäteen sitä eikä tätä, jokainen kerta samallakin ihmisellä voi olla täysin erilainen. Yhdistävä tekijä tietty on se, että muilla kun eka kerralla ehkä osaa ottaa kivun erilailla vastaan menemättä paniikkiin, kuten joku totesikin.



Omat kokemukset ovat seuraavanlaiset: eka oli pitkä vääntö, yli 18 tuntia. Vauva syntyi kasvot edellä, jota ei tiedetty etukäteen vaan vasta kun naama näkyi. Kipu tuntui eniten selässä ja oli pitkään aika siedettävää mutta toisaalta veti paniikkiin, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan vaikka kuinka supisti. Epiduraali auttoi aikalailla ja tunnin ponnistus välilihan leikkauksineen ja isoin repeämineen ei ollut mahdoton kokemus. Kaikkineen ekasta kerrasta jäi kuitenkin ikävä olo ja vähän pelkoakin siitä voiko kaikki toistua myöhemmin.



Toka on ollut tähänastisista mukavin. Ehkä, koska odotin ekan kaltaista ja tämä hoituikin neljässä tunnissa. Käynnistyi itsekseen kotona ja pärjäsin sairaalassa pitkään suihkuttelemalla ja ilokaasulla. Supparit tuntuivat pääosin mahalla ja reisillä. Supistukset tulivat niin, että välissä oli kivuton hengähdystauko, mikä auttoi jaksamaan kovaakin kipua. Epiduraali ehdittiin pistää, mutta se ei ehtinyt auttaa, kun vauva jo puski ulos. Ikävintä oli, että ponnistamisen tarve tuli jo seitsemässä sentissä, tai siis vauva yritti väkiin ulos. Kätilö piteli vauvaa sisällä väkisin, eli painoi takaisinpäin. Se sattui kovasti mutta kun hän päästi irti, vauva vaan liukui ulos vailla ponnistamista. Itse ihmettelin kun kävelin salista osastolle, että tässäkö se sitten oli.



Kolmas synnytys käynnistettiin yliaikaisena. Se kesti kaikkineen kolme ja puoli tuntia. Kipu oli varmaan samaa luokka kuin toisessa, mutta tuli ilman taukoja. Ja minun piti pysyä makuulla koska lapsivesi oli ollut vihertävää. Ilokaasua imin ihan hengenhädässä ja epiduraalin sain, joka ei taaskaan ehtinyt auttaa. Huusin vaan., mutta toisaalta ilokaasunkin läpi tajusin, että tämä menee äkkiä kun näin sattuu. Jälleen en ehtinyt ponnistaa ollenkaan, vauva vaan puski ulos, mutta nyt kukaan ei myöskään pidellyt vauvaa sisällä, joten se hupsahti puoliksi ulos ennen kuin kätilö kerkesi paikalle. Sain isot repeämät tästä syystä. Eli en varsinaisesti suosittele " salaa vähän ponnistelemista" , jos on taipuvainen siihen että ponnistusvaihe on nopea. Tämän synnytyksen jälkeen kohtu supisteli vielä kovin vaikka vauva oli jo ulkona, joten kipu ei edes loppunut siihen. Rankin ehdottomasti kaikista.

Nyt pitäisi samaan lähteä taas parin viikon sisään, etukäteen en aseta odotuksia. Menee niinkuin menee.

että synnytksen hetkellä olin todella kipeä ja varmaan antaisin kivusta numeron 10 täydet. Mutta jälkeenpäin ajateltuna keskimmäinen synnytys ehkä oli vaan sitä 10 luokkaa. Tämä oli käynnistetty synnytys ja nopeahko 3,5 tuntia kestoltaan. Mä olen joka synnytyksessä saanu epiduraalin joten se on varmasti vienyt karmivammat kivut pois..Esikoisen syntymä asteikolla 0-10 oli kipuluokassaan ehkä 8 ja kuopuksen syntymä 7. Kaikki hyvin sujuneita nopeahkoja synnytyksiä ( 6,5 h, 3,5 h, ja 5 h).

Supistukset tuli tosi tiheään ja aika alusta saakka oli kipeitä. Ajattelin ettei enää voi enempää sattua, se olikin vasta alkua verrattuna ponnistuvaiheen kipuihin. vauvan pää tuli väärässä asennossa, ja repesin lantioluitani myöden. Millään ei meinattu saada lasta ulos, se oli kamalaa ja luulin kuolevani! Epiduraali laitettiin mutta se ei auttanut kipuun, en vaan tuntenut supistuksia. Meni siis ihan pieleen.



Karjuin ja ja kiroilin, ja kätilö vaan sanoi että ole hiljaa! Tuli todella typerä olo...Neuvoja kun oli ennen synnytystä saanut että huutaa saa ja vaikka laulaa jos siltä tuntuu.. tämä on jäänyt vaivaamaan mieltä. Ihan pelottaa seuraavassa synnytyksessä että en saa rauhassa metelöidä.. meni vähän aiheen ohi, mutta siis eläissäni en ole niin suurta kipua tuntenut kuin synnytyksessä. pariin kuukauteen en pystynyt istumaan/seisomaan paria minuuttia kauemmin, koska paine alapäässä aiheutti kovaa särkyä. Nyt olen parantunut täysin , aikaa kulunut 2,8v. Nyt olen rv 5+6 ja eikä synnytys kuitenkaan pelota, paitsi se että haluaisin rauhassa elämöidä jos siltä tuntuu! Ja epiduraalia ainaakaan en huoli!

Olin ehtinyt nukkua vaivaiset 40min illalla kun heräsin ensimmäiseen supistukseen. Tuntui kuin joku olisi repinyt käsillään selkää auki. En päässyt sängystä ylös, pystyin vain vähän kääntymään kyljelleni, ottamaan tyynyn kulman suuhun, purin sitä ja uikutin. Ei taatusti jäänyt epäselväksi " onko nämä nyt niitä" .



Kun niitä supistuksia oli kestänyt 2h, herätin mieheni. Uskalsi sanoa että ei kai ne noin kipeää voi tehdä, kun taas ikisin supistuksen kourissa ja koko maailma hävisi tietoisuudesta. Siinä vaiheessa oli oikeasti siinä ja siinä etten lyöny lähimmällä käteen sattuneella esineellä (ja olen EHDOTTOMASTI väkivaltaa vastaan). Se tuska oli niin valtava että olin ihan eri ihminen kuin normaalisti...



Etukäteen olin kuullut terkkariltani että ensimmäiset supistukset on lievempiä, eikä niin kipeitä ja loppua kohti pahenee. Avautumisvaiheen alussa ajattelin että kuolema tulee jos niin tapahtuu. Vaan eivätpä olleet lopussa sen pahempia, ainoastaan tulivat tiheämmin kun supistukset tulivat tiheämmin. Sama terkkari myös sanoi että ponnistusvaihe on melko kivuton. Ja paskat, tasan sattui ja paljon!!!



Epiduraali tosin vei välissä kivun kokonaan pois, saatoin jopa nukkuakin 2h.

Älkää nyt kukaan ensikertalainen tätä lukeko. Ihan turhia mörköjä tulee rakennettua.



Eka synnytys: 10h. Kaikki meni kirjojen mukaan, ja kerkesin saada jotain aina kun mentiin senhetkisen kipukynnyksen yli. Lopussa epiduraali. Olisin synnyttänyt heti uudestaan.



Toka: Kalvot jouduttiin puhkaista heti (vuosin verta) ja synnytys oli muutenkin kummallinen. Loppu tulikin paljon nopeampaa kuin osattiin aavistaa (synnytyksen kokonaispituus 3h, loppu 30 min. kamala). Luulin oikeasti kuolevani. Epiduraali myöhästyi. Hallinnan totaalinen menetys jätti kammon.



Kolmas: Kalvot jouduttiin taas puhkaisemaan ja oksitosiinin voimalla alkaneet supistukset olivat aika tujuja. Spinaalia en kerennytkään saada ja muuta en huolinut. Nyt tiesin, että kun sillä tavoin jo sattuu, ei kestä enää kauaa eikä siihen kuole;) Viimeiset 20min. tulessa (kokonaispituus 2h). Potkin sängyn hajalle, purin ja hakkasin miestä ja sain omat kätenikin verille... Hyperventiloin (en mm. ymmärtänyt enää kumpaan suuntaan puhalletaan) ja oksensin. Ponnistus meni kuitenkin paljon helpommin kuin edellisellä kerralla, vaikka oli isompi poika. Mistähän johtui? Silloin kyllä repesin, minkä tunsin koko ajan työntäessäni.



Kipua en osaa enää kuvailla, koska sen unohtaa aikalailla heti. Niin kauan kuin onnistuu pysymään kartalla eikä mene paniikkiin, kipu ei tavallaan " haittaa" . Ei se kyllä mitään kaunista ole, joten tilasin jo sairaalassa neljännelle kerralleni spinaalin;)



ps. Joku ihmetteli, miksei synnytykseen pyörry. Siitä pitävät kuulemma hormonit huolen. Muuten kipuun voisi pyörtyä.

Kuvailisin viimeisten supistusten kipua kestämättömäksi ja tajunnan räjäyttäviksi,niinkuin ISO O, mutta kipuna.

Tosiasiassahan ne on vain kestettävä.

En tiedä kuka on niin kertonut, ettei synnytyksessä voi pyörtyä, minulle sekin kävi ensimmäisessä synnytyksessä ja pian tuon jälkeen tulikin lupa ponnistaa.

Myös mulla meni kontrolli ekassa synnytyksessä, en osannut " ottaa kipua vastaan" lainkaan, vaan taistelin kuin pieni piru kipua pois.

Monta noita on takana, enkä koskaan osaa ajatella, että olen " vanha konkari" , niinkuin mies sanoi...Samoin se sattuu ja työ on loppuun saatettava joka kerta kuitenkin ITSE.

Ainoa ero seuraavista, opin miten kipu otetaan vastaan ja edistetään siten itse synnytystä



Ja myös minä löysin iloisena varpaitani toistamiseen kerta toisen jälkeen, ennenkuin edes ajattelisin synnytystä, joka on aivan ovella=/

Rohkeasti vaan silti, kyllä se on niin ihme miten se kipu hellittää HETI, kun vauva rinnalla=)

supistuskipua pahempi juttu oli vain se kun ponnistamisentarve alkoi noin tunti ennen kuin kohdunsuu oli täysin auki. Ette usko miten helvetillistä on pidättää sitä kun haluais vain ponnistaa sydämensä kyllyydestä. Kuvitelkaa siis elämänne pahinta paskahätää, kuvitelkaa se sitten noin 50 kertaa voimakkaampana ja sitten pidätelkää tunti. Ihan hirveätä... Loppuvaiheessa melkein rukoilin kätilöltä että enkö jo sais puskea tulemaan, etten kykene enää pidättämään.

Meille synnytysvalmennuksessa kätilö on sanonut monta kertaa, että nykyään saa ponnistaa kun ponnistuttaa - vaikkei kohdunsuu olisi täysin auki voi hissukseen ponnistella. En sitten tiedä käytännössä mitä sanovat synnärillä, mutta tämä neuvo on painunut mieleeni. Joten jos ensi kerralla tulee sama tilanne, niin ponnistele hiukan vaikka salaa, jos helpottaa oloa :)

Avautumisvaiheen kipu oli erilaista kuin mikään muu kipu jota on tuntenut, sellaista polttavaa, repivää ja melkein kramppaavaa. Ponnistusvaiheen kipu on omituista kun pitää vaan ponnistaa vaikka tuntuu että nahka repeää... Ei kuitenkaan sattunut niin paljon kuin pelkäsin vaan helpotti kun pystyi vihdoin tekemään itsekin jotain eikä vaan olemaan supistusten vietävänä.



Minä koin supistuksissa rankimpana kuitenkin sen, kun ne tulivat niin tiheästi ettei ehtinyt välissä rentoutua. Tuntui että happi ja voimat loppuu kun lihakset tekee töitä tahdoit tai et. Ekassa synnytyksessä epiduraalin suurin apu oli se, että pystyi vihdoin rentoutumaan ja synnytys pääsi etenemään. Silloin ei olisi ilman kivunlievitystä jäänyt yhtään voimia ponnistusvaiheeseen. Viime kerralla en saanut oikein mitään kipulääkettä kun vauva oli yllätysperätilassa, mutta silti ne kivut kesti. Tajusin pyytää happea mikä auttoi kovasti. Rentoutumiseen keskittyminen myös auttoi, eli ettei yrittänyt pistää vastaan ja jännittänyt paikkoja kun kipuaalto tuli vaan koitti olla rento ja antaa kropan tehdä työt itse. (Hyvä muistaa ettei kipu ole vaarallista vaan kohtu tekee työtä lapsen hyväksi).



Tällä kerralla aion yrittää olla paremmin sinut kroppani kanssa ja yritän kestää kivut rentoutumalla, hengittämällä hyvin, lämpimän veden avulla suihkussa tai altaassa ollen ja miehen kaulassa roikkumalla (jos saadaan lapset jonnekin hoitoon...). Katsotaan miten käy...

Mulla kivut oli sitä luokkaa että supistuksen tullessa en pystynyt muuta kuin jännittämään itseäni ja itkemään. Yritin kävellä, puhua, keinutella.. ei kerta kaikkiaan pystynyt tekeen mitään. Sitä jähmetty aivan paikalleen ja odotti vaan että supistus menis ohi. Supistuksen tulon tunsi jännästi etukäteen, tuli vähän niinku aaltomaisena ja menikin samallalailla pois.

Kipeä olin mutta oisin valmis menemään milloin vain uudestaan :)

Tätä pahinta kipua kesti kuitenkin onneksi vain n. 15 min. Toinen synnytys oli helppo, eikä kipu ollut missään vaiheessa sietämätöntä, edes loppuvaiheessa. Eka synnytys oli yli vuorokauden mittainen, toka vain 6 tuntia. Eli minulla ainakin nopeammassa synnytyksessä oli myös helpommat supistuskivut! Nyt jälkikäteen olen ajatellut, että myös omalla suhtautumisella voi vaikuttaa paljon. Ekalla kerralla menin paniikkiin, mikä pahensi kivuntunteen moninkertaiseksi. Tokalla kerralla onnistuin jotenkin " ulkoistamaan" itseni tilanteesta, hengitin vain ja heittäydyin supistuksiin mukaan. Pahinta on, jos alkaa taistella kipua vastaan ja ajatella, että se pitää saada jotenkin loppumaan.

Eka 5h 25min, ei mikään paha kokemus. Kipu asteikolla 1-10 noin 7 luokkaa.



Toinen synnytys oli kestoltaan 8h 35min, suht samanlainen kokemus kuin ensimmäinenkin, vaikka lapsi oli julmetun iso kooltaan (4,8kg, 55cm, py 39cm).



Kolmas: aivan hirveä. Kipu tuolla asteikolla 9. Luulin, että henki lähtee. Kamalinta oli tunne kuin vietäisiin kuin pässiä narussa. En kyennyt puhumaan enkä liikkumaan. Vedin vain ilokaasua, niin, että taju meinasi lähteä. Olin ihan pökerryksissä synnytyksen jälkeen, lähinnä järkytyksestä ja siitä tosiasiasta, etten kyennyt kontrolloimaan tapahtumia mitenkään. Ei naurattanut yhtään kun synnytyksen edetessä vauvan syke hävisi jonnekin ja minun piti vääntäytyä kontilleni niissä tuskissa. En vieläkään ymmärrä, mistä sain voimat siihen.



Synnytys kesti 3h 20 min, lapsi oli kooltaan 4,305kg/50 cm/37cm. Koska senttejä oli painoon nähden vähän, tuntui kuin olisin yrittänyt ponnistaa ulos lihapullaa. Tuo meidän toinen lapsi oli sentään sopusuhtainen ruumiinrakenteeltaan verrattuna tähän kolmanteen, vaikka painoikin enemmän.



Uskallan väittää sekä lempeän että nopeasti etenevän synnytyksen kokeneena, että eroa on kivuissa ja muussakin kuin yöllä ja päivällä.



Keväällä pitäisi synnyttää neljännen kerran ja kieltämättä nyt jo kauhistuttaa...pelkkä ajatuskin.

...että ihmettelivät salissa kun huusin suoraa huutoa loppuvaiheessa kun jokin repi minua rikki ja tuokin syy selvisi sitten myöhemmin kun pääsin tarkastelemaan vaurioita, kätilö ei salissa huomannut mitään.



...Tuo meidän kolmas syntyi kasvot taivasta kohden ja näin ollen hänen nenänsä repäisi sisempään häpyhuuleen kunnon haavan (5cm x 3cm), jota ei tietenkään huomattu vasta kun yritin tuskissani pissata osastolle päästyäni. Muutaman viikon jouduin pissaamaan puudutusnesteen kera ja vieläkin arpi aristaa.



...jotenkin jäi kaikesta sellainen karvas maku suuhun, mutta eiköhän se siitä.