1v7kk, Apua!!! mitä tää on??????
On mennyt meillä arki niin hankalaksi että toivon että kohtalotovereita löytyisi......
Meillä poika, nyt siis 1v7kk on aina ollut melko vaativa tapaus mutta muutaman kuukauden on nyt ollut ihan mahdotonta. Poika ei anna mun tehdä yhtä mitään vaan koko ajan pitäisi olla viihdyttämässä ja keksimässä ohjelmaa..lisäksi pistää vastaan ja raivoaa lähes joka asiasta.
Aamut alkaa vaipanvaihdolla, jota vastustaa kovasti ja rimpuilee ja olisi lähtemässä juoksemaan ennekun saan vaipan jalkaan. Kun pitelen kiinni niin alkaa itkeä ja raivota. Sitten äiti laittaisi vähän aamupalaa mutta se ei käykään, poika roikkuu kiinni sormessa ja pitäisi mennä hänen mukaansa leikkimään, hän kantaa leluja ja kirjoja luokseni ja ei malta yhtään olla itsekseen ja odottaa että saan aamiaisen valmiiksi..Olen koittanut antaa jotain innostavaa tekemistä, katiloita,kauhoja,pientä syötävää tms että saisin jotain tehtyä, edes sen kahvin laitettua tulemaan mutta poika ei innostu mistään,äidin pitäisi kokoa ajan seurata häntä ja leikkiä..
Jos en istu lattialla hänen kanssaan, hän valittaa ja puoli itkee koko ajan ja vetää minua sormesta mukaansa...jos sanon käyväni toisessa huoneessa hänelle tulee kova hätä ja alkaa taas puoli itkeä ja tulee kiireesti perässä...
Syöminen ei onnistu ollenkaan vaan koko ajan hänellä on oltava jotain kädessä, kirja tms millä viihtyy ja silloin saan ruokaa suuhun..aikamoinen taistelu sekin. jos kirja/tavara putoaa lattialle, alkaa kauhea huuto ja se on nostettava...
Kotona olo on nyt ollut tällaista jo jonkin aikaa ja muutaman viikon sisällä tuo äidissä roikkuminen on vaan pahentunut..hän valittaa/itkee koko ajan jos en leiki hänen kanssaan. Kotityöt on olleet tekemättä jo vaikka kuin kauan, syödä voi silloin kun poika nukkuu tai sitten samalla kun taistelee ruokaa hänen suuhunsa...
Ulkona hän on tyytyväinen ainoastaan silloin kun saa itse kävellä, rattaissakaan ei viihdy.Tämä valituskin tuntuu olevan vaan kotona päällä, mummolle jos mennään niin hän ei valita yhtään...
Erittäin stressaavaa kun tietää, että se valitus alkaa aina 5 minuuttia sen jälkeen kun hän on herännyt ja äkkiä on yritettävä saada kaikki tehtyä että päästään ulos. Elämä on minuuttiaikataulua...
Onko kellään samaa vai osatteeko neuvoa mikä poikaa vaivaa? mä alan olla jo aika stressaantunut tähän huutamiseen...
Kommentit (11)
Meillä samanikäinen tyttö ja meno samanlaista. Erona ilmeisesti se, että meidän tyttö päivät perhepäivähoidossa ja minä töissä. Illat, aamut ja viikonloput yhtä huutoa ja sylissä kantamista. Nukkuminenkin on tosi levotonta. Olen miettinyt, että toivottavasti tämä olisi melko nopeasti ohi menevää. Ei jaksaisi kiireisen työpäivän jälkeen kuunnella pelkkää huutoa. Isä ei tietenkään kelpaa mihinkään. Olen myös ajatellut, että vaivaisivatko hampaat tai korvat. Hoidossa on melko iloinen ja pirteä kuitenkin. Taitaa olla uhmaikä tulossa... Meidän tyttö on ollut myös pienestä pitäen tosi " tempperamenttinen-tapaus" . Saattaa tulla uhmaiästä pitkääää....
mun mielestä puolitoistavuotiaat on tuollaisia, tosi rasittavia, kaikella rakkaudella! Hommaan tulee huomattava huojennus kun puhetta alkaa kunnolla tulla että voi keskustella ja neuvotella.
Tuon ikäisestä kaikki pakko hommat olla paikallaan esim vaipanvaihdon ja syömisen ajan on silkkaa vapaudenriistoa ja ajanhukkaa! Täytyy vaan saada temmeltää ja tutkia-
Suosittelen mahdollisimman paljon ulkoilua!
Eikä tosiaan missään vaunuissa vaan meette vaikka rannalle tai leikkikentälle missä poika saa juosta, mätkiä hiekassa ja väsyttää itsensä luonnollisesti. Kaivakaa tunneleita mistä poika voi ryömiä,rakentakaa tikuista torneja jotka poika voi kaataa ym tosi aktiivista ja ruumiillista toimintaa.
Eiköhän parituntisen juoksusession jälkeen hetkiseksi jaksa kotona keskittyä vaikka aikakauslehden repimiseen että saat työnnettyä lautasen mikroon :o)
Eli: kestä kestä - et saa kirkkaampaa kruunua mutta vuoden päästä on jo ihan erilaista. Unohda ajatuskin että saat tehtyä tuon ikäisen kanssa omia hommia: vain makoilisit naistenlehteen syventynenä pojan rauhaisasti kootessa palikkalinnaa: sellainen utopia vain stressaa koska sellaista ei ole 99% kellään!
Olisikohan teilläkin meneillään se " uudelleenlähentymisvaihe" äidin kanssa, lapsen kehityksessä, josta kyselin aiemmin meidän 1v8kk lapsen kohdalla.
http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?appid=67&m=10921002&p=2&tmo…
ja joku muukin kysyi juuri samaa:
http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?appid=67&m=10934177&p=10&tm…
Meillä tämä on kestänyt nyt kohta 3vkoa ja ei oo vielä juurikaan mennyt ohi. Äidissä kiinni ja sylissä istuisi koko ajan, jos ei ole pahojaan tekemässä. Nyt lisäksi ollut viimeiset 3pv täysin tottelematon, eli kaikkia kiellettyjä paikkoja ja tavaroita pitää koko ajan mennä kokeilemaan, useaan kertaan päivässä.
Meillä tähän vaivaan ei auta fyysinen väsymys ja väsytys. Päinvastoin. Kitinä ja syliin haluaminen on vaan kahta kauheampaa. Eli äiti ei saa hetken rauhaa.
Ja puheen puuttumiseen turhautuminenkaan ei ole välttämättä kaikilla syynä. Koska meidän poika osaa puhua jo aika hyvin (2-3sanan lauseita), eli pystyy kertomaan hyvin mitä haluaa ja miksi. Koko ajan tulee suusta mitä äiti ei saa tehdä ja mitä äidin pitäisi tehdä, ja mihin äidin pitäisi mennä istumaan ja mitä leikkiä jne... Neuvottelu onnistuu kyllä aika hyvin. Ja parin minuutin keskustelun jälkeen saan yleensä kitinän laantumaan hetkeksi ja harhautettua ajatukset taas uuteen mielenkiintoiseen asiaan...
Mutta kyllä ne pojan suloiset hassuttelut ja iloiset hetket korvaa aina kaiken ja lapsen vaativuus unohtuu sillä hetkellä:) Ja niinhän se on että aika aikaansa kutakin. Ei tämä kauaa kestä. Pian se on jo iso ja juoksentelee itsenäisenä pihalla leikkimässä muiden lasten kanssa ilman äitiä...
Maaria -80 ja viestinaloittaja!
Älkää neuvotelko pienten lastenne kanssa! 1,7 kk ikäinen lapsi on niin pieni joka ainoastaan ahdistuu siitä, jos saa päättää päivän ja arjen rutiineista. Jos reagoitte joka ikiseen inahdukseen jonka pieni kullanmurunne päästää, hän oppii siihen että äitiä voi pyöritellä itkun uhalla miten haluaa. Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos lapsi välillä itkee tai kiukkuaa, se vaan kuuluu kasvuun ja kehitykseen. Tiedätte kyllä milloin lapsen itku on aiheellista ja vaatii " toimenpiteitä" , esim. väsymys, nälkä, pipi jne... Ja tästä jatkaisinkin suoraan, että pitäkää lastanne mahdollisimman paljon sylissä. Tämä tietenkin tuntuu olevan ristiriidassa edellisten lauseiden kanssa, mutta pointti onkin seuraava: Ottakaa esim sylittely rutiini; aamulla kun lapsi herää varaatte aikaa sylissä oloon, ja kun on aamurutiinien aika, ne myös tehdään (leikin varjolla tai itkun kanssa, mutta tehdään kuitenkin). Päivällä taas ennen päiväunia olisi taas sylittelyn aika vaika kirjaa lukiessa, ja sitten päiväunille. Illalla taas ennen nukkumaan menoa rauhoittuminen äidin sylissä ja sitten iltatoimet ja nukkumaan.
Noiden sylittelyrutiinien välissä lasta pidetään sylissä jos lapsi tahtoo, mutta kun äidin täytyy laittaa ruokaa niin äidin täytyy laittaa ruokaa. Jos äidin täytyy käydä vessassa niin äidin täytyy.
Ja se mitä Tuttikutti tässä nyt tahtoo sanoa, on että älkää antako lapsellenne valtaa itkun ja kiukun pelossa. Ottakaa vastaan lapsen kiukku ja itku, se kuuluu osana vanhemmuuteen. Mutta tehkää arkeen selvät rutiinit, jotta elämä olisi teille kaikille helpompaa. Jos nyt teette päiviinne selvän rungon, niin lapsi oppii sen hyvin nopeasti ja kun pidätte siitä kiinni, niin huomaatte myös miten arki helpottuu eikä lapsikaan luultavasti ole enää niin kiukkuinen.
Tsemppiä! Ja löytäkää arjesta pienen lapsen kanssa se ihanuus mitä sitten kaiholla muistelette kun lapset ovat teini-iässä ja ongelmat ovatkin ihan toiset... =)
Tuttis
Ymmärrän kyllä että toiset lapset ovat vaativampia kuin toiset, kiukutteleminen ja itku ja parku ovat TODELLA RASKASTA kuunneltavaa päivästä toiseen. Tiedän sen itsekin, eli älkää ymmärtäkö viestiäni väärin, en vähättele ongelmaanne! Mutta haluaisin herätellä pohtimaan päivänne rakennetta rutiinien osalta ja sitä kuinka paljon annatte OIKEASTI aikaanne lapselle. Ja taas selittelen ettei kukaan loukkaannu.. Eli en tässä väitä että kukaan on huono ja välinpitämätön äiti. Mutta kun arki lapsen kanssa ei enää tunnukaan kivalta ja ilon ja onnistumisen hetket alkavat olla vähissä, niin silloin kannattaa pysähtyä. Meissä jokaisessahan asuu pieni lapsi, joka janoaa positiivista palautetta eli sisimmissään äitikin haluaa toki mieluummin käsivarsillensa iloisen ja nauravaisen lapsen kuin itkua tursuavan kiukkupussin jolla ei mikään tunnu olevan hyvin.. Joskus tämä johtuu lapsen tempperamentista, joskus fyysisistä tekijöistä, mutta joskus myös siitä ettei äiti loppujen lopuksi ymmärrä kiukuttelun perimmäistä syytä.
Ainoa joka voi muutta arjen kulun on äiti. Lapselle ei voi sanoa että lopeta kiukuttelu ja ole iloinen =) vaan äidin täytyy löytää keinot arjen, lapsen ja oman elämän helpottamiseksi.
Lasten kasvatus on maailman vaativin työ, siitä varmaan moni on samaa mieltä. Itse olen monesti ajatellut, että nyt kun olen äiti ei millään muulla ole väliä kuin sillä että lapseni ovat onnellisia ja voivat myös aikuisena sanoa että heillä on ollut onnellinen lapsuus ja että he voivat sanoa saaneensa hyvät eväät elämäntielle. Tähän me kaikki pyrimme vai mitä.
Voimia kaikille sitä tarvitseville!
Rankka vaihehan tuo on, kun lapselta ehkä jo odottaisi vähän omaa leikkiä, mutta äiti pitäisi olla mukana kaikessa. Meillä tehtiin niin, että oltiin paljon lähekkäin (luettiin kirjoja, hassuteltiin sylikkäin), mutta sitten kun oli aika laittaa ruokaa, niin sitten tein niin, huusi lapsi tai ei. Aluksi tietenkin huusi, mutta kun huomasi, ettei sillä itkulla saa mitään aikaiseksi eli äiti ei lopeta omaa hommaansa, hän lähti omiin leikkeihinsä tai ainakin kelpuutti sen kauhan tutkimisvälineeksi. Ja huippua oli tyhjentää yhdessä astianpesukonetta ja viedä pyykkejä äidin kanssa! Aika pienen voi jo ottaa mukaan niihin arkitoimiin.
Nyt meillä esikoinen jo 4 ja osallistuu mielellään kotitöihin. Pikkusisko 9kk osaa jo vaatia huomiota (ja taitaa olla temperamenttisempi kuin isoveljensä), mutta hänkin kyllä siirtyy aika usein omiin touhuihinsa kokeiltuaan ensin, että pääsisikö takaisin syliin huutamalla. Tämä tietysti edellyttää, ettei vauva/lapsi ole väsynyt, nälkäinen, sairas.
Kyllä lapset aika pian oppivat, että aikuiset eivät ole heidän leikkikavereitaan, ainakaan kokopäiväisesti - mutta kyllä heidät pitää siihen sinnikkäästi opettaa. Meidän 4-vuotiaskin vaatii tiettyjä vieraita aina leikkimään kanssaan eikä millään meinaa päästää pois vaan vaatii lisää ja lisää, mutta hyväksyy kyllä, jos aikuinen toteaa, etten nyt leiki kanssasi enää. Meitä vanhempia pyytääkin lähinnä askartelemaan ja lukemaan, kun tietää, ettemme yleensä leiki.
Tsemppiä, jaksamista ja hermoja, tuo tahtoikä tosiaan saattaa olla piiitkä!
- tiukkis
Tuttikutti: meillä on selvä rutiini ja runko päivässä. Kaikki tehdään lähes minuuttiaikataululla. Eli ruoka ja nukkumaanmeno on aina saman kaavan mukaan, samaan aikaan. Kuten myös muu päivän toimita toistaa itseään tosi pitkälti samanlaisena. Eli rutiinien puutteesta ei voi johtua. Eikä johdonmukaisuuden puutteestakaan. Minä en anna periksi, jos jotain pelisääntöjä olen luonut. Vaikka lapsi huutaisi kuinka. Eli uskallan luoda rajoja ja pitää niistä kiinni ja rangaista väärin tehdyistä asioista. Eli meillä ei eletä kuin pellossa, luonnonlapsina ilman rajoja. Lapsi saakin minulta kaiken huomioni, koska sehän kotiäidin työ on:) Hän saa huomiotani varmasti paljon enemmän kuin keskivertolapsi, jonka äiti esim käy töissä tai harrastaa omia juttujaan (mitenkään näitä äitejä väheksymättä).
Lisäksi sanon vielä sen että lapsi viettää suurimman osan päivästään sylissä. Syliin tulee lähes aina jos istuudun johonkin. Ja tekisinpä istualtani mitä vain, niin syliin haluaa pomppimaan. Välillä ottaa leluja mukaan, välillä ei. Ja luemme joka päivä paljon kirjoja sylikkäin. Ja sylissä ollaan myös rutiinin omaisesti eikä vain silloin kun lapsi pyytää, eli aina herättyään ekat 10min viihtyy sylissä, nukkumaan mennessä luetaan kirjaa ja halaillaan 10min. Ja koska hän ei ole hoidossa, aikaa annetaan lapselle 100%:sti eli saa olla mukana kotitöissä, ja leikitään koko ajan hänen kanssaan. Häntä ei siis yritetä sysätä sivuun, jotta äiti saisi tehdä jotain aikuisten juttuja. Mutta kaikki arkipäivän askareetkaan ei onnistu alle 2vuotiaan kanssa, kuten kokkaus, tai likaisten astioiden täyttö astianpesukoneeseen... Eikä mitkään helpommatkaan, jos lapsi ei halua äidin niitä tekevän, ja yrittää sabotoida kaikki asiat, tekemällä päinvastoin kun äiti pyytää. Teen ne siksi yleensä vasta sitten kun isä on tullut töistä kantamaan lasta sylissä...
Ja äidin syömisestä tulee välillä todellista tuskaa, kun lapsi haluaa koko ajan syliin istumaan, eikä tosiaankaan istu siinä sitten rauhassa vaan yrittää samalla ottaa kiemurrellen kaiken pöydällä olevan. Jos ei pääse syliin syönnin ajaksi, riippuu hihassa ja itkee vaikka 15minuuttia pöydän vieressä. Tosi ihanaa yrittää siinä sitten syödä hyvillä mielin, kun ei haluaisi antaa periksi, jos on alun perin sanonut ettei pääse nyt syliin. Kyllä on pala kurkussa äidilläkin siinä vaiheessa, eikä tee mieli enää syödä. Nyt sitten kysytte, miksi en syö samaan aikaan kuin lapsi. Niin monesti syönkin vähän, mitä nyt syöttämiseltä ehdin. Mutta jos en ole ehtinyt kokata itselleni mitään, niin sitten on syötävä vasta kun olen saanut tehdyksi ruokaa tai edes voileivän. Lapsi onneksi suostuu vielä syömään purkkiruokiakin, kun aina ei ehdi tehdä ruokaa valmiiksi ruoka-aikaan mennessä. Yleensä iltaisin teen seuraavalle päivälle lounaat, kun päivällä ei pysty. Omenan kuoriminenkin kestää lapsen mielestä liian kauan ja se huutaa yleensä koko sen ajan, jos seison keittiössä roskiksen edessä.
Joka päivä, 90%varmuudella lapsi huutaa ja itkee aamupuuron keittämisen ja aamupalan kattamisen aikana, vaikka keitän sen joka ikinen aamu ja siihen ei mene viittä minuuttia kauempaa. Enkä anna periksi huudolle koskaan. Eli en lopeta kesken ja anna periksi. Olen aika tiukkis. Että tätä rataa... Ei paljoa rutiinikaan tässä auta. Vaikka lapselle ei edes puuro maistuisi sinä aamuna, niin kiukkuaa silti silloinkin puuron teon ajan. Kun haluaisi vaan syliin ja lisää huomiota. Eikä että äiti kävelee keittiötä edestakaisin.
Eri lasten tarve tuossa sylin ja huomion määrässä tuntuu olevan hyvin erilainen. Eikä meilläkään tällaista ennen ollut!! Vaikka en ole muuttanut päivärutiineja tai sylissä pitämisen määrää millään lailla. Uskon että tämä on vaan tällainen joku kehitysvaihe. Toivottavasti... :)
En lukenut kaikkia viestejä tällä kertaa, eli joku on jo voinut näitä sanoakin, mutta kiinnitin huomiota kirjoituksessasi pariin kohtaan.
Kirjoitit, että syöminen ei onnistu ollenkaan. Ymmärsin, että syötät häntä? Mitäs jos antaisit hänen itse syödä? Meillä ei kuopus ole antanut syöttää itseään sen jälkeen kun täytti vuoden! Jätkä vetää itse kaikki ruokansa (kotona ja tutuissa paikoissa, muualla on pakko hiukan auttaa sen jumalattoman sotkun takia) ja on tyytyväinen. Kaikki syömiskiukku loppui, kun herra sai alkaa itse syödä. =)
Aamuvaippaa ei meidänkään 1 v 4 kk oikein anna laittaa, joten so what? kotona ollessamme juoskoon peppu paljaana sen aikaa, kun minä laitan sitä kahvia! Ei haittaa mitään, maholliset pissat saa siivottua, peppu saa ilmakylpyä, kaikilla on rauhallisempaa...
Niin, ja jos menette ulkoilemaan, niin anna vesselin itse kävellä. Ymmärrän, että kun ollaan matkalla jonnekin tiettyyn paikkaan tietyksi ajaksi, niin rattaissa on oltava, mutta jos ei ole kiire mihinkään, niin menkää pojan aikataululla? Aika tylsää se rattaissa istuminen onkin varmasti!
Meillä muuten pojat myös esim. tiskaavat käsin, vettä on lattialla saakka ja jätkät ihan litimärkiä, mutta sitten vaan vaihdetaan vaatteet, ei sen pahempaa. Ja niillä on omat kuvioidut tiskirätit, millä pyyhklivät pöytää sillä aikaa, että minä saan tehtyä jotain muuta!
Nämä oli vaan sellaisia ehdotuksia, joilla voisit yrittää helpottaa ja rauhoittaa niitä tilanteita, joissa se kiukku syntyy. Relaaminen vois olla päivän sana =) Tsemppiä!
Olipas helpottavaa huomata, että tämä " valitus" on sittenkin vaan joku " vaihe" ..ehdin jo miettiä että mitä olen tehnyt väärin tai vaivaako poikaa joku vakavampi.
Luulisin että meilläkin vähän saattaa helpottaa kun poika oppii sanomaan mitä haluaa, nyt saa selvästi raivareita sen takia kun en aina ymmärrä..
Poika aloittaa päiväkodin muutaman kuukauden päästä ja se minua vähän jännittää. Miten hän siellä selviää kovine " vaatimuksineen" kun ei saakkaan kaikkea huomiota..onko teillä viisaammilla kokemuksia miten " vaativa" lapsi on sopeutunut hoitopaikkaan, ja nimenomaan tämän ikäisenä kun tuntuu tuo äidissä riippuminenkin olevan pahimmillaan..
kiitos taas jos joku ehtii vastailemaan..
..Mutta ehdottaisin rentoa ja hyväntuulista " välinpitämättömyyttä" ;)
Eli älä (helppo sanoa) menetä hermojasi ja korota ääntäsi vaan pysy tiukassakin tilanteessa lempeänä jne. Älä lähde mukaan pojan " metkuiluihin" , jos hän vaatii sinua leikkimään kun laittaisit ruokaa tms. ehdota jotain kivaa tekemistä ja tee ruokaa.
Jos annat kerran periksi vaatii taas pidemmän ajan saada asiat ennalleen. Älä siis anna periksi, maalaisjärjen käyttö tietysti sallittua! :)
Leikin varjolla? Leikkikää piilosta, poika tajuaa että vaikkei aina nää äitiä, hän lopulta löytyy läheltä! Ja pika myös piiloutumaan että oppii lähtemään luotasi!
No nämä nyt oli tämmöisiä.. ;)