Oletko ollut elämässäsi joskus oikein pohjalla ja selvinnyt takaisin normaaliin arkeen?

Tästä aikaa onneksi jo neljä vuotta.

Jäin työttömäksi (IT-alalta) neljä vuotta sitten ja se oli kovempi pala kuin itsellenikään myönsin. Minua korpesi se, että meidän tiimistä lähti vain 2 ja minua vähemmän aikaa olleet saivat jäädä. Olin juuri palannut hoitovapaalta ja melkein heti tuli kenkää. Työttömyys satutti, enkä osannut miehelleni purkautua vaan selitin hänelle niin kuin muillekin että " jään nyt kotiin hoitamaan lasta, ei tässä mitään" . Kuitenkin tuo työttömänä olo kaihersi koko ajan, ja purkautumisväylä oli se, että ihastuin työkaveriini. Olisin tuolloin lähtenyt hänen mukaansa jos hän olisi ollut kiinnostunut. Onneksi ei ollut :)

Olimme tuolloin neljä vuotta eron partaalla, kun kerroin miehelleni ihastuksestani ja kuinka olisin lähtenyt hänen mukaansa. Olimme molemmat silloin ihan karrella: minä työttömyyden takia ja mies sen mitä hänelle kerroin tuosta ex työkaveristani. Olimme eron partaalla, ja mies jo pakkasikin tavaroitaan - jos olisi lähtenyt niin olisi lähtenyt pysyvästi.

Tuosta selvittiin. Keskusteltiin asiat halki, sanoin etten osannut puhua ongelmistani miehelleni ja että tuo ihastuminen oli vain " pelastusrengas" . Aikaa meni ennenkuin mieheni sen ymmärsi ja luottamus palasi. Töitäkin sain aikanaan.

Nyt kaikki on paremmin kuin ikinä. Kiire on vain aikamoinen kolmen lapsen kanssa. Minä en enää kaipaa mitään avioliiton ulkopuolelta, saan mieheltäni kaikki mitä mieheltä tarvitsen, sekä ystävänä että aviomiehenä.

reilu puoli vuotta tapahtuneesta kävin pohjalla. Lähipiirissä ja töissä lähes kaikki oli raskaana. Se oli silloin minulle liikaa. Koin niin totaalista huonommuuden tunnetta. Itsemurha olisi ollut helpotus. Onneksi yksi aamu tajusin mennä lääkäriin, ei montaa sanaa tarvinnut sano kun ohjasivat tk:n kriisiterapeutille ja sitä kautta pääsin psykologille. Nyt olen onnellinen vaikka uutta lasta emme ole saaneet.