Varhaisesta vuorovaikutuksesta lapseen

Mistä tiedän, että onko se onnistunut vai ei? Mitä merkkejä lapsessa on, jos varhainen vuorovaikutus on epäonnistunut?

Eri ikäisille on olemassa erilaisia testejä, mutta niitä tekevät vain psykologit.

Vierastilanne on yksi testityyppi, se soveltuu noin yksivuotiaille.

ap

neurologinen erityisyys tms). Miten lapsi pystyy hallitsemaan aggressiotaan (uhmaiässä kaikki aika heikosti...) jne.

mutta siirtymätilanteissa on vaikeaa, jos perusturvallisuus on järkkynyt esim juuri vuorovaikutusongelmien vuoksi. Empatiakyvyttömyyttäkin se aiheuttaa - noin pienillä tosin kai ilmenee lähinnä matkimisen vähyytenä?



Sori että tämä on näin sinnepäin. Olen ihan tolkuttoman väsynyt. Hm. Jospa tässä olisi nukkumaansiirtymistilanteen paikka? :)

Tuo vierastilannetesti ei taida enää tuon ikäisille käydä. Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus -kirjassa on aiheesta enemmän ja ehkä noista testeistäkin, en muista enää. Kirja on paksu opus ja täynnä eri kirjoittajien artikkeleita. Maallikot tuskin pystyvät tekemään testien perusteella arvioita lapsistaan. Mutta kirjassa on kuitenkin paljon mielenkiintoista luettavaa.

Artikkelien perusteella pystyy kyllä vähän miettimään oman lapsen kehitystä.

vuorovaikutus on ollut täysin puutteellista, vinoutunutta tms. Yleensä tällaisilla perheillä on kaikenlaisia muitakin ongelmia. Eikä se nyt ihan niinkään mene, että kun teet listan mukaan nämä ja nämä asiat, niin vuorovaikutus on onnistunut ja jos yksikin asia joskus unohtuu, niin sitten kaikki on pilalla!

lähes kaikilla näkemilläni 2-4v lapsilla ongelmia varhaisessa vuorovaikutussuhteessa?

mutta siirtymätilanteissa on vaikeaa, jos perusturvallisuus on järkkynyt esim juuri vuorovaikutusongelmien vuoksi. Empatiakyvyttömyyttäkin se aiheuttaa - noin pienillä tosin kai ilmenee lähinnä matkimisen vähyytenä?

Sori että tämä on näin sinnepäin. Olen ihan tolkuttoman väsynyt. Hm. Jospa tässä olisi nukkumaansiirtymistilanteen paikka? :)

Ainakin ristiriitaisesti kiinnittyneet käyttäytyvät (uhmaiän jälkeen?) ristiriitaisesti - toisaalta mielistelevät ja keikistelevät ylettömästi, toisaalta ärsyttävät tahallaan ja ovat mahdollisimman töykeitä ja nämä erilaiset käytösmallit vaihtuvat salamannopeasti vuorovaikutustilanteissa, eivät siis ole pitkäkestoisia ja siten ymmärrettäviä tapoja reagoida toiseen ihmiseen.



Jos lapsi ei tee eroa omien vanhempien ja vieraiden ihmisten välillä vaan on lähdössä kaikkien mukaan ja suhtautuu kaikkiin samalla tapaa, on varhaisessa vuorovaikutuksessa ollut jotain enemmänkin vialla.



Mitähän muuta ...jotkut lapset eivät pysty katsomaan ollenkaan ketään silmiin, eivät kestä hellyyden osoituksia ja läheisyyttä...



Välttelevästi kiinnittyneillä ongelmat ovat yleensä vähäisempiä, sellaisihan on itse asiassa noin 40% suomalaisista...eikä se siis ole mitenkään patologinen tapa kiinnittyä, turvaton kuitenkin. Se altistaa ahdistukselle ja masennukselle, mutta ei välttämättä johda koskaan niihin kuitenkaan, riippuu ihan ihmisen neurologisesta, geneettisestä vahvuudesta ja kuinka paljon muita riskejä ihmisen elämään kasaantuu (avioerot, sairaudet yms. menetykset).

tästä?



Meille aina sanottiin kun lapsi oli pieni, että turvallisesti kiintynyt jne. mutta nyt mietittyttää tuon uhmiksen kanssa...meillä oli kuitenkin uupumusta, sairastelua ym., onkohan näistä jäänyt jotain vaurioita?



ter. ei-ap

Oma lapseni kun ei juurikaan ulkopuolisten mielestä ujostele, vierasta. Ikää on 3v, eikä nyt eikä aiemminkaan ole ujostellut.

Minä huomaan, että pientä ujostelua on, mutta kestää n. 2min, kunnes jos tahtoo syliin. Vierastusta siis on, mutta ei siinä määrin, mitä olen esimerkiksi toisten lapsilla nähnyt; huutavat vielä tunninkin päästä, jos vieras koettaa tulla lähelle.

ihan normaalilta. Toiset on rohkeampia kuin toiset. Ja tässä yhteiskunnassa reippautta arvostetaan, joten eiköhän tuo ole vain hyvä asia.

Nyt käyttäydyt vain johdonmukaisesti, laitat rajat lapselle ja annat paljon syliä ja rakkautta. Meidän lapsemme oli monta kuukautta teho-osastolla syntymänsä jälkeen, enkä minä ala miettimään mitä hänelle olisi siitä jäänyt henkisesti. Pääasia, että lapsi on elossa.

ihan normaalilta. Toiset on rohkeampia kuin toiset. Ja tässä yhteiskunnassa reippautta arvostetaan, joten eiköhän tuo ole vain hyvä asia.

Kyllä tietty perusluonne näkyy jo pienestä pitäen.

tuota "ei kestä hellyyttä ja läheisyyttä" -juttua. Meillä lapsi ei ole koskaan ollut mikään sylivauva, eikä viihdy kainalossa tms. Itse olen kova halimaan. Paijaan häntä paljon, mutta nykyään hän usein sanoo "älä äiti paijaa". Musta ihan kamalaa! Onko tämä merkki siitä, että jotain on mennyt vikaan, vai eikö hän vain ole niin hellyysorientoitunut kuin minä?

Meillä esim. esikoinen (poika) ei ole koskaan viihtynyt erityisemmin sylissä. Tykkää kyllä halia ohimennen tms. mutta siinä se. Kuopus (tyttö) sen sijaan istuisi sylissä vaikka kuinka kauan, tykkää kauheasti läheisyydestä. Luulen että temperamenttierot selittävät tätä ainakin osittain, ehkä myös sukupuoli jossain määrin?



Sinuna en siis huolehtisi, jos muuten lapsi tasapainoisen oloinen.

tyttö, mutta hänen isänsä on samanlainen, joten ehkä on tosiaan kyse vaan persoonallisuuden piirteestä. Mutta mulla on nyt syyllisyyksiä töihin menostani ja lapsen päivähoidon aloituksesta jne. joten huolettaa sitten tämäkin.



Anoppi on myös huomautellut asioita, jotka tulkitsen viittauksiksi siihen, että meillä olisi mennyt varhaisessa vuorovaikutuksessa jotain vikaan. Kuten että lapsemme tyyntyy hänen mielestään liian helposti, mikä johtuisi siitä, että hän ei uskalla kiukutella minulle? En ole itse kyllä samaa mieltä, mutta..



Ja kun lapsella on alkanut uhmaikä, niin olen epävarma sen suhteen, mikä on normaalia (ymmärtääkseni aika "pitkälle menevä" käytös on ;) ) ja mistä pitäisi huolestua..



Olinkohan 17?

Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä ja lasta vaikea kasvattaa täydellisesti:) vaikka tietäisi kaiken varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä.Toisaalta vuorovaikutushan on läsnä koko ajan ja voimme vaikuttaa siihen myös sen jälkeen kun lapsi on täyttänyt kolme! Ja tuo vertailu niin vaikeaa,jos on ulospäinsuuntaunut lapsi kuten omani niin ei ujostele ketään pahemmin vaan aina reippaana menee ja jäi ekasta päikäkoti päivästäkin ilmat itkuja hoitoon. Tosin käy aina antamassa halin ja pusun ja kysyy kumpi hakee päiväkodista.

Toisaalta ujompi lapsi ahdistuu erotilanteesta vaikka ei mitään vikaa olisi vuorovaikutuksessa ollut. Luonnekohtaisia eroja. Toisaalta uskon että jos oikeasti jotain vialla niin lapsi käyttäytyy niin että siihen selvästi pitää puuttua päiväkodissa tms..en tiedä..

Ja ehkä he joilla ollut vuorovaikutuksessa lapseensa ongelmia eivät ees tajua tämmöisiä pohtia..

Ylipäätään puhutaan liikaakintuosta varhaisesta vuorovaikutuksesta jolloin jokainen vanhempi löytää puutteita itsestään.

Tosiasia on että jokainen saa varmasti elämänsä aikana jotakin traumoja lapsuudesta ym.. eikö se nyt aika normaalia,niitä sitte puretaan aikuisena kuka mihinkin ja milläkin tavoin :)

traumoja sellaisestakin, mitä vanhempi ei ollenkaan tajua. Ihan normaaleista asioista siis. Itselläkin on sellaisia juttuja, jotka olen vasta aikuisena tajunnut, että eihän siinä mitään kauheaa ollutkaan tms. Tai siis että asiat ovatkin erilaisia kun niitää myöhemmin käsittelee aikuisen käsityskyvyllä...

..mielestäni mikään voi olla peruuttamattomasti vialla. Pysyviä vammoja lapsilleen aiheuttavat ne vanhemmat, jotka esimerkiksi jättävät vauvan yksin huutamaan. Jos vauva joutuu sopivassa ikävaiheessa kerran tai parikin tyynnyttämään itsensä omin päin (kun kukaan vain ei tule, tuntikausiin), hänen hermojärjestelmänsä tavallaan "palaa kiinni" ja muutos aivoissa voi olla pysyvä. En usko, että kukaan vanhempi, joka on täällä huolissaan lapsestaan, olisi tehnyt noin.



Useimmat varhaisen vuorovaikutuksen "vauriot" voi luultavasti korjata myöhemmin, joskaan tästä ei ole vielä paljon tutkimustietoa. Aivoilla on useita nopean kehityksen vaiheita, joista yksi murrosiässä.