Entisaikaan oli vähemmän synnytyksen jälkeistä masennusta

kuten elämää, terveyttä, rahaa jne.

Juuri juttelin mummoni (88 v) kanssa, joka sanoi että hän joutui lapsena (8 v) hoitamaan kodin ja sisaret kun hänen äiti synnytti. Siihen aikaan oli tapana että äiti makaa 2 vkoa sängyssä vauvan kanssa.



Masennusta on ollut silloinkin mutta sitä ei tiedostettu. Kyllä toi on ihan puppua toi sun väite.

kuullut niin monet jutut ettei ole ollut niilläkään äideillä mielenterveys ihan kohdallaan sitten ne mummoina esittää niin ihanaisia mummohahmoja..

Ukkolle ruuat tehtiin ja pentuja liukuhihnalla.

Kuka muka vaatii ja mitä ja missä?

että äiti pääsi navettaan ja pellolle. Kukaan ei sanonut, että nyt sun kuuluu olla kiinni lapsessasi ja elettävä vain sille ihan yksinäsi. Muulle maailmalle voit vaikka vilkuttaa ikkunasta. Kenellekään ei tullut mieleenkään, että se vauva nyt jotain tarvitsisi tai tajuaisi ja kun lapsia ei muutenkaan arvostettu niin mitä väliä kuinka ne hoidettiin.

nettipalstat vai?

Oli aika lailla korkeammat lapsikuolleisuudet ja ei kukaan ihmetellyt, jos vastasyntynyt kuolee.

Lapset pyörivät jossain siinä jaloissa, ei heidän kanssaan leikitty tai oltu. Mummonikin tuumi, että nykyajan lapset ovat niin fiksuja, kun aikuiset kerkeävät heidän kanssaan olemaan ja leikkimäänkin.

Mikäs sen piristävämpää jos pääseekin kitkemään vaikka rikkaruohoja tai nostamaan perunoita ikuisen vauvanhoidon välissä. Minua ainakin rentoutti suunnattomasti siivota lasten ollessa pieniä. Siinä käsittelee samalla ruumiinsa avulla sitä henkistä stressiä.

Voi siihen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastua, vaikka olisikin tukijoukkoja, omia harrastuksia, ei väsymystä... Jos ne hormonit heittää kuperkeikkaa niin ne heittää!

Ei siinä ollut aikaa miettiä miltä musta nyt tuntuu ja pysähtyä märisemään sängyn pohjalle asioita. Työtä työtä työtä oli.

Mulla alkoi masennus ensimmäisen kerran nostaa päätään jo raskauaikana ja sitten kun vauva syntyi niin mietin voisiko vaan antaa sen pois. En tuntenut mitään koko ihmistä kohtaan ja vihasin jokaista hetkeä jonka hän oli hereillä. Miten niin pieni käärö voikin tuntua kuristavana otteena kurkussa. Kyllähän se pistää masentamaan kun odotettu vauva ei sitten ollutkaan toivottu.

paineita esim. imetyksestä tms. Ei pohdittu netissä asioita. Äitiys oli vain asia joka oli siinä sivussa. Mutta äitini kylällä tapahtui noita lapsentappojakin. Kyse saattoi olla ihan psykoositilasta, eli aivan eri asiasta kuin synnytysmasennus.



Itse olen kärsinyt sjmasennuksen ekan lapsen kohdalla ja yhdyn täysin siihen, että äitiydessä tunsin epäonnistuneeni mm siksi kun oli leikkaus, vauva itkuinen jne. Yksinäisyydestä ei ollut kyse vaan siitä, että itse halusi kaiken menevän täydellisesti " kirjojen mukaan" joka sit oli maailmanloppu kun imetys ei onnistunut. Mähän sekosin siitä ihan täysin että piti antaa vauvalle korviketta kun sen paino ei noussut vaikka imetin...



Tuskin nuo äidit aikoinaan siitä pulttia ottivat ettei imetys onnistunut.

Ne sosiaaliset paineet, asiat joista toitotetaan neuvolassa ja lehdissä ym. viestimissä hyvinä asioina, voidaan tulkita liian kirjaimellisesti ja neuvolankin hyvää tarkoittavat neuvot tulkita väärin! Ei ole kysymys siitäkään, ettei ennen olisi ehtinyt masentumaan. Masennusta varmasti oli, siitä vain ei sopinut puhua. Ihmiset olivat myös tottuneempia kärsimään, olemaan surullisia. Siitäkään ei toisaalta varmasti tehty suurempaa numeroa. Lapsia kuoli tosiaan paljon yleisemmin kuin nykyään.

Mulle on tullut todella moni vanhus (80v molemmin puolin) sanomaan, että olispa saanut ennenkin jutella vauvojen kanssa. Kertovat, että silloin vauva pistettiin kehtoon ja joka neljäs tunti syötettiin. Jutella niille ei saanut. Ja näitä tapauksia on sattunut todella paljon, ei mahdu edes kahden käden sormiin.



Käytännössähän tämä tarkoittaa, että elettiin kuten vauvoja ei olis ollutkaan. Moni asia muuttuu ajan kuluessa. Ja täytyy sanoa, että onneksi nykyään ei Kielletä juttelemasta vauvoille.



Toisaalta nykyisin asetetaan venhemmuuteen (ja varsinkin äitiyteen) isot paineet. Pitäisi ehtiä siivota, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, leipoa, ulkoilla lasten kanssa, leikkiä lasten kanssa, kehittää lapsille mitä erilaisempia aktiviteetteja jne. Yksinkertaisesti tunnit vuorokaudessa ei voi riittää kaikkeen tähän. Ainakaan jos meinaa hoitaa ne kaikki perin pohjin. Paineet ovat kovat monella äidillä. Ja monesti oma mies kasvattaa näitä sillä, että sanoo äidille (vaimolleen) " hänen vain makaavan päivät, pitäisihän ehtiä tehdä enemmän" .



Eipä siinä hormoonitoiminnan lisäksi paljon muuta tarvita.

lukenut YK:n järjestämän tutkimuksen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tutkimuksen löydös oli, että se on kehitysmaissa HUOMATTAVASTI yleisempää kuin hyvän elintason länsimaissa.



Tämä on ainoa löytämäni tutkimus joka käsittelee masennuksen esiintymistä eri maissa ja kumoaa hyvin tehokkaasti kansanuskomuksen siitä, että masennus on elintasotauti.



Samalla tulos viittaa siihen, että synnytyksen jälkeinen masennus oli myös Suomessa aiemmin yleisempää kuin nykyisin.



Tutkittujen maiden joukossa olivat ainakin Bangladesh ja Mozambiq, jos oikein muistan. Muistikuvieni mukaan Bangladeshissa synnytyksen jälkeinen masennus oli prosentuaalisesti noin kolme kertaa yleisempää kuin pohjoismaissa.

toisia ja jaetaan äitiyttä jne.

Vierailija:

lukenut YK:n järjestämän tutkimuksen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tutkimuksen löydös oli, että se on kehitysmaissa HUOMATTAVASTI yleisempää kuin hyvän elintason länsimaissa.

Mother and child



Postnatal depression in the developing world



Postnatal depression may appear an odd priority in the developing world, where so many other health problems exist. But it is a major problem – and one that also goes beyond the mental health of the mother.







Having a baby is one of life’s most fulfilling experiences. But this huge life change is also extremely stressful. Research has shown that in high-income countries, 10 to 15 per cent of mothers suffer from postnatal depression. And as well as the distress of the mother, postnatal depression can also affect the cognitive and emotional development of the infant.



In developing countries, by contrast, where attention tends to focus on seemingly more pressing health problems such as infectious diseases, postnatal depression has received little attention. Yet recent studies have shown that as many as 25–30 per cent of new mothers in these countries suffer from postnatal depression – a prevalence almost double that in the developed world.



The reasons for this are likely to be complex and varied. Possibilities include the lower status of women relative to men in many countries and their lack of autonomy, the birth of a girl in regions where there is a strong preference for male children, poor housing, isolation and poverty.



And it is not just the mother at risk: postnatal depression in low-income countries also impacts on the infant’s cognitive and emotional development, and also appears to play a crucial – and previously unrecognised – role in the baby’s physical growth and survival.

Malnutrition and infection



“The environment is frequently more hostile in a developing country,” points out Dr Atif Rahman at the University of Manchester. “There’s more infection and less sanitation. The mother has to boil water before using it, and be vigilant about washing her hands and making sure every utensil is clean. That’s a lot of pressure on somebody who’s struggling to get through the day anyway.”



So as well as harming the mother, postnatal depression may well affect her mothering. “If a mother is depressed and unable to do all those things, her infant might not get all the nutrients it needs. The child might also be exposed to infection such as diarrhoea, which strips vital nutrients from its body. The mother’s depression might prevent her from responding appropriately to her child’s illness, or from taking her infant to be vaccinated against infection in the first place. All these things are going to impact on the child’s health and growth.”



In Ethiopia, where up to 10 per cent of infants die in their first year of life, maternal depression could be a deciding factor in whether the child survives at all. “People tend to see infectious diseases as the main problem in Ethiopia,” says Dr Charlotte Hanlon at the London School of Hygiene and Tropical Medicine. “But 50 to 60 per cent of Ethiopian children who die from infectious diseases do so because they are malnourished and don’t have the strength to fight the illness.”



Dr Hanlon is currently planning an epidemiological study to establish whether postnatal depression is a problem in Butajira, Ethiopia – and whether it impacts on infants’ growth. “If we find that postnatal depression does affect children’s nutrition in Ethiopia, then far from being a separate issue about quality of life, maternal mental health becomes crucial to the infant’s very survival.”



One of the particular challenges of the project is to find a measure of depression that is appropriate to that particular culture. “We’ll ask local clinicians what they would consider to be psychiatric illness, as opposed to distress, and make this our benchmark, rather than using one based on Western standards,” explains Dr Hanlon.



“Once we’ve identified our cohort of depressed mothers, we’ll interview them again to find out how they perceive themselves: whether they think there’s anything wrong, what they attribute their difficulties to, and what kind of help, if any, they seek.” Although this will be the first study looking at postnatal depression in Ethiopia, previous studies looking at depression generally indicate that most people with depression were aware that something was not right, or was holding them back. “A certain proportion said they were ‘depressed’, but others talked about bewitchment or the evil eye of jealous neighbours, who put a curse on them, to explain their incapacity.”



Dr Hanlon believes that understanding how people recognise and explain depression in that culture is vital groundwork that will make it possible to develop appropriate interventions further down the line. “We’re not going to be giving people Prozac,” she asserts. “We’ll be looking for something that is more meaningful and relevant to their culture.”

Linnan kirjoissa taidetaan mainita lapsivuodeaika tai jotain sinne päin. Tuskin hän sen on itse keksinyt.