Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko lapsella olla liian onnellinen lapsuus?
09.08.2007 |
Nimittäin olen itsestäni huomannut, että mitä ahdistuneempi olin ja mitä enemmän itsetunto riippui muiden hyväksynnästä, sitä parempi kansalainen olin. Tein töitä hulluna ja nielin mutisematta kaiken huippuosaaja-bullshitin. Nyt kun olen " parantunut" monenlaisesta ahdistuksesta ja mulla on jotain itsetuntoa ja suhteellisuudentajua muistuttavaa, en ole ollenkaan yhtä hyvää kauraa koneistolle kuin ennen.
Mietin, että minkähänalainen tuosta omasta lapsestani tulee... En tarkoita että me oltais mitään curling-vanhempia, päinvastoin. Mutta meidän lapsessa on jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, mikä puuttuu monesta tukistetusta ja muuten nitistetystä lapsesta. Ollaan eletty huomattavasti lapsentahtisemmasti kuin juuri kukaan tuntemistani ihmisistä, lapsi ei joudu kestämään 9 h hoitopäiviä jne. Kyllähän tuo lapsi toki nyt saa kehuja neuvolassa ja päivähoidossa, mutta miten se mahtaa pärjätä sitten myöhemmin, kun on työelämässä pärjättävä näitten nitistettyjen kanssa. Ja onko sitten motivaatiota " piiskata itseään" . Enkä tietenkään odota että lapsesta tulee mikään menestyjä, mutta onko kontrasti lapsuus- ja nuoruusajan ja nykypäivän työelämän kovuuden välillä liian kova? Onko se 10 tunnin kärvistely päiväkodissa itse asiassa hyvää treenausta kurjan elämän sietämiseen?
Onko täällä ketään joka kokee että lapsuus oli todella onnellinen? Onko ollut vaikeuksia myöhemmin vai porskutatteko menemään iloisina ja tyytyväisinä?
Kommentit (47)
Täällä joskus joku ns. vapaan kasvatuksen saanut kertoi, että heistä tuli fiksuja tasapainoisia, mutta laiskoja. Ei oikein huvitttaisi tehdä ei-niin-kivoja juttuja. Jotain tämäntapaista hain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ensimmäinen kaikkien palstailuvuosieni aikana josta en saa lainkaan " kiinni" . Aivan älytön, typerä ja tyhjää täynnä.
kirjailija Isabel Allende
Mä uskon, että kaikki on suhteellista. Kunhan et kasvata mitään ansarinkukkaa jolle julmakin elämä on vierasta ja lapsesta tulee avarakatseinen, en usko onnellisen lapsuuden olevan kauhean paha asia.
Osa onnellisen lapsuuden viettäneistä ystävistäni on kauhean tuomitsevia ja heti jos jotain pientäkin menee vikaan, ollaan ihan ahdistuneita, onnettomia ja draamakuningattaria. Vastoinkäymisten tehtävä on myös kasvattaa kestämään vastoinkäymisiä!
Elämään ei saa vakuutusta, joten älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
Lakasulakasukoneen kuljettaja Hourimo muka väittää?
Ja vapaa kasvatus ja onnellinen lapsuus ei myöskään ole synonyymejä. Minä miellän onnelliseen lapsuuteen aika tiukat rajat.
paljon onnellisempi päästyään eroon oravanpyörästä. Ei enää alistu paahtamaan töitä niska limassa miellyttääkseen muita vaan on huomannut että on parempiakin tapoja olla onnellinen kuin ns. " uraputkessa" .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta ap:n lapsen kasvatukseen littyy normaalia enemmän vapaan kasvatuksen elementtejä. Samaa mieltä olen, että rajat kyllä kuuluu olla. Ap
Meillä lapset jotka saa myös tukkapöllyä, mutta ovat takuulla onnellisia.
Ap:n sanomassa ei ollut päätä eikä häntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
on ensimmäinen kaikkien palstailuvuosieni aikana josta en saa lainkaan " kiinni" . Aivan älytön, typerä ja tyhjää täynnä.
Mun mielestä tuossa oli mielenkiintoinen pointti. Luulen että monet meistä 70-luvun lapsista on joutuneet jo lapsena tekemään raskaitakin töitä (pitkä päivä mummolan perunan nostossa, mattopyykillä, kodin siivousta, pikkusisarusten vahtimista jne.), joita nykyajan lapset eivät joudu tekemään. Uskon että se on lisännyt sisua ja vastuuntuntoa.
Osittain tarkoituksellisesti olen koittanut pitää vähän samaa omien lasteni kohdalla (vaikka tilanne on toki eri, asumme kaupungissa, kodinkoneet helpottaa arkea), eli aina ei voi eikä tarvitse olla kivaa. Tylsyyttä pitää oppia sietämään ja sitä kautta keksiä itse tekemistä. En usko että mitään hyvää seuraa siitä, kun jotkut lapset viettävät päivän viihdytyslaitteiden kanssa. Vaihtavat vain lennossa videoista pleikkariin ja taas videoihin..
Tunnen erään tällaisen ihmisen. On mukava ja oikein rakastettava ihminen, mutta arvot on kovat ja todellinen empatia puuttuu. Varmaankin siksi ettei elämä ole koskaan potkinut rouvaa päähän. Siis ihan tavallisen kasvatuksen saanut ihminen, mutta ei vain koskaan ole kokenut yhtään vastoinkäymistä elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
silloin hakenut hyväksyntää, hakee myöhemminkin esim. juuri työelämässä. Jos olet käynyt lukion psykan kursseilla, saman on voinut lukea sieltä jos oma älli ei riitä sen tajuamiseen.
Päivähoitopäivien lyhentäminen on järkevää, ei mitään lellittelyä. Eikä se ole sama kuin onnellisuus - välttämättä. Oma 6-v:ni on onnellinen kun saa olla hoidossa saman ajan kuin kaveritkin mikä meillä yleensä on se 8,5 h. Kun taas 1-vuotias lapsi voisi olla onnellisin kun saisi olla äidin tai isän kanssa vain kotona.
Vapaa kasvatus on minunkin mielestäni eri asia kuin onnellinen lapsuus.
Itselläni oli varmaan ns onnellinen lapsuus. Olin kotihoidossa eikä ollut mitään suuria murheita, kuten kuolemantapauksia, avioeroa tms. ja elämä oli varsin tasaista. Myöhemmin elämässäni olen kokenut melko tavalla vastoinkäymisiä, mutta katson selvinneeni kaikesta hienosti. Ehkä se on luonnekysymys eikä riipu täysin siitä millainen lapsuus on ollut. Tai ehkä jopa tasainen ja onnellnen lapsuus edesauttaa kestämään myöhempiä vastoinkäymisiä ja vaikeuksia? Olen myös nykyisin varsin haastavassa työssä, jossa on jatkuva kiire ja paine päällä, mutta en ole koskaan kokenut minkäänlaisen loppuunpalamisen uhkaavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole ollut elämässä juurikaan oikeiksi vastoinkäymisiksi luokiteltavia. Mutta erittäin onneton lapsuus, josta taas sitten on seurannut, että melkein kaikki asiat on mulle vastoinkäymisiä!
Ehkä se pitäisi määritellä ensin, ennen kuin tähän voi vastata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli suurinpiirtein sellainen lapsuus mitä ap:n lapsilla.
Minulle kunnianhimottomalle ihmiselle se oli ihan sopiva. Kilpailuviettisempi siskoni sen sijaan on käynyt läpi kovan koulun nyt tosielämässä, kun kaikki ei menekään niin kuin haluaa. On tosi ahdistunut ja turhautunut usein.
Omat lapseni ovat päiväkodissa 7-8 tunnin päiviä ja muutenkin työnnän heitä oravanpyörän ensiaskeleille jo nyt alle kouluikäisinä, koska haluan että he löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa paremmin kuin minä koskaan löysin.
Minusta siis päiväkotihoito ja lasten " sparraaminen" kuuluvat sellaiseen lapsuuteen jolla kasvatetaan onnellisia, tasapainoisia ja tässä yhteiskunnassa pärjääviä aikuisia.
pakolaisleirissä lähi-idässä ja on mitä tasapainoisin ja hyväntuulisin ihminen.
Hän sanoo että hänellä oli jokatapauksessa, sodankin keskellä, onnellinen lapsuus.
Sen huomaa kyllä hänestä, hänellä oli kuitekin ja onneksi rakastavat vanhemmat jotka pystyivät tukemaan ja osoittamaan rakkautta vaikeista olosuhteista huolimatta.
Eiköhän se ole juuri kykyä selvitä niistä vastoinkäymisistä. Se on sitä että pystyy antamaan itsensä tuntea kaikki tunteet eikä kaikki energia mene huonoiksi käsitettyjen tunteiden tukahduttamiseen, mistä taas seuraa jatkuva ahdistus ja kyvyttömyys toimi järkevästi. Onnellisuus on hyvää itsetuntoa eikä varmaan haittaa jos on optimistinen luonteenlaatu.
kuin oikein kaivat ja kuvittelet...
olen miettinyt ihan samaa kuin sinä, ap. ja olet erittäin fiksu, kun tällaisia mietit. olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä tuon kirjoittajan kanssa, joka huomautti lastemme työikään tullessa työkäytäntöjen olevan erilaisia.
luulenpas, että vapaaseen/lapsentahtiseen/nitistämättömään kasvatukseen voi yhdistää sen periaatteen, että etuuksien eteen täytyy työskennellä. ettei kaikkea saa liian helposti. itse olen aina saanut kaiken, eikä vastoinkäymisiä ole juuri elämässäni ollut. mitään pahaa ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut koeka, ja kaikki on aina ikään kuin tipahtanut mulle. hyviin kouluihin pääsy, hyvät työpaikat, ihanat poikaystävät, asiat vaan aina menee hyvin sen kummemmin yrittämättä. seurauksena(ko) en oikein kestä pienintäkään tylsyyttä, kaikki pitäisi saada ilman minkäänlaista vaivannäköä, koko ajan pitäisi olla jotain parempaa, hienompaa, suurempaa, luksuksempaa. arjesta ja tavallisuudesta ei oikein osaa nauttia.
lapselleni, jota myös kasvatan mahdollisimman lapsentahtisesti ja hänen halujaan/taipumuksiaan kuunnellen, aion opettaa työnteon arvon. kivoja juttuja (viikkorahaa, uusia tavaroita jne) saa oman työn tuloksena. työ on se mitä se nyt minkäkin ikäisellä on, esim. osallistumista kodin töihin, koulunkäyntiä hyvin arvosanoin tms.
en pitäisi mitenkään tärkeänä tai onnistuneen elämän mittarina sitä, onko " hyvää ruokaa koneistolle" (niinkuin et varmaan sinäkään enää nyt " valaistuttuasi" :). se nyt on täysin toisarvoista, ihmisen onnistuneisuus mitataan sillä, onko hän onnellinen ja elääkö siten, että muillakin olisi mahdollisimman hyvä olla. että hän huolehtii omien tarpeidensa tyydyttämisestä, pyrkien samalla auttamaan muita ja huolehtimaan muista. miksipä haluaisitkaan lapsellesi sellaista työelämää, jossa suoritetaan hulluna ja ahdistutaan? mieluummin sellainen, jossa tehdään tärkeitä asioita (eikä bisnesbullshittiä) ja koetaan tyydytystä siitä? sellaisissa työpaikoissa harvemmin on mitään hullua kilpailuakaan, tai tarvitsee/on paineita ylisuorittaa.
minusta yksi onnellisuuden edellytyksistä on se, ettei se omanarvontunto riipu muiden ihmisten mielipiteistä mitenkään liikaa. on hyvä, jos osaa kokea itsensä hyväksi silloin, kun on omasta mielestään hyvä. tottakai muiden mielipiteistä pitää peilata sitä omaa kuvaa, ettei ihan kieroon kasva, mutta riippuvainen ei kai pitäisi olla.
Joo, voi olla, mutta omasta päästään. Ei tuota ole ap:n kirjoituksessa tai ainakin saa tosissaan kaivella, että tuon siellä näkee.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuus ei ole voinut olla järin onnellinen, jos itsetunto janoaa muiden hyväksyntää. Jos itsetunnosta pidetään huoli, on ihan sama kenen kanssa aikuisena töitä paiskii.