Kiiiihkeä rakkaus, kiihkeä luonne?
Olen nyt aikani pähkäillyt, kykenenkö ollenkaan rakkauteen kun en voi käsi sydämellä sanoa rakastavani/rakastaneeni ketään epätoivoisen kiihkeästi. Elämässäni on kuitenkin epidodeja jonka aikaista käyttäytymistä ei selitä muu kuin se rakkaus, ja lasten myötä olen tajunnut mitä eniten rakastan, muttako kiihkeästi, ehei. Syvästi, kyllä.
Sanokaa tyhmäksi, mutta voiko olla kyse vaan siitä, että en muutenkaan ole mikään kiihkeä luonne? En tajua musta-valkoajattelua ja näen kaikkialla harmaan eri sävyjä.
Tosin on myös niin että lapsuuskodin peruja kaikenlainen tunteiden näyttäminen ja analysointi on ollut ihan nollassa muutenkin ja vasta vanhemmilla päivilläni olen niitä oppinut tunnistamaan ja erittelemään.
Tämä taisi kirvota vain siitä potuttamisesta, kun tälläkin palstalla on tyyppejä jotka väittävät että rakkaus on jotain äänekästä, kiihkeää, läiskyvää ja räiskyvää. Ja ikuista. Minusta taasen mikään maailmassa ei ole ikuista, muu kuin muutos.
Kertokaa, onko tuo mun otsikon oletus oikein vai löytyykö poikkeuksia? Kiihkeää rakkautta viilipytyille ja laimeampaa temperamenttisille?
nimim. odotanko turhaan joskus tuntevani rakkautta, kiiihkeästi
Kommentit (2)
Mutta oma kokemus on että se ei kestä. Se saattaa loppua vaikka toisen haiseviin sukkiin ts. ruusunpunaisten lasien putoamiseen. Syvä ei niin kiihkeä rakkaus sopii tälle viilipytylle paremmin, kestää paremmin vaikka se on piilevämpää.
ps. jos kiihkeyttä haluat niin hommaa rakastaja
Ei se kiihkeys nyt niin tavoiteltavaa ole. Se on kuin salamanisku, polttaa kaiken ympäriltään ja on sitten ohi.