Aivan hirveä ikävä nuoruuteen, sinne kun oli 16-18 vuotias!

Kyllä, ikävöin sitä aikaa ihan hirveästi. Juuri noita vuosia, kun olin 16-18v. Varmasti ikävöin liikaakin. Ikävöin etenkin silloista poikaystävää todella paljon.

Silloin oli kavereita, oli menoja ja oli se ihana poikaystävä, joka on tuntunut aina elämäni rakkaudelta.

Nyt ei ole kuin tylsää lapsiperhearkea ilman ystäviä, ilman menoja ja väärän miehen kanssa.

Joskus on todella vaikea kuunnella jotain kappaletta, mistä tulee nuo vuodet mieleen ja valokuvia varsinkin on ihan tuskaa katsella.

Antaisin mitä vain, että nuo muistot pyyhittäisiin mielestäni ikuisesti pois.

Tulevaisuuden odottaminenkin oli jännää. Nyt liki 30-vuotiaana on mietittävä haluaako perustaa perheen ja on käytävä töissä, vapaa-aikana ei aina jaksa/ehdi nähdä ystäviä. Kesätkin tulevat ja menevät.. Mihin jäi pyöräretket, piknikit kamujen kanssa, jännät bileillat, rannalla hengaamiset, terassilla käynnit... Työt pilaa kaiken, mutta rahaa on enemmän kuin silloin 😀

Olin kyllä aika epävarma itsestäni, aika on tuonut varmuutta.

En niinkään ikävöi teinivuosia tai lapsuutta, mutta joskus ajattelen, että olisi kiva olla suunnilleen 20-v. Silloin sai jo elää itsenäisesti ja järjestää arkensa haluamallaan tavalla. Ympäristön ihmiset olivat muuttuneet vähän fiksummiksi eikä ylipäätään tarvinnut olla ikävien ihmisten seurassa (kuten kouluaikoina).

Elän tällähetkellä parasta aikaa elämässäni, nuoruuttani. Mutta minun nuoruus, ei ole elämää... Olen todella pahasti solmussa itseni kanssa, masentunut, syrjääntynyt ja todella yksinäinen. En enää tiiä mitä teen, tai ennoo tienny pitkää aikaa enää. Mä oon iha liikaa yksinää, huh.

En ikävöi tätä aikaa ikinä, tää on huonointa aikaa mielenterveydelle IKINÄ

Nouruus on ihanaa aikaa! Toisaalta oma lapseni elää tänä päivänä omaa nuoruuttaa paljon perempana ajanjaksona kuin minä 80-luvulla eli en sinäänsä kaipaa takaisin 80-luvulle. Lapseni nuoruusajan elintaso on paljon korkeampi kuin minulla oli aikanaan ja hänelle tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä.

Joo mulla on oon täl hetkellä jo 20-vuotias ja haluisin niin kovasti olla vasta lukioikäinen en haluu olla aikuinen tää on ihan kauheeta olla näin vanha siis tekisin mitä vaan et voisin olla vasta joku 17.

Ikävöin joskus ihan tavallista perhearkea kun olin teini-ikäinen ja asuin kotona. Tämä oli 1990-luvulla. Sitä kun tulin koulusta iltapäivällä, syötiin ja juteltiin perheenjäsenten kanssa, katsottiin tv-sarjoja yhdessä olohuoneessa. Ja viikonloppuja kun käytiin yhdessä ruokaostoksilla automarketissa, käytiin vuokraamassa Disney-elokuva pikkusisaruksille, tehtiin hyvää ruokaa jne.

En teininä bilettänyt ollenkaan. Kaveripiirini oli kiltti ja kunnollinen. Sen takia teiniaikojen muistoni ovat lähinnä kodista ja perhe-elämästä.

Musiikki elää. 80-luvun laulut on jo yli 40 vuotiaita! 

On haikea olo kun muistelee kaikkia kavereita. Kesä ja illat lämpimät. Kilttejä nuoria oltiin kuitenkin. Osa on vieläkin elämässä mukana, hauskaa muistella joskus näkee(iki)vanhoja tuttuja. Nauttikaa matkasta se kuluu nopeasti.

Osa on siirtynyt eri hiippakuntaan liian aikasin =/

Vierailija kirjoitti:

Elän tällähetkellä parasta aikaa elämässäni, nuoruuttani. Mutta minun nuoruus, ei ole elämää... Olen todella pahasti solmussa itseni kanssa, masentunut, syrjääntynyt ja todella yksinäinen. En enää tiiä mitä teen, tai ennoo tienny pitkää aikaa enää. Mä oon iha liikaa yksinää, huh.

En ikävöi tätä aikaa ikinä, tää on huonointa aikaa mielenterveydelle IKINÄ

Pyydä apua, voimia sinulle!

Se oli mahtavaa aikaa! En tuossa iässä ollut allerginen millekään. Pystyin syömään mitä tahansa, vaikka monta kokonaista hasselpähkinää kerralla! Samaten pystyin nauttimaan kauneimmasta osasta vuotta, toukokuun jälkipuoliskosta. Nyt se on muisto vain, sillä koivun siitepöly on minulle vuosi vuodelta pahempaa myrkkyä, eikä siedätyskään parantanut sitä.

Vähän kateellisena luen muiden kokemuksia. Minä olin aina yksin. Mutta kaipaan silti sitä älyllistä aktiivisuutta ja spontaania innostumista, mikä on jotenkin vähentynyt.

Oli niin monta haavetta ja unelmaa. Tulevaisuus edessä ja kaikki olisi ollut mahdollista.

Oikeastaan en päässyt elämään sitä elämää mistä haaveilin, tein valintoja joiden vuoksi elämä oli surua ja murhetta hyvin pitkälle.

En ikinä haluaisi olla nuori enää. Se oli ahdistavaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Oon ajatellut, että se on neljänkympin kriisi. Kaipuu huolettomuuden aikaan.

Voi, kun itsekin voisi muistella lapsuutta ja teini-ikää noin. Vaikka elämä ei ole ollut aina helppoa aikuisenakaan, olen silti ollut noihin aikoihin verrattuna paljon onnellisempi. Tulee vain raskas olo, kun alkaa muistella noita aikoja. 

Minua harmittaa yksi asia hyvin paljon mikä jäi tekemättä tuon ikäisenä. Olisin voinut tutustua nykyiseen mieheeni tuolloin ja olisimme voineet jo silloin alkaa seurustella. Meillä oli tuolloin yhteisiä kavereita ja hän kävi muutaman kerran katsomassa irc-galleria profiiliani. Mitä minä tein? Lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani jämähdin toiselle puolen Suomea kuin missä kotipaikkakuntani on. Hän oli myös (minun liikkeistäni tietämättään) muuttanut sittemmin myös pois kotipaikkakunnaltaan lähemmäs minua. Tutustuimme sittemmin netin välityksellä sattumalta yhdessä keskusteluyhteisössä kun oltiin 27v. Nyt ikää reilusti yli kolmen kympin ja vieläkin harmittaa. Meillä on nykyään lapsi ja talolaina. Toisalta en olisi sellainen kuin olen jos en olisi käynyt ulkomailla ja muualla hankkimassa elämänkokemusta.

Ihan kamalaa aikaa. En halua takaisin. Elämä alkoi 21-vuotiaana. Nyt olen 45v ja aina vain paranee.