Lue keskustelun säännöt.
Haluan antaa lapseni pois...auttakaa!
20.07.2012 |
Eli..mistähän sitä alottaisi..
Lapseni on nyt 1,5-vuotias ja lähes joka päivä hänen syntymästään saakka olen miettinyt lapsen pois antamista.
Lapsen ollessa noin kolme kuukautta minun tunteeni "roihahtivat liekkeihin" ja syntyi jonkilainen rakkaus lapseen, mutta silti mietin hänestä luopumista jatkuvasti.
En koe, että elämäni olisi erityisen rankkaa, mutta minua ei vain kiinnosta. Ei kiinnosta.
Toisaalta ajattelen, että kestäisinkö tietoa siitä, että olen hyljännyt lapseni ja hän on tuolla jossain?
Toisaalta tiedostan, että minulla on suhteellisen hyvät resurssit kasvattaa lapsi (ei päihde- tai mielenterveysongelmia, muutenkin olen ns."hyvä tyyppi" ainakin ulkopuolisten silmissä...).
Olisi ehkä kohtuutonta pilata lapsen elämä vetämällä biologinen pohja veks vain sen takia, ettei mua satu kiinnostamaan.
Taas sit mietityttää, että onko se hyvä lapsuus jos lapsi kokee mun olevan tunnekylmä?
Rakastan kai lastani, koska en tunne sellaista tunnetta ketään muutakaan kohtaan kuin lastani.
Muita ihmisiä minulla ei ole ikinä edes ikävä, ei koskaan.
Mutta, vaikka rakastan lastani, en osaa edes pitää häntä lapsenani. Joskus katson häntä ja mietin, että kuka tuo oikein on? Mitä se täällä tekee?
TIEDÄN kyllä, että mun oma lapsenihan se, mutta ei tunnu siltä.
Mä olen maailman itsekkäin kun olen edes synnyttänyt tuon lapsen tähän maailmaan, mä inhoon itseäni.
Kertokaa jotain, mitä ajatuksia tekstini herätti?
Masennus- ja sijaisperhe-kortit tiedän itsekin, niitä irrallisina älkää pliis huudelko, koska "Olet masentunut!" tai "Hanki sijaisperhe!" ei helpota mun oloa..Toisaalta en tiedä mikä helpottaisi, ei varmaan mikään.
Ja tuosta sijaisperheestä sen verran, että kuinkahan pahasti sellainen sitten vaurioittaa lapsen emotionaalista kehitystä? Ja kuinka paljon se, että lapsi joutuu elämään mun kanssa..Voi luoja, lapsi raukka kuinka mua käy häntä sääliksi.
Mutta kun ei mua vaan kiinnosta.
Kommentit (56)
Joku toinen hoitaisi lasta ja antaisi tälle rakkautta jota sinä et pysty antamaan. Saisit kuitenkin tavata lasta ja hän sinua. Eli välinne eivät katkeaisi. Paras sijoitus on sellainen, jossa bioäiti ja sijaisäiti toimivat yhteistyössä. Eli kun bio hyväksyy sijaisperheen, lapsi voi kokea olevansa hyväksytty myös sijaisperheessä.
Jos joku päiovä kokisitkin, että sinulla on taas halua ja voimavaroja hoitaa lastasi, voisi sijoituksen purkaa, jos viranomaistaho on myös samaa mieltä. Minust tämä olisi ideaali ratkaisu tilanteesesi... ja ehkä myöskin ainoa. Tuskin sinä häntä adoptioon annat kuitenkaan, jos sinulla kuitenkin ikävä häntä joskus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löytyiskös syy tunnekylmyyteen samoista syistä?
Minä voin kuvitella tuntemuksesi. Olen sairastanut lievästä vaikeaan masennusta nyt yhtämittaan 5 vuotta. Lääkkeet on, eivät juuri auta kuin nukahtamaan. Terapiassa käyn, kuten sinäkin. Terapiassa keskustelen lähinnä lapsuudestani ja lapsistani. Minulla on ollut toisinaan samanlaisia ajatuksia kuin sinulla, eli lasteni antamista pois. Yhdessä vaiheessa enemmänkin ja mietin juuri tuota kuinka he pärjäisivät elämässään sen jälkeen. Terapiassa yritän olla mahdollisimman rehellinen, eihän siitä muuten parasta apua ole. Mutta kaikista asioista ei vaan voi puhua ihan niin paljon ja sillä vakavuudella mitä se on (ehkä tämä on haaste, joka pitäisi voittaa). Lasten poisantamisesta puhuin sen verran, että sitä olen miettinyt ja terapeutti oli sitä mieltä, että pahempaa lapselle on täydellinen hylkääminen, eli poisantaminen. Hän on myös sitä mieltä, että olen hyvä äiti. Ei tunnu siltä kuitenkaan.
Sinun lapsesi on sen verran pieni, että jos antaisit pois, niin hän varmaan sopeutuisi, varsinkin jos uusi perhe olisi hyvä. Sitä taas ei voi tietää. Lapsi tietenkin tietäisi historiansa ja hylkääminen ajatuksena voi olla tuskaisa vaikka saisikin korjaavia kokemuksia ja rakkautta uusilta vanhemmilta.
Tuo, että ei ikävöi ketään juontuu ainakin itselläni lapsuudesta, minusta ei välitetty, jouduin itse pärjäämään, joten en aikuisenakaan kaipaa ketään, enkä tarvitse ketään. En niin yhtään, en edes terapeuttia ole ikävöinyt. En usko, että tämä asia minussa enää muuksi muuttuisi. Jos lapsena on jotenkin oppinut elämään niin sitä on aika vaikea enää muuttaa. Minä olen tällainen.
Terapia auttaa kuitenkin masennukseen, saan uusia näkökulmia. Enää en mieti lasten antamista pois. Silloin kun mietin sitä minua suretti aivan kamalasti lasten puolesta, kun ovat tällaisen äidin saaneet ja ajattelin, että heidän on parempi olla jossakin muualla. Olin tällöin vakavan masennuksen vaiheessa ja ajattelin, että minun läsnoloni vain pilaa heidät totaalisesti, raasut. Mutta poisantaminen ei ollut ajatuksissani yhtään parempi vaihtehto. Rakastan lapsiani, sen tiedän. Ja parhaani teen heidän eteen.
Olen vain henkisesti rampa ja näillä eväillä mennään. Jos joku nyt ajattelee, että miksi ihmeessä niitä lapsia sitten piti tehdä. No, en ikinä maailmassa osannut kuvitella kuinka hankalia tunteita joudun käymään läpi kun tulin äidiksi. Ja että joudun äitinä miettimään koko ajan omaa paskaa lapsuuttani. Ihan joka päivä mietin lasteni kanssa, että voinko tehdä näin, onko tämä oikein vai väärin jne. Minulla ei ole valmiita vastauksia mihinkään, koko äitiys on ollut kuin umpimetsässä tarpomista ypöyksin. Koko ajan olen ollut toiveikas, että paranen masennuksesta ja parempaan päin olen onneksi menossa.
Sinulle ajattelisin pientä lomaa lapsesta. Edes muutama päivä. Ei mitään hulvatonta hupilomaa, vaan joku hiljaisuuden retriitti voisi olla hyvä ja paras olisi jos samalla saisit keskusteluapua. Ihan vain, jotta saat miettiä omaa oloasi ja tunteita lapseen. Olisi myös hyvä jos sanoisit nyt omalle terapeutille ajatuksistasi. Se on sinun parhaaksesi ja lapsen tietysti. Terapiasta ei tosiaan ole täyttä hyötyä jos ei ole rehellinen. Lapsen poisantaminen ei välttämättä ole tuohon tilanteeseen ratkaisu. Ei ehkä ole paras lapselle, eikä ehkä sinullekkaan.
Normaalista en tiedä, mut et oo yksin...
itse suunnittelin jo heti kun raskaus ilmeni niin että lapsi menee adoptioon, mutta eipäs mennytkään. ja mulla "roihahti" vasta vähän ennen 1v syntymäpäivää. Melko myöhään..?
heissan joss tarvitset apua sinun lapsessa niin autan hyvin mielelään hoitaisin sitä kuin omaa lasta
ok kaikkja hyvää sinun elämään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse psykoterapeutti ja kuulostaa hyvin vahvasti siltä, että olet masentunut.
Toivon, että kerrot terapeutillesi juuri noista kaikista synkimmistä ja "kamalimmista" ajatuksistasi pikimiten. Terapeutti on kuullut paljon, paljon karmeampiakin juttuja säännöllisesti, joten älä pelkää tai arastele lainkaan. Pääset toipumisen alkuun, kun alat avaamaan solmujasi.
Voi olla, että tarvitset myös lääkitystä, älä pelkää sitäkään. Sinä ansaitset apua ja tukea elämääsi! Toivon sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää tulevaisuudessa.
Onko mielestäsi muka kaikilla terapiassa käyvillä vikaa päässä? :D sinulla taitaa olla. :')
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ymmärsinkö oikein, että tilanne on se, että lapsi ei ollut toivottu ja olet vain "joutunut" tilanteeseen? olit suunnitellut muuta. nyt toteutat hyvän äidin roolia kokematta sitä tärkeäksi rooliksi sinulle. tiedät, että rooli on tärkeä ja hoidat sen siksi.
ota joku asia, mikä jäi tekemättä siitä "loistavasti sujuvasta elämästä" ja tee se lapsesta huolimatta. eli opiskele, tee töitä, tapaa ihmisiä, käy viihteellä, opettele uusi kieli, harrasta kuorolaulua.. mitä se sitten olikin. lapselle hoitoa siksi aikaa ja sinulle elämääsi sitä sisältöä, mitä siellä pitikin olla.
sitten ehkä alat myös kiinnostumaan äidin roolista, kun se ei estä sinua olemasta sinä?
Miksi ei voitasi pikeminkin tukea näitä lapsensa pois antamista harkitsevia äitejä? Haukkuminen, syyllistäminen ja itsensä jalustalle nostaminen ei auta vaikeassa tilanteessa olevia. Se vaan tekee tästä ylemmyyden tunnetta kokevasta ihmisestä helvetin typerän oloisen. Mitä väliä silläkään on, onko ap:n lapsen isä kuvioissa kun ap ei siitä selvästikkään halunnut keskustella? Nyt ei ollut kyse siitä. Täällä osa näyttää niin taas tuntevansa paremmuutta vastaillessa.
"enpä ole moisia fiiliksiä tuntenut koskaan,joten en kyllä osaa auttaa.."
-miksi noita vastauksia pitää edes lähettää??
Autetaan toinen toistamme, eikä jätetä miestä mäkeen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikinä, en ikinä, vaikka kuinka väsynyt olin ja masentunut, niin harkinnut antaa lapsiani pois. Mene hakemaan apua masennukseesi. Tarvitset sitä.
Vierailija kirjoitti:
ymmärsinkö oikein, että tilanne on se, että lapsi ei ollut toivottu ja olet vain "joutunut" tilanteeseen? olit suunnitellut muuta. nyt toteutat hyvän äidin roolia kokematta sitä tärkeäksi rooliksi sinulle. tiedät, että rooli on tärkeä ja hoidat sen siksi.
ota joku asia, mikä jäi tekemättä siitä "loistavasti sujuvasta elämästä" ja tee se lapsesta huolimatta. eli opiskele, tee töitä, tapaa ihmisiä, käy viihteellä, opettele uusi kieli, harrasta kuorolaulua.. mitä se sitten olikin. lapselle hoitoa siksi aikaa ja sinulle elämääsi sitä sisältöä, mitä siellä pitikin olla.
sitten ehkä alat myös kiinnostumaan äidin roolista, kun se ei estä sinua olemasta sinä?
Minulle kävi näin, olin tullut eron jälkimainingeissa raskaaksi eksälleni ja annoin lapseni vauvana sijaisperheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, hyvä, että olet tiedostanut tilanteesi. Mitä äitiyden suorittaminen sinusta on? Hehkutusta vai kehumista vai arjen iloa pienestä kehittymisestä. Unohda nuo super-äitiydestä kirjoitetut tekstit ja ole oma itsesi. Käykää retkillä ja askarrelkaa luonnon antimilla. Nauttikaa elämästä. Unohda olevasi suorittava äiti ja keskity vaan hoitamaan lapsi mahdollisimman hyvin. Älä vertaa itseäsi muihin äiteihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tuollainen ajatus junnaa päässä, niin se muuttuu vaaralliseksi itselle ja lapselle. Tarviit ulkopuolisen apua lopettamaan tuon ajatuskierteen. Sä selviät, ja jo 2 vuotias on aivan hauska ikä kysymyksineen
Keksitty paska aloitus ja änkytys... Jos oikeasti joku haluaa luopua lapsetaan ,niin ei rupupalstoille kirjoittele ja itselleen vastaile. 🤮🤮🤮🤮🤮
Tuntemuksia voi tulla ja olla, älä pelkää että lastasi kuitenkaan pois antaisin. Olet hyvä äiti.
Katso tuo ylempi ADD-linkki ja keskustele sekä ADD:stä että tästä lapsen poisantamisen ajatuksesta terapeuttisi kanssa. Kerrot aivan kaiken hänelle, helpottaa kun saat puhuttua siitä kasvotusten jonkun kanssa.