Lue keskustelun säännöt.
Haluan antaa lapseni pois...auttakaa!
20.07.2012 |
Eli..mistähän sitä alottaisi..
Lapseni on nyt 1,5-vuotias ja lähes joka päivä hänen syntymästään saakka olen miettinyt lapsen pois antamista.
Lapsen ollessa noin kolme kuukautta minun tunteeni "roihahtivat liekkeihin" ja syntyi jonkilainen rakkaus lapseen, mutta silti mietin hänestä luopumista jatkuvasti.
En koe, että elämäni olisi erityisen rankkaa, mutta minua ei vain kiinnosta. Ei kiinnosta.
Toisaalta ajattelen, että kestäisinkö tietoa siitä, että olen hyljännyt lapseni ja hän on tuolla jossain?
Toisaalta tiedostan, että minulla on suhteellisen hyvät resurssit kasvattaa lapsi (ei päihde- tai mielenterveysongelmia, muutenkin olen ns."hyvä tyyppi" ainakin ulkopuolisten silmissä...).
Olisi ehkä kohtuutonta pilata lapsen elämä vetämällä biologinen pohja veks vain sen takia, ettei mua satu kiinnostamaan.
Taas sit mietityttää, että onko se hyvä lapsuus jos lapsi kokee mun olevan tunnekylmä?
Rakastan kai lastani, koska en tunne sellaista tunnetta ketään muutakaan kohtaan kuin lastani.
Muita ihmisiä minulla ei ole ikinä edes ikävä, ei koskaan.
Mutta, vaikka rakastan lastani, en osaa edes pitää häntä lapsenani. Joskus katson häntä ja mietin, että kuka tuo oikein on? Mitä se täällä tekee?
TIEDÄN kyllä, että mun oma lapsenihan se, mutta ei tunnu siltä.
Mä olen maailman itsekkäin kun olen edes synnyttänyt tuon lapsen tähän maailmaan, mä inhoon itseäni.
Kertokaa jotain, mitä ajatuksia tekstini herätti?
Masennus- ja sijaisperhe-kortit tiedän itsekin, niitä irrallisina älkää pliis huudelko, koska "Olet masentunut!" tai "Hanki sijaisperhe!" ei helpota mun oloa..Toisaalta en tiedä mikä helpottaisi, ei varmaan mikään.
Ja tuosta sijaisperheestä sen verran, että kuinkahan pahasti sellainen sitten vaurioittaa lapsen emotionaalista kehitystä? Ja kuinka paljon se, että lapsi joutuu elämään mun kanssa..Voi luoja, lapsi raukka kuinka mua käy häntä sääliksi.
Mutta kun ei mua vaan kiinnosta.
Kommentit (56)
Tukiperheestä on lapselle ja sulle pelkkää hyötyä. Voisi olla vaikka joka toisen viikonlopun siellä hyvässä hoidossa että saisit aikaa itsellesi ja sitten lapsi tuntuisi taas rakkaammalta sinullekin. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun lapsi oppii puhumaan ja osoittamaan siten sinulle olevansa lapsesi. Tarkoitan tällä sitä, että itsestä tuntui jotenkin oudolta olla jonkun äiti, kunnes sitten lapsi alkoi tosissaan sanoa minua äidikseen. Nyt kun lapseni kanssa voi jutella kaikesta (on kohta 3) on jo hyvin selkeä tunne itsessä, että tämä suhde on äiti-tytär -suhde. Minä olen tässä se aikuinen äiti, lapseni on se ihana lapsi.
En tiedä ymmärrättekö yhtään. Tuntui vain pitkään hankalalta siirtyä lapsen asemasta äidin asemaan. Vaikka lapset ovatkin olleet syvästi toivotut ja rakastetut.
Ihan hirveää haukkumista ja solvaamista, "mt-yh" -juttua, huhhuh. HÄVETKÄÄ, ÄITI-IHMISET! >:(
Ap, olen todella vahvasti sitä mieltä että olet masentunut. Tilanteesi on melkein KOPIO omastani parin vuoden takaa. Olin aina kuvitellut, että masentunut ihminen ei jaksa mitään/koti on kaaos/ei pukeudu yms. Minusta ei varmasti kukaan voisi kuvitella minun olevan masentunut, mutta mieheni huolestui välinpitämättömyydestäni = mikään ei tunnu. Passitti minut lääkärille (psykiatri), istuin odotushuoneessa TÄYSIN vastentahtoisesti miehen kanssa, en todellakaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä olin menossa psykiatrin luokse?!! Menin täydellisesti miehen painostuksesta ja vastaanotolla pääasiassa mies selitti tilannettani, mitä outoa siinä on jne. Itse kerroin aina ensin, vastasin lääkärin kysymykseen ja sen jälkeen mieheni "tarkensi" -> tajusin, että en oikeasti YMMÄRTÄNYT tilannettani, en todellakaan. Ja käynnin tulos: Sairastin KESKIVAIKEAA masennusta ja lääkeresepti!!! Et usko, minun oli _mahdoton_ ajatellakaan syömään psyykelääkkeitä, mutta mieheni haki ne apteekista ja alkuun huolehti, että joka ilta myös otan lääkkeen.
Muutamassa viikossa alkoi tilanne kohentua, jälkikäteen vasta ymmärsin, millaista elämäni oli ollut! Ei-mikään-kiinnosta -oloon tottuu niin, että sitä alkaa pitää normaaliolotilana. Käyn myös terapiassa, joka on loppusuoralla nyt. Omalla kohdallani oli melkein MAHDOTONTA oppia siihen, että olen terapeuttini edessä HEIKKO, avuton, paljastan keskeneräisyyteni, huonouteni, riittämättömyyteni ja pääni sisäiset ei-täydellsiet ajatukset jollekin! HUH! Meille suorittajille, pärjääville ulospäin "hyvää elämää" eläville kympintytöille todella vaikea rooli, mutta kannatti!
Ap kiltti, hae itsellesi apua. TIetysti lapsesti, mutta myös itsesi takia. Et enää edes muista, millaista ihana, mielenkiintoinen elämä on, ja millaista on tuntea uteliaisuutta, nautintoa ja mielenkiintoa jokaista uutta päivää kohtaan.
Kaikkea hyvää sinulle, voimia ja uskallusta matkallesi!
Vaikka lapsi tietenkin vaistoaa äidin pahan olon jne, lapsi ei osaa lukea ajatuksiasi. Mielestäni tehtäväsi on toimia rakastavasti ja välittävästi lastasi kohtaan riippumatta siitä, mitkä omat tunteesi ovat. Sinun ei myöskään kannata tuntea syyllisyyttä ajatuksistasi - samasta syystä. Vaikuttaa siltä että olet väsynyt ja masentunut. Mutta toisaalta tuo tunne "kuka tuo lapseni oikein on", tai vierauden tunne, on itsellenikin tuttu, vaikka en olekaan masentunut. En nyt vaan ole sitä äitityyppiä, joka kadottaa oman persoonansa lapseen. Rakastan lapsiani, välitän heistä, mutta en tosiaankaan tunne mitään ylimaallisia rakkauden aaltoja kuin aivan toisinaan. En minä tästä ole huolissani. En nyt vaan ole mikään tunteellinen tyyppi muutenkaan.
Vaikkakaan en noin vahvasti, mutta silti.
Joitain ihan käytännön neuvoja ensin:
- lapsi hoitoon mahdollisimman säännöllisesti, lapsen kanssa yksin 24/7 eläminen on todellakin yksi elämän raskaimpia asioita, joten loman ottaminen on melkeinpä velvollisuus, että jaksat.
- lapsi kasvaa ja alkaa kommunikoimaan ja suhteenne muuttuu ihan erilaiseksi, tämä oli meillä yksi kulmakiviä milloin tilanne alkoi helpottaa. Mykän lapsen kanssa on varsinkin esikoisen ollessa kyseessä paljon raskaampaa kun puhuvan, vaikkakin puhumista yleensä seuraa myös uhmaikä...
- puhu läheisillesi, todennäköisesti löydät sieltä ainakin yhden joka ymmärtää, enempää et välttämättä edes tarvitse ja hyväksy myös se, että kaikilla ei ole samanlaisia kokemuksia taustalla, joten he eivät voikaan ymmärtää.
Sitten oma henkilökohtainen mielipide: sinulla todennäköisesti on jonkinasteinen masennus ja sen hoito voisi helpottaa oloa tulevaisuudessa. Se(kään) ei tapahdu hetkessä, mutta ei mikään muukaan lasten kanssa tapahdu :).
Anna itsellesi lupa hankkia elämääsi mukavia asioita: harrastuksia, ystäviä, hyvää ruokaa, vähän ehkä hyvää viiniä välillä, koruja, vaatteita, matka johonkin, ihan mitä vaan mistä satut nauttimaan. Kyllä se elämä vielä paistaa ja vaikka noita inhottavia tunteita on kestänyt jo pitkään, niin nekin häviää ja lientyy aikanaan.
Tuli muuten mieleen, kun sanoit ettei sinulla ole koskaan ketään ikävä, niin varmaan on vaikeutta kiintyä ihmisiin ja ei siihen omaankaan lapseen ole välttämättä aina helppo kiintyä.
Minun mielestä sinulla on pohjalla hirveästi hyviä, välittäviä ja rakastavia tunteita, jostain syystä ne eivät vaan nyt pääse valloilleen kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sinulla on masennus. Ei sitä itse tajua, mutta kun avaudut lääkärille (psykiatrille), niin hänelle asia kyllä on selvä ja saat apua.
Varaa lääkäriaika, kerro että mikään ei tunnu miltään, että olet koko lapsen elämän ajan miettinyt lapsen pois antamista ym. Monet naiset masentuvat synnytyksen jälkeen. Osalla se kestää vain hetken, osalla ei meinaa lähteä pois. Lääkitys auttaa. Ja terapiassa sinä jo käytkin, siellä kun vielä puhuisit näistä tuntemuksistasi.
Nyt kun toimit, niin syksyllä jo ihmettelet, että miten oletkin voinut olla niin masentunut.
Lapsi kärsii vanhemman masennuksesta kovasti. Siksikin sinun on tärkeä hoitaa itsesi kuntoon. Oireet näkyvät lapsessa ehkä vasta muutaman vuoden päästä.
Mutta toimi nyt heti!
oisin mielelläni auttaa sua lapsen hoidossa ym...jos vaan apu kepaisi. Voit ottaa yhteyttää sosiaalitoimeen ja kertoa tilanteestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole noin intensiivistä mutta saman suuntaista. Puhuu siitä onneksi avoimesti. Vaimollani on selvästikin ADD, ehkä sinunkin kannattaisi lukaista tuo. Masentuneisuudelta vaikuttavat oireet voivat johtua ADD:stä, ja siihen on apuja olemassa. Googlella löytyy valtavasti toimintaohjelistoja millä elämäänsä voi helpottaa, ja ADD:n voi kääntää myös voimavaraksi koska se tuo väistämättä myös poikkeuksellista lahjakkuutta tullessaan. Sitä toki ne sivulliset sinussa näkevätkin.
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1378988/tunnetko_its…
Uskon myös että joku sinulla vaivaa siellä kaiken takana, ehkä asia menneisyydestä jota et itse tiedosta. Terapeutin vaihto kannattaa, koska sen täytyy olla sellainen jonka kanssa todella synkkaa, jotta asiat etenee ja huomaat ehkä kohta ymmärtäväsi asiat paljon paremmin. Joka tapauksessa kukaan ihminen ei ole perusluonteeltaan välinpitämäntön, ei missään nimessä, se johtuu aina jostakin muusta. Usein ne on niitä traumoja. Kuulostan varmaan psykiatrilta mutta niin se vaan yleensä menee. Olet varmasti hyvä äiti niin kuin me kaikki jos annamme itsemme olla sitä. Sanoit että tunnet ylpeyttä kun seuraat lapsesi touhuja. Se on erittäin tärkeä tunne ja lapsesi vaistoaa sen. Uskon että lapsestasi kasvaa sinun kasvatuksessasi riittävän rakastava ihminen, kun muistat osoittaa hänelle hellyyttä. Saat varmaan rahoitusapua jotta voit viedä lapsesi päivähoitoon. Pieni ero arkisin tekee hyvää ja oma aika on sinulle todella tärkeää! En vielä laittaisi lasta pois vaan yrittäisin kaikki keinot ennen sitä. Varmasti ei ole helppoa, mutta se on pahempaa jos myöhemmin joudut katumaan. Paljon voimia sinulle, muista pitää itsestäsi huolta ja lapsestasi! (Kilpirauhasen liikatoiminta muuten aiheuttaa laihtumista)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se lapsesi pois antamishalu, ei siitä tarvitse elämää suurempaa asiaa tehdä. Tunnet vastuusi ja rakastatkin lastasi, mutta arjessa et tunne erityistä kiinnostusta lapsenhoitoon ja päässäsi toistuu ajatus, että haluat luopua lapsesta. Sellainen ei tarkoita että olet fyysisesti tai psyykkisesti sairas tai vahingoksi lapsellesi. Jos et tiedostaisi tuota ollenkaan, vaan se kummittelisi alitajunnasta ja vaikuttaisi käytökseesi lapsen kanssa, se voisi jonkin verran haitatakin, mutta tiedostettuna tuskin. Ei psyykkisesti terveen ihmisen kasvattamiseen tarvita mitään superäitiä joka joka hetki tuntee ylitsepursuavaa rakkautta lastaan kohtaan ja on täynnä hellyyttä - muuten täällä oltaisiin hulluja lähes kaikki.
On hyvä että käyt terapiassa. Ota ihmeessä tämä asia esille siellä. Riippuen terapiasuuntauksesta asiaa lähestytään ja käsitellään eri tavalla, joko menemällä tällaisen ajatuksen alkulähteille tai yrittämällä suoraan ohjelmoida toisenlainen ajattelu tilalle, ja eri ihmisille apu löytyy erilaisiista lähestymistavoista. Terapeutin vaihtokin voi tulla tarpeeseen jos et ajan kanssakaan edisty nykyisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin, ole ylpeä itsestäsi, koska pidät lapsesta hyvää huolta riippumatta näistä tunteistasi. Olet hyvä äiti.
Toiseksi, se että olet huolissasi lapsesta ja tuntemuksistasi kertoo että välität, ajattelet ja haluat lapsellesi hyvän elämän. Tämä on jo todella hyvä juttu!
Kolmanneksi, täällä tuli paljon hyviä neuvoja: kerro terapeutille rehellisesti nämä ajatuksesi, järjestä lapsellesi päivähoito tai viikonloppuyöpymisiä mummolaan. Kieltäydy tuntemasta niistä huonoa omaatuntoa. Sinun on pakko hoitaa omaa jaksamistasi ja mielialaasi.
Nyt taistele, olet paras äiti lapsellesi. Viiden vuoden päästä olet onnellinen, että hoidit asianne kuntoon etkä voisi kuvitella elämää ilman lastasi.
Minusta masennukset ja muut voivat olla tässä ihan triviaaleja ongelmia.
Sinä et osaa kiintyä. Kiintymyshän on ensisijaisesti lapsen suhde vanhempaan; vanhemmalla on aikuisen rakkaus lasta kohtaan. Mutta aikuisen tulisi myös kiintyä vauvaansa. Mulla oli itselläni patologinen kiintymyssuhde äitiini ja se näkyin lasteni vauva-aikana juuri siten, että en ikävöinyt tai tuntenut kiihkeää läheisyydentarvetta heidän kanssa. Kun he olivat muualla, en edes ajatellut heitä. Rakkaus kyllä syveni vähitellen.
Sinä olet ap itse rikki. Rikki ei ole suhteesi lapseesi. Lapsesi vointia tämän SUn kiintymysongelmann suhteen voi selvittää esim. kasvatusneuvolassa tai sun terapiassa. Lapsesi saattaa olla turvallisesti kiintynyt, jos hoidat häntä ja et toimi tunnekylmästi, vaan ystävällisesti ja hellästi hänen kanssaan. Toki jälkiä voi jäädä, mutta et hänen elämäänsä välttättä pilaa. Poisantaminen taas tulee olemaan iso traumatisoituminen, en suosittele sitä. Lapsin voi pian laittaa päivähoitoon, joten saat olla enemmän rauhassa: ei koko päivää tartte panostaa lapseen. Harkitse sellaisia vaihtoehtoja, joissa joku toinen hoitaa lasta osan aikaa.
Omat vauva-aikaiset traumat aktivoituvat, kun itse saa lapsen. Suhde omaan lapseen on mahdollisuus myös käsitellä nämä asiat, tulet tietoisiksi niistä ja käsittelet sitten terapiassasi. Hiljalleen voit huot huomata kiintymyksen hiipivän, häilähdyksiä sentimentaalisuudesta, vankan vastuuntotosi varaan voi rakentua tunteitakin: minä pidän huolta tästä lapsesta, joka on minun.
Lapselle on tärkeintä, että et vääristä hänen todellisuuttaan. Anna lapsen nähdä itsesi, kerro puuutteesi (ei toki tilitystä, että et ole kiintynyt). Hän vaistoaa vaikeutesi, anna hänelle sanat. Näin hän ei nappaa sellaisenaan ylisukupolvista traumatisoitumista, vaan voi jo pienenä ymmärtää, että hänen elämänsä on hänen omansa, eikä sinun ongelmiesi ratkaisupaikka. Puhu lapselle ne oikeudet ja suunta, joita sinulle ei ole näytetty.
Miten minulle kävi? Kiintymys hiipi sydänjuuriin, siihen meni monta vuotta, mutta lapset eivät häiriintyneet, vaan ovat turvallisesti kanssani. Minä ikävöin, vaikka iloitsen ajasta, jolloin ei tarvitse ottaa heitä huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta masennukset ja muut voivat olla tässä ihan triviaaleja ongelmia.
Sinä et osaa kiintyä. Kiintymyshän on ensisijaisesti lapsen suhde vanhempaan; vanhemmalla on aikuisen rakkaus lasta kohtaan. Mutta aikuisen tulisi myös kiintyä vauvaansa. Mulla oli itselläni patologinen kiintymyssuhde äitiini ja se näkyin lasteni vauva-aikana juuri siten, että en ikävöinyt tai tuntenut kiihkeää läheisyydentarvetta heidän kanssa. Kun he olivat muualla, en edes ajatellut heitä. Rakkaus kyllä syveni vähitellen.
Sinä olet ap itse rikki. Rikki ei ole suhteesi lapseesi. Lapsesi vointia tämän SUn kiintymysongelmann suhteen voi selvittää esim. kasvatusneuvolassa tai sun terapiassa. Lapsesi saattaa olla turvallisesti kiintynyt, jos hoidat häntä ja et toimi tunnekylmästi, vaan ystävällisesti ja hellästi hänen kanssaan. Toki jälkiä voi jäädä, mutta et hänen elämäänsä välttättä pilaa. Poisantaminen taas tulee olemaan iso traumatisoituminen, en suosittele sitä. Lapsin voi pian laittaa päivähoitoon, joten saat olla enemmän rauhassa: ei koko päivää tartte panostaa lapseen. Harkitse sellaisia vaihtoehtoja, joissa joku toinen hoitaa lasta osan aikaa.
Omat vauva-aikaiset traumat aktivoituvat, kun itse saa lapsen. Suhde omaan lapseen on mahdollisuus myös käsitellä nämä asiat, tulet tietoisiksi niistä ja käsittelet sitten terapiassasi. Hiljalleen voit huot huomata kiintymyksen hiipivän, häilähdyksiä sentimentaalisuudesta, vankan vastuuntotosi varaan voi rakentua tunteitakin: minä pidän huolta tästä lapsesta, joka on minun.
Lapselle on tärkeintä, että et vääristä hänen todellisuuttaan. Anna lapsen nähdä itsesi, kerro puuutteesi (ei toki tilitystä, että et ole kiintynyt). Hän vaistoaa vaikeutesi, anna hänelle sanat. Näin hän ei nappaa sellaisenaan ylisukupolvista traumatisoitumista, vaan voi jo pienenä ymmärtää, että hänen elämänsä on hänen omansa, eikä sinun ongelmiesi ratkaisupaikka. Puhu lapselle ne oikeudet ja suunta, joita sinulle ei ole näytetty.
Miten minulle kävi? Kiintymys hiipi sydänjuuriin, siihen meni monta vuotta, mutta lapset eivät häiriintyneet, vaan ovat turvallisesti kanssani. Minä ikävöin, vaikka iloitsen ajasta, jolloin ei tarvitse ottaa heitä huomioon.
Sillälailla, että kun on joutunut olemaan piiiitkään yksin vastuussa lapsista, alkaa tympiä ja tulee olo, että olisi noi nyt jossain muualla. Vaikka samalla rakastaa lapsiaan ja tahtoo vaan hyvää.
Mulla auttoi kun vein lapset hoitoon ja palasin ite työelämään. Kokeile sinäkin ensin sitä hoitoonviemistä. Oli sulla työpaikka tai ei.
Sinulla voi olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Se aiheuttaa juuri tuota, että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Aloitekyvyttömyyttä.
Sen voi todeta verikokeella, ja sitten etsitään sopiva lääkitys.
Mutta mun paino vaan laskee, kilpirauhasen vajaatoiminnassa paino ilmeisesti nousee.
ap
Oireet osin samat kuin vajaatoiminnassa, mutta painon suhteen ei. Sitten jos on ollut pitkään jatkunut vajaatoiminta, elimistöstä puuttuu sen seurauksena syntyneen lisämunuaisen vajaatoiminnan myötä kortisoli joka on kilpirauhasen kannalta oleellinen välittäjäaine. Sen jälkeen kilpirauhasen vajaatoiminnan monen ominaisuudet muuttuvat, lista oireista on mm. täällä:
http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/lisamunuaisten-uupumus/#mitaoi…
en lukenut kaikkia viestejä, jotenkommentti voi olla sen mukainen.meillä kuitenin oli jossain vaiheessa tilanne, että tuttevaperheellä meni huonosti. mitään tukiperheapua tmv eivät saaneet pienllä paikkakunnalla. tavallaan asia lutvutui niin, että perheen lapset oliat meillä hoidossa suhteellisen paljon. asiaan ei liittynyt mitään lastensuojelua tai vastaavaa vaan se että vanhemmat tiesivät lastensa olevan hyvässä hoidossa ja heitä lähellä.
en tedä, miten tämän selittäisi. ehkä ap:lla olisi mahdollisuus samanlaiseen tilanteeseen?
tällä hetkellä mellä "hoidossa" olleet lapset ovat vanhempiensa luona ja kaikki hyvin. mutta tukiperhe ym tuntuu niin virallisilta... kovin oni ei halua sitä kunnan kautta lähteä hakemaan tai edes saa. saati sitten lapsesta luopuminen kokonaan. ajatellen sitä kaikkea paperisotaa ym meidän sopima vaihtoehto oli kaikille osapuolille paras.
uskon, että tuo halu antaa lapsi pois heijastaa jotain ihan muuta ongelmaa sinussa itsessäsi. Se ongelma nyt vaan kanavoituu sinussa näin. Itse asiassa, kuten moni jo kirjoitti, luulen että olet "piilomasentunut", mutta olet niin vahva ja vastuuntuntoinen ettet "huomaa" sitä tunteen tasolla, mutta masennus saa sitten tuollaisen muodon.
Ja kyllä, jos 1.5 v annetaan pois oltuaan sitä ennen yksinomaan äidin hoidossa, niin sillä on kyllä todella ikävät seuraukset koko loppuelämää ajatellen.
Ehdotan:
1. KERRO TERAPEUTILLESI AJATUKSISTASI!
2. Ensiavuksi: auttaisiko, jos ottaisit sen asenteen, että ei sinua nyt tarvitsekaan kiinnostaa lapsi niin paljon. Ei sun ole pakko tuntea mitään, mitä et tunne. Sun velvollisuus on hoitaa lapsesi hyvin (ml. myös hellyys, kyllä, siihenkin pystyy vaikka ei niin kiinnostaisi), tee se, mutta älä tunne syyllisyyttä tunteistasi tai niiden puuttumisesta.
3. Opettele jättämään lasta välillä hoitoon, jos sinulla hoitopaikka on. 1.5 v voi aivan hyvin olla tutulla henkilöllä hoidossa jonkin aikaa tai vaikka yön yli.
4. Tehkää lapsen kanssa jotain teille molemmille hauskaa. Vaikka ei yhtään kiinnostaisi, niin yritä saada teidät liikkeelle.
Mä oon miettinyt ihan samaa välillä, et auttaisko se jos lapsi olisi välillä poissa ja mä yksin.
Lapsi ollut kaksi kertaa hoidossa, toisen kerran yön yli ja tuolloin, hoidossa oltuaan näyttää heti paljon "rakkaammalta".Tosin nuiden kahden kerran aikana mä olen potenut kamalaa syyllisyyttä (vaikka toinen hoitokerta oli pakollinen lääkärikäyntini vuoksi) ja huonommuuden tunnetta, et mitkähän mun tuntemukset sit olisi jos lapsen kokonaan pois antaisin...
ap
uskon, että tuo halu antaa lapsi pois heijastaa jotain ihan muuta ongelmaa sinussa itsessäsi. Se ongelma nyt vaan kanavoituu sinussa näin. Itse asiassa, kuten moni jo kirjoitti, luulen että olet "piilomasentunut", mutta olet niin vahva ja vastuuntuntoinen ettet "huomaa" sitä tunteen tasolla, mutta masennus saa sitten tuollaisen muodon.
Ja kyllä, jos 1.5 v annetaan pois oltuaan sitä ennen yksinomaan äidin hoidossa, niin sillä on kyllä todella ikävät seuraukset koko loppuelämää ajatellen.
Ehdotan:
1. KERRO TERAPEUTILLESI AJATUKSISTASI!
2. Ensiavuksi: auttaisiko, jos ottaisit sen asenteen, että ei sinua nyt tarvitsekaan kiinnostaa lapsi niin paljon. Ei sun ole pakko tuntea mitään, mitä et tunne. Sun velvollisuus on hoitaa lapsesi hyvin (ml. myös hellyys, kyllä, siihenkin pystyy vaikka ei niin kiinnostaisi), tee se, mutta älä tunne syyllisyyttä tunteistasi tai niiden puuttumisesta.
3. Opettele jättämään lasta välillä hoitoon, jos sinulla hoitopaikka on. 1.5 v voi aivan hyvin olla tutulla henkilöllä hoidossa jonkin aikaa tai vaikka yön yli.
4. Tehkää lapsen kanssa jotain teille molemmille hauskaa. Vaikka ei yhtään kiinnostaisi, niin yritä saada teidät liikkeelle.
Hyvä ap, olet saanutkin jo monta hyvää vastausta, esimerkiksi juttu kiintymyssuhteesi häiriöstä oli hyvä, lue ajatuksella. Pystyn tavoittamaan kuvaamasi tuntemukset ja uskon myös, että kyse on omasta kiintymyssuhdehäiriöstäsi ja/tai masennuksesta/uupumuksesta. Luettuani tekstiäsi huomaan, että olet hyvä ja ajattelevainen äiti, vaikka koetkin tunteesi lasta kohtaan liian latteina. Pohdit selvästi paljon ja perusteellisesti mikä lapsellesi olisi parasta ja miten mikäkin asia vaikuttaa lapseesi. Tässä maassa on paljon vanhempia, jotka eivät moista asiaa koskaan edes pohdi ja se se on merkki välinpitämättömyydestä! Uskon, että sinun ja lapsesi suhde on "pelastettavissa" ja nämä kuvaamasi ajatukset jäävät jonain päivänä historiaan. Tarvitset nyt kuitenkin apua vanhemmuuteesi, puhu kaikista näistä tuntemuksistasi terapiassa ja neuvolassa (jos sinulla on hyvä terv.hoitaja siellä). Tarvitset ehdottomasti myös "omaa aikaa" eli säännöllisesti aikaa olla itseksesi, ilman lasta. Voisiko lapsesi saada tukiperheen, jossa viettäisi yön-pari silloin tällöin? Vai oliko lapsesi tähän vielä liian pieni? Onko sinulla yhtään tukiverkostoa, löytyykö lähipiiristä joku, joka voisi ottaa lapsesi yökylään vaikka parin vkon välein? Lapsenhoito ja vastuu lapsesta yksin 24/7 on todella raskasta ja voi jo sinänsä aiheuttaa kokemuksen tunteiden "latistumisesta" ja kiinnostuksen puutteesta.
Huomaan tekstistäsi kuitenkin, että selvästi rakastat ja välität lapsestasi, joten selviätte varmasti! Hae vain tähän tilanteeseen apua!
Ota aikaa itsellesi ja laita lapsi hoitoon muutamaksi päiväksi.