Tämä yh on ihan rikki puhki poikki :(
Kolmevuotiaani aloitti päiväkodissa toukokuussa, ja hoidossa on viihtynyt hyvin (normaaleita eroitkukausia lukuunottamatta), mutta: kotipäivät on ihan kamalia! Teen lyhennettyä eli nelipäiväistä työviikkoa, lapsella siis hoitopäiviä neljä. Kolme vapaapäivää meneekin sitten siihen, että lapsi uhmaa ja kiukkuaa ja raivoaa ja tekee kiusaa aamusta yöhön asti :( Kiusantekemisellä tarkoitan nipistelyä, tönimistä, läpsimistä, nimittelyä, kaiken kielletyksi tiedetyn tekemistä uudestaan ja uudestaan. Raivareita tulee ihan mistä vaan, ja ovat sellaisia kirkumis-rääkymis-riehumis-tyylisiä, mitä lapsi on harrastanut kyllä yksivuotiaasta asti, mutta kestoltaan puolen tunnin molemmin puolin ja monta kertaa päivässä.
Oon ihan onneton :(( Nytkin kun lapsi meni törkyraivarin kautta nukkumaan, istun tässä ja itken kun ottaa niin päähän. Joo tiedän että uhma kuuluu ikään ja joo tiedän että päivähoidon aloittaminen se varmaan peilautuu käytökseen, mutta ei se tee mun mieltä yhtään paremmaksi. Mulla on jatkuvasti paska omatunto siitä, että lapsi joutuu olemaan pitkää päivää hoidossa, ja paska omatunto siitäkin että joudun kasvattamaan lapsen ilman isää (ei ole kuvioissa lainkaan, omasta valinnastaan). Ja ne vähät ajat mitä saadaan lapsen kanssa viettää yhdessä, menee sitten lähes kokonaan huonoissa fiiliksissä.
Mitä voisin tehdä? Yritän pitää lapsella selkeät rutiinit kotipäivinäkin, ei nukuta pidempään eikä valvota myöhempään (paitsi silloin, kun nukahtaminen raivarin takia venyyyyy...). Pyrin viettämään lapsen kanssa kaiken liikenevän ajan, kun toivoin siitä olevan apua sopeutumisessa, pelataan ja leikitään ja ollaan yhdessä, koti on kuin pommin jäljiltä kun en ehdi tekemään täällä enää yhtään mitään. Johdonmukaisena pidän itseäni myös, se mitä luvataan se pidetään, se mitä uhataan tehdä toteutetaan, jne. Mitään tukiverkkoa ei enää mulla ole, kun exän vanhemmat asuu kaukana ja omiani ei kiinnosta, kaverit taas elää ihan eri elämänvaihetta kuin minä.
Kaipaan tosissani vinkkejä, miten toimia lapsen kanssa, ja miten helpottaa tätä arkea? Kiitos jos jaksoit lukea.
Kommentit (29)
En mitenkään vertaa itseäni ja tilannettani yksinhuoltajan tilanteeseen, mutta luulen vähän paremmin ymmärtäväni miten arki voi olla niin paljon rankempaa kun ei ole toista aikusta edes joitain tunteja päivässä kotona käymässä, nyt kun olen viikkoja putkeen yksin lasten kanssa. Ymmärrän toki, että on kuitenkin ihan eri asia olla oikeasti yksinhuoltaja! En voi muuta sanoa, kuin että todellakin nostan hattua kaikille yksinhuoltajille, jotka jaksavat kantaa kaiken vastuun itse, helppoa se ei nimittäin ole! Te olette oikeasti sankareita.
Kun tuntuu, että lapsi lentää pitkin seiniä, enkä itsekään jaksa, niin laitan kylpyammeen täyteen vettä ja laitan joko lapsen (plus suuri kasa leluja) ammeeseen ja istuudun itse viereen lukemaan tai tekemään jalkahoidon, meikkailemaan tms. Tai joskus menen lapsen kanssa yhdessä kylpyyn ja kummatkin rauhottuvat siinä.
Jos teillä on sauna, niin voisi olla vielä parempi vaihtoehto. Meillä ei ole, joten tuo kylpyamme on usein iltojen pelastus. Sen jälkeen vain syömme ja lapsi nukahtaa melkein heti.
Reissutyöläisen vaimon osa VOI hyvinkin olla verrattavissa yh:n arkeen ja olla toisinaan jopa raskaampaakin.
Eikös yh sitten jaa sitä vastuuta laspen isän kanssa?
- vaikka parisuhde on hajalla, niin vanhemmus säilyy.
Eikös yh:lla ole ainakin se joka toinen viikonloppu aivan OMAA aikaa?
-reissutyöläisten vaimoilla saattaa se ensimmäinen " vapaa" viikonloppu olla kuukausienkin päässä ja silloinkin kuluu miehen pyykkejä pesten ja ruokaa laittaen (lapsen rauhattomuudesta puhumattakaan).
t. reissumiehen akka
ihanaa huomata että täällä on vielä joillain ihmisillä ymmärrystä ja lämpöä.
ymmärrän ap:ta siksi, että olin itse ekat 3 vuotta yh ja nyt parisuhteessa. on niin paljon helpompaa, kun joku muu auttaa arjessa JA jakaa myös vastuun lapsesta (sen mieheni onneksi tekee).
koita pärjäillä. meillä toi ikä ja kohta onneksi ohi. se menee ohi :)
meillä ei ainakaan isä halua olla missään tekemisissä lapsensa kanssa. viikonloput eivät ole vapaita koskaan, mutta onneksi en sitä kaipaakaan. äitini hoitaa lastani pari kertaa vuodessa.
ja onko aihetta kilpailla kenellä on rankinta?
jos joku (ap) pyytää apua, niin eikö siihen voi suhtautua asiallisesti (kuten suurin osa täällä onneksi TÄLLÄ KERTAA teki)?
Yksinhuoltaja on eri asia kuin eronnut, jolla yhteishuoltajuus....
Jos yhtään jaksat lukea, niin suosittelisin Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa. Siinä on ihan hurjan paljon hyviä vinkkejä kaikenlaisiin ihan konkreettisiin ongelmatilanteisiin, ja tosi hyvä näkemys siitä miten kannattaa suhtautua esim uhmikseen. Ennen kaikkea siitä on minulle ollut tosi paljon apua oman asenteeni kanssa... Monella on tosi vahvat mielipiteet Wahlgrenistä, joko puolesta tai vastaan, mutta kannattaa antaa Lapsikirjalle mahdollisuus, se on auttanut minua ainakin ihan tosi paljon. Siitä voisit noukkia ne vinkit jotka sinusta tuntuvat hyvältä, ja jättää sellaiset joista et pidä kokeilematta. Toivottavasti löydät energiaa jaksaa! t. 17/25
1/3 etävanhemmista tapaa lasta säännöllisesti, 1/3 epäsäännöllisesti ja 1/3 ei ollenkaan.
Ja jos oikeasti on vastuussa kaikesta 24/7 niin silloin tällöin muutama hetki ns. omaa aikaa ei ole luksusta vaan välttämättömyys. Mutta sitähän ei tajua jos ei itse ole siinä tilanteessa.
Vertasin itseäni useamman vuoden yksinhuoltajaan, koska käytännössä hoidín kaiken itse ja yksin. Vasta eron jälkeen huomasin ja tajusin, ettei se kuitenkaan ole sama juttu - ei edes lähelle.
Ihanne tietysti on, että eron jälkeen jatkuisi jaettu vanhemmuus, mutta käytännössä tilanne on toinen. Ja eroon itsessään liittyy niin paljon latauksia, että se pakostakin muuttaa tilannetta. Ja otathan huomioon, että eron jälkeiseen elämään liittyy myös muita ihmisiä (esim. myöhemmät puolisot)
Kaikki yksinhuoltajien lapset eivät mene isälleen joka toinen viikonloppu. Meillä eivät mene ollenkaan.
Reissumiesten " yh-vaimot" eivät juuri koskaan muista sitä, että heille tulee kuitenkin miehen mukana kotiin se pulska tilipussi. Ei tarvitse " yh-viikkoina" miettiä mitä syödään ja mistä revitään lapsille harrastusrahat. Mutta onhan se silti niin raskasta ja kamalaa. Kannattaisi ottaa ero siitä reissumiehestä, niin pääsisi maistamaan oikean yh:n helppoa elämää ja leveää leipää.
Ap:lle, olet saanut täältä hyviä vinkkejä, toivottavasti niistä on apua!! Lapsesi luultavasti purkaa hoidon aloittamisen tuomaa jännitystä ja eroahdistusta sinuun vapaapäivinä. Se menee aikanaan ohi, koita kestää!
miellä samanlaista 3,5v kanssa, VAIKKA isä osallistuu ja lapsi on kotihoidossa. Nyt on menossa joku uhmavaihe, meilläkin jäähy käytössä. Uskon, että vaihe menee ohi
ja sen jälkeen ei homma toistu ennen kuin seuraavana päivänä. Ja ei siis tokikaan tee noita kaikkia samaan syssyyn, vaan tulee esim. yhtenä päivänä läpsimään (ja joutuu jäähylle, jonka jälkeen pyytää anteeksi eikä tee enää saman pvän aikana), toisena nipistelee (jonka jälkeen jäähylle jne). ja sitä rataa. Tämä käytös alkoi kuukauden pk-uran jälkeen. ap
mutta kun meidän silloin 3 vuotiaamme aloitti päiväkodissa vuosi sitten elokuussa, niin elämä oli samanlaista. Oli ollut siis kotihoidossa tuohon asti. Itsellä koko ajan töissä huono omatunto jne. Yli puoli vuotta meni, että elämä jotenkin tasaantui. Joten voimia sinulle!
täällä myös ollaan välillä koetuksella 3v kanssa. joskus tuntuu ettei lasta voi viedä edes kauppaan kun ei osaa olla kunnolla.
uhkailu, kiristys ja lahjonta. sillä pääsee jo tuon ikäisen kanssa pitkälle :) ainankin joskus.
tai nipistää tai raapaista. pyytää kyllä anteeksi, mutta aina sen tekee myöhemmin uudestaan.
yleensä läppää minua, isäänsä ei juuri lainakaan.
olen huomannut, että aikapitkälle tuo läpsiminen on huomion hakemista. ja sitä ettei lapsi osaa ilmaista itseään kunnolla
t: se aikaisempi joka vastasi uhkailu, lahjonta ja kiristys
Ajattelin vaan et voisin auttaa lapsen hoidossa jos asut lahella. Omanikin kaipais uusia kavereita, niin menis siina sivussa ja sa voisit saada hengahdystauon aina valilla, auttaa kummasti jaksamaan!!
En tiedä mistä tykkäät, mutta yritä tehdä sellaisia asioita joista tykkäät. Jos et vietä kaikkea aikaa täysin lapsen ehdoilla, niin jaksat ehkä paremmin.
Osuuko lähelle? En ole kyllä toistaiseksi raaskinut edes ajatella, että laittaisin lasta vielä pk-päivien lisäksi muualle hoitoon, edes sen vertaa että harrastaisin jotain... Mutta pakko kai se olis ruveta ajattelemaan omaakin pääkoppaa :) Kiitos kaikki ketkä ootte vastanneet, helpottaa sekin kun kuulee ettei muilla sen auvoisempaa... vertaistuen voimaa! ap
avun tarjoaja asuu pk-seudulla. Voimia ja tsemppia! 3-vuotiaat osaa uhmata jo tosissaan mut aina valilla tulee niita suvantokausia...!
sanon vaan et " onneksi" (tapettakoon mut tästä kommentista) laps meni tarhaan jo yli vuosi sitten, koska muuten olis asiat riistäytyneet käsistä. nyt ollaan oltu 4 kk kotona (työpaikka vaihtunut) ja hoitoon meno huolettaa
Pari tuntia vapaa-aikaa silloin tekee ihmeitä silloin kun on yksin vastuussa kaikesta 24/7. Ja yksinhuoltajuus on kuitenkin niin paljon enemmän kuin se, jos parisuhteessa miehen työn takia hoitaa käytännön jutut yksin ja itse. Yksinhuoltajuudessa arjen pyörittämisen lisäksi on läsnä vastuu, et pysty jakamaan kasvatusvastuuta kenenkään kanssa, olet yksin vastuussa kaikesta. Monelle tuntuu miehen reissutyö olevan rankkaa kun joutuu hoitamaan kaiken yksin, mutta heill kuitenkin se toinen vanhempi on henkisesti läsnä ja on ns. jaettu kasvatusvastuu + joku jonka kanssa pohtia (vaikka puhelimessa) lapsiin liittyviä ongelmia. Ja onhan se reissutyötä tekevä puoliso joskus kotonakin.
Anteeksi, ajautui hieman harhateille tämä vastaukseni. Ottaa vain joskus päähän kun reissutyöläisten puolisot vertaavat itseään yh: n elämään.
t. nro 20 (yksinhuoltaja siis itsekin)