Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä elämäntilanteestani? Olen aika siipi maassa itse nyt...
22.07.2007 |
Olen 28-vuotias ja puoli vuotta sitten eronnut suhteesta jota kesti 5 vuotta. Asuimme yhdessä ja suunnittelimme perhettä mutta loppuvaiheessa tajusimme ettemme tahdo viettää toistemme kanssa loppuelämäämme.
Eron jälkeen olen treffaillut erilaisia miehiä ja irtosuhteita on ollut paljon mutta ei yhtään sellaista jota voisi vakavammin ajatella.
Ensimmäisen kerran rakastuin alle 16-vuotiaana ja minulla oli silloin on-of -rakkaussuhde oikeastaan siihen saakka kunes tapasin tuon exän josta erosin juuri. Meillä oli molemmilla muitakin sen on-offin aikana ja suhde oli oikeastaan enemmän henkistä kihelmöintiä kuin fyysisyyttä. Otin tuohon nuoruuden rakkauteenikin (epätoivoisena?) yhteyttä, kaipasin häntä, mutta hänellä on jo vaimo ja kaksi ihan pientä lasta.
Tuntuu että kaikki muut mun ikäiset menee naimisiin ja saa lapsia ja on onnellisia Se Oiken kanssa mutta mulla asiat näin ja biologinen kello tikittää.
Kommentit (4)
Älä hätäile, kyllä ehdit perheen perustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se oikee löytyy sitten ihan itestään, ettimättä, aikanaan.
nyt vaikuttaa siltä, että kuka vaan kelpaa sulle, kunhan on joku, jonka kanssa toteuttaa niitä juttuja joita kaveritkin tekee..
Toiseksi lopeta itsesääli, olet nainen parhaassa iässä, eikä mikään ole Sinulle liian myöhäistä!
Itse irroittauduin vastaavasta nuoruudensuhteesta 26 vuotiaana. Olin seurustellut koko aikuisikäni kyseisen miehen kanssa, mutta onneksi osasin vaatia jotain muutakin. Eron jälkeen minäkin haahuilin ympäriini, oli jos jonkinlaisia sulhaskandidaatteja, mutta kukaan ei kolahtanut. Olin jo ihan varma, ettei kolahdakaan, kunnes:
Tapasin ihan normaalin ravintolaillan aikana miehen, joka ensiksi jotenkin ärsytti minua. Hän ei ollut niin sanotusti minun tyyppiäni, tai niin ainakin ajattelin. Ajauduimme kuitenkin juttusille, ja sillä tiellä olen vieläkin. Mitä enemmän hänen kanssaan aikaa vietin, sitä paremmalta homma tuntui. Kihlauduimme 6 kk tapaamisesta, naimisiin mentiin tästä vajaan vuoden päästä. Nyt meillä on kolme ihanaa lasta ja vietimme juuri 10-vuotishääpäivää. Hyvin menee!
Olen jälkeenpäin miettinyt sitä, miten onnistuin löytämään itselleni noin sopivan kumppanin. Ensiksikin minulla, ja sattumoisin myös miehelläni, oli niin sanotusti haku päällä, eli valmius ja halu rakastua ja sitoutua. Kuten minunkin tapauksessani, kannattaa avartaa omaa katsantokantaa ja sen " suuren rakkauden ja valkoisella ratsulla saapuvan prinssin" sijaan tutustua lähemmin miehiin, jotka vetoavat sinuun jollain tavalla. Minulla tuo ensimmäinen tunne oli ärsyyntyminen!
Toisekseen kannattaa aktiivisesti hakeutua ihmisten pariin. Ravintolat, harrastukset, koulutukset yms. ovat oivallisia parinmuodostuksen paikkoja. Kotiin ei kannata jäädä kyhjöttämään. Kolmanneksi muista, että epätoivo karkottaa tosi tehokkaasti. Jos etsit kumppania verenmaku suussa, et ole kiinnostava kenenkään mielestä. Löydä uusia kiinnostuksen kohteita elämääsi, uusia harrastuksia ja keinoja olla tyytyväinen oloosi juuri nyt. Tasapainoinen olemus vetoaa vastakkaiseen sukupuoleenkin!
Tsemppiä! Olen ihan varma, että löydät itsellesi vielä ihanan kumppanin! Olet vielä nuori ja kaikki on mahdollista. Pitkässäkin parisuhteessa moni haluaa lapsia vasta reilusti yli kolmikymppisenä.
vielä! Hienoa, että osasitte erota, jos molemmista tuntui siltä, ettei ollutkaan oikea puoliso. Elä nyt jonkin aikaa vain itseäsi varten. :)