Miten kestää omien vanhempien kuolema?

Varsinkin, jos lapsena on kokenut ankaraa väkivaltaa, eikä välejä enää ole - itse olen pistänyt poikki. Säälin tunne omia vanhempia kohtaan on kuitenkin valtava.

Hekään eivät halua pitää läheisiä välejä minuun. Heidän mielestään olin paha lapsi.

Ei tarvitse sitten kun joskus kuolevat miettiä että olisi pitänyt.

niin ajattelemalla, että se kuuluu aivan normaaliin elämään, ja melkein kaikki ihmiset ovat kohtalotovereitasi.

Itse varmaan tukeutuisin vahvasti mahdollisene puolisoon ja ystäviin, ehkä muihin sukulaisiin myös jos läheisiä. Olisin surullinen, mutta yrittäisin käsitellä silti asiat ilman ammattiapua esim. kirjoittamalla ja juttelemalla muiden kanssa.

Nimenomaan, jos välit ovat jostain syystä olleet huonot tai kokonaan yhteys poikki.

Jollain tasolla voisi yrittää rakentaa edes laihaa sopua, että ei tarvitsisi ajatella jälkeenpäin sitä "Miksi en tehnyt mitään silloin, kun olisin pystynyt"

Jos vanhempi tai vanhemmat eivät halua sopua rakentaa, vaikka itse sitä yrität, niin ainoa keino itsellesi taitaa olla purkaa tunteitaan jollekulle muulle. Mulla oli aikoinaan läheinen ystävä, jonka korviin kaadoin pahaa oloani vanhemman kuoleman jälkeen muutaman kuukauden ajan. Se mahtoi olla hänelle tosi raskasta, mutta, kun jälkeenpäin olen asiasta puhunut ystäväni kanssa, niin hän on vähätellyt omaa panostaan, siis sitä, että antoi aikaansa mun pähkäilyille lähes joka ilta.

Syylistät turhaan itseäsi. Jos he eivät halua hyväksyä sinua, niin et mahda asialle mitään. Tulee mieleen, että vanhemmiltasi puuttuu kyky tuntea empatiaa. he eivät ehkä kykene rakstamaan muita kuin itseään. Täytyy olla jotain vikaa jos ei omaa lastaan kykenen rakastamaan. Eihän se rakkaus ole käyttäytymisestä kiinni. Se olisi luonnollista jos vanhempasi rakastaisivat sinua, mutta eivät hyväksyisi käytäytymistäsi.

Jos epäilet, että on edes pieni mahdollisuus, että vanhempasi sinusta välittää, niin ota heihin yhteyttä.

Ja muista sääli on sairautta ! Miksi säälit heitä ? Siksikö, että et pidä yhteyttä heihin, vaikka he haluisivat pitää yhteyittä sinuun ? Jos näin on, niin anna anteeksi ja yritä tulla toimeen vanhempiesi kanssa. Ihan vaan itsesi takia.

antaisin vanhemmille heidän tekonsa anteeksi, sillä se on ainoa keino vapautua vanhoista taakoista, päästää ne menemään. Ja sanoisin tai kirjoittaisin kirjeen myös vanhemmille, että olet antanut heille anteeksi ja toivotat heille kaikkea hyvää - vaikka et sitten näkisikään heitä livenä ikinä. Sillä tavalla välit on selvät, menneet on menneitä ja sä pääset elämään omaa elämääsi eteenpäin taaksesi katsomatta.

Jos pystyt jo vanhempiesi eläessä antamaan heille anteeksi heidän tekonsa, ei sinun tarvitse enää heidän kuolemansa jälkeen kantaa kaikkea menneisyyden painoa mukanasi.



Miehelläni oli psyykkisesti sairas ja aika ajoin väkivaltainen isä, joka kuoli yli 25 vuotta sitten. Miehen lapsuuden perhe oirehtii vieläkin käsittelemättömiä asioita. Kahdella lapsella on välit poikki äitiinsä, sisarusten välit ovat etäiset, yhdellä sisaruksista on itsellään mielenterveysongelmia, yksi on alkoholisti ja mieheni kamppailee oman aggressiivisuutensa kanssa.



Et varmastikaan saa vanhempiisi heidän eläessään mitään yhteyttä, mutta voit käsitellä traumasi omassa päässäsi joko yksin tai terapiassa. Viha satuttaa vain sinua itseäsi. Anna anteeksi niin vapaudut rakastamaan.

Kun he kuolevat, sinua helpottaa että olet kuitenkin yrittänyt. Pallo on heillä.

Minä olen 22 ja molemmat vanhempani jo menettänyt. Toinen kuoli kun olin pieni, toinen hetkeä ennenkuin sain esikoiseni.



Kaikki kuolevat joskus, mitä kestämistä siinä on? Ymmärrän että jos lapsuus ei ole helppo, pintaan nousee vaikka mitä (itse olen elänyt todella traumaattisen lapsuuden & nuoruuden), mutta kannattaa totutella ajattelemaan että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti eikä mikään ole pysyvää. Ei sitten satu niin pahasti, kun asioita alkaa tapahtumaan...

Minä olen 22 ja molemmat vanhempani jo menettänyt. Toinen kuoli kun olin pieni, toinen hetkeä ennenkuin sain esikoiseni.

Kaikki kuolevat joskus, mitä kestämistä siinä on? Ymmärrän että jos lapsuus ei ole helppo, pintaan nousee vaikka mitä (itse olen elänyt todella traumaattisen lapsuuden & nuoruuden), mutta kannattaa totutella ajattelemaan että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti eikä mikään ole pysyvää. Ei sitten satu niin pahasti, kun asioita alkaa tapahtumaan...

että kukaan muukaan ei niin voisi tai saisi tehdä. Omaisten kuoleman sureminen on terve reaktio, se, että ei sure, ei ole terve reaktio.