Pelkään eläväni liikaa lapsen kautta ja kasaavani hänelle paineita.

Olen alkoholistiperheen lapsi. Minulla ei ollut voimia eikä taloudellisia mahdollisuuksia kouluttautua alalle, jolle olisin halunnut. Hankin kuitenkin työssä kouluttautumalla ammatin, ja minulla on ihan ok työpaikka. Välillä kuitenkin suren " menetettyjä mahdollisuuksia" .



Minulla on hyvä avioliitto. On kaksi lasta. Molemmat ihania. Vanhempi (8 v) lisäksi poikkeuksellisen älykäs lapsi, sekä sosiaalisesti että muuten. Tämän huomaavat lähes kaikki lapsen kanssa tekemisissä olevat, eivät vain puolueelliset äiti ja isä ;-) Palautetta on tullut aikanaan päiväkodista, nyt opettajilta, harrastusten ohjaajilta, sukulaisilta (jopa miehen sukulaisilta, joista osa ei vieläkään oikein hyväksy aviolittoamme taustani takia), tuttavilta. Äskettäin viikon kesäleirin jälkeen ohjaaja (joka ei tuntenut lasta aiemmin) sanoi, että on ollut ilo tutustua lapseemme, että hänenlaistaan harvoin tapaa ja että saamme olla ylpeitä.



Niin - siinäpä se. Vaikka toisaalta nöyränä ihmettelen, miten minulla - särkyneellä - voi olla niin ihmeelliset ja ihanat lapset, niin toisaalta pelkään olevani lapsestani liiankin ylpeä ja salaa odottavani häneltä liikaa. Välillä huomaan, että iloitsen liiallisesti kaikista lasta koskevista kehuista ja kiitoksista. Aivan kuin ne olisivat jotenkin minun ansiotani ja tekisivät minustakin " paremman" . Joskus saan itseni kiinni haaveilemasta siitä, että lapsestani tulee menestyvä ja hän yltää ties millaisiin saavutuksiin.



Soimaan itseäni näiden ajatusten ja käytökseni takia. Pelkään eläväni lapseni kautta ja (usein huomaamattani) painostavani häntä suorittamaan ja onnistumaan. Pelkään, että annan hänelle tarkoittamattani sellaisia viestejä, joiden perusteella hän luulee, että häntä rakastetaan vain, jos hän on " hyvä" ja menestyy. En halua, että niin käy, että hän elää minun odotusteni mukaisesti ja tekee valintojaan sen perusteella, mitä minä salaa toivon ja/tai hän ajattelee minun toivovan.



Mutta osaanko sitten itse puolueettomasti arvioida käytöstäni, pystynkö välttämään noita pelkäämiäni asioita? Ja mitä tehdä silloin, kun huomaan antavani lapselle vääränlaisia viestejä? En tiedä. Kertokaa te? Pitäisikö mennä juttelemaan asiantuntijan kanssa? (Eipä taida kyllä olla mitään mahdollisuuksia päästä terapeutille julkisen terveydenhuollon kautta, kun todella pahoissa vaikeuksissa olevat ihmiset, edes lapsetkaan eivät pääse)? Lukea jotain self-help-kirjoja? Pyytää miestä tarkkailemaan minua ja sanomaan, jos huomaa käytöksessäni jotain mietityttävää? (En ole kyllä vielä saanut edes puhutuksi hänelle asiasta, tämä on itselleni niin kipeä juttu.)



Kommentoikaa ja neuvokaa! Mutta toivoisin, että ette ihan lyttäisi - syyllistän itseäni jo muutenkin ehkä liikaakin.