Itkettää niin älyttömästi, enkä tiedä mitä tehdä. Osaako joku antaa viisaita neuvoja?

Onko sinulla joku ikäkriisi tai masennusta ehkä? Pääsetkö tarpeeksi omiin harrastuksiin?

Pitkässä parisuhteessa tulee vaan välillä aallonpohjia, tunteet voivat olla pimennossa hektisen elämän vuoksi (opiskelu/työ/lapsi), mutta on mahdollista löytää ne rakkauden tunteet uudelleen. Minä en avioeroa suosittele, se ei ratkaise mitään.

Meillä just samanlaista lapsia kylläkin kolme. Mies töissä ja lisäks opiskelu loppusuoralla ja talo projekti takana. Tunteet on ihan kaukana pakkasella olleet jo kauan. Vähän väliä mietin, että mitä jos pistettäis koko homma jäihin. Ottaisin vauvan ja mies sais olla kahden vanhemman kanssa, oltais erillään vaikka loma...

Mullakin sellanen olo että oeln tyytyväisempi kun mies ei ole paikalla. Jos tämä on mun elämän ainoa parisuhde niin tällaista en halua muistella vanhana... Oeln yrittänyt puhua mieehen kanssa, mutta aina muut asiat ajaa meidän suhteen edelle, opiskelu, talo yms.... Mä olen odottanut muutosta jo 8 vuotta, olen jankannut, puhunut huutanut ja vaikka mitä eikä mitään tapahdu. Eniten luokkaa se, että olenkyllä mahdollisimman selkeästi kertonut, että mitä mä haluan ja toivon ja varmasti viesti on mennyt perille ja tullut ymmärretyksi, mutta silti ei tapahdu mitään muutosta. Jos lapsia ei olisi mä olisin lähtenyt jo aikoja sitten eikä meidän liitto olis kestänytkään ilman lapsia, mä olen olemassa vain sitä varten, että mies on saanut ne...

Nyt on niin kylmä ilmapiiri, että tämä ei ole kenellekään hyvä koti olla.

Joistain asioista, mitä juuri minä haluan, on luovuttava ja sopeutettava elämä siihen, mitä elämä on.



Jos miehesi alistuu kaikkiin sinun pyyntöihisi, hän saattaa taas tehdä omia tunteitaan vastaan.



Eli kannattaa opetella tekemään kompromisseja. Kun sinä vaadit jotain, niin mieti milloin viimeksi annoit periksi miehen vaatimuksille.



Kannustan minäkin jollekin ulkopuoliselle puhumista, joka osaa nähdä molempien osapuolien kannan.

omiin harrastuksiin pääsisin kyllä ja on kokeiltukkin. Ei tunnu toimivan. Tuntuu, että mies asettaa lähinnä työn ja opiskelun jalustalle ja mä ja välillä poikakin ollaan sielä alempana, meille on aikaa jos hän sitä löytää. Minulle aikaa ei tunnu löytyvän mistään, kahdestaan olo on sitä, että katsotaan telkkaria ja mä yritän keskustella jostakin. Ja kaikki ongelmat mitkä meillä on, tuntuu olevan musta lähtöisin, mun pitäisi muuttua, mun ei sais pyytää mitään, ei sanoa mitään negatiivista asiaa. Kaikki on mun omaa syytä kun yritän keskustella asiasta. Keskustelu yleensä päättyy siihen, että mut syyllistetään, alan itkemään, suutun ja en pysty jäämään samaan huoneeseen enään. Sitten saan kuulla, että mun kanssa ei puhua. Jos masennusta on niin se on tämän asian suhteen. Tuntuu, että heitän eläämääni hukkaan.



Voisin kyllä kokeilla avioliittoneuvojaakin. Miten siellä toimitaan ja onko kukaan kokenut, että siitä saisi apua. Miten voisin tuoda miehelleni esille, että olen oikeasti haluamassa eroa, hän ei usko kun sanon. Voi itku.

ap

Mutta kuinka kauan pitää jaksaa odottaa....??? Voiko ne tunteet tosiaan vielä lämmetä??? Onko kellään kokemusta?



Tiedän senkin, että tämä elämän vaihe on kaikista rankin, muutaman vuoden kuluttua on jo paljon helpompaa kun lapset ovat isompia ja saa helpommin omaa aikaa.



Luin just kirjan " rakkauden kieli" , joka oli kyllä todella valaiseva parisuhteesta ja siitä mistä rakkkudessa todella on kysymys. Sain siiitä hetkeksi pontta ja uskoa tilanteen paranemiseen, mutta ei ole itsellä voimavaroja tällä hetkellä yrittäää mitäään....

vastaan kysymykseen: miten lapsi tämän kokee -hänelle se on pahempi kuin kuolema, jos vanhemmat eroaa.



Siitä oli just artikkeli jossain. Minä luin sitä ja itkin. Itkin siksi, että se osui niin syvälle sieluun. Olen itse kärsinyt vanhempieni erosta niin kovasti.

Olin ainoa lapsi, eikä ollut ketään muuta jonka kanssa jakaa se asia.

Sitten tuli mukaan uuden puolisot ja olin heittopussi jota vuoroin PITI ottaa luokseen ja välillä taas olin kiistakapula joka PITI saada just silloin kun toisella olis ollut jotain suunnitelmia.



älkää ihmiset erotko niin helposti siitä TUNTEESTA että ei mene hyvin.

jos ei ole väkivaltaa tai juopottelua tms. oikeita ongelmia, niin puhukaa puhukaa ja puhukaa. yhdessä ja erikseen apua hakemalla saa niin paljon hyvää aikaan.

Älkää erotko!!

ne pari vuotta olin vain ja ainoastaan lapsen takia yhdessä exän kanssa.

oli todella ahdistavaa.

kotona oli hyvä olla kun mies oli töissä. muualla se ei sitten käynykään.

ei koskettanut, ei puhunut ei mitään ja se oli hänen mielestä normaalia.

minä en saanut mennä minnekään, jos yritin jostain puhua, se tyrmättiin heti.

alusta alkaenkaan suhde ei oikeastaan ollut hyvä. ajauduttiin vaan yhteen ja saatiin lapsi.

mieli teki lähteä aikoja sitten mutta en uskaltanut enkä lapsen takia voinut.

en ollut oma itseni enää ollenkaan. ahdisti, itketti yms.

kun viimenään tiesin että tahdon lähteä ja muutin pois, olin todella helpottunut.

me ei oltu naimisissa, se hieman helpotti käytännön asioita.

lapsen asiat suht sovussa saatiin sovittua.

olen niiiin onnellinen nyt!! :)



voimia sinulle ap!

Mutta meillä ainakin on toiminut sellainen, että siinä tilanteessa jotenkin antaa toiselle, mitä toinen haluaa. Eli kun tuntuu tylsältä ja kylmältä olla sen miehen kanssa, niin silloin tekee jotain sellaista, mistä mies tykkää. Se saattaa olla ihan pikkujuttu. Meillä katsotaan paljon televisiota, joten minä annan miehen päättää koko illan, mitä kanavaa katsotaan.



Vaikka kuinka tuntuisi tyhmältä antaa miehelle periksi joissain asioissa, niin pian kuitenkin elämä taas hymyilee. Sen jälkeen voi olla taas ihan rauhassa vähän itsekkäämpi.