alle vuoden ikäinen kaksi viikkoa hoidossa sukulaisella...

me aina yhdessä ihmetellään, mistä löytyy tuollaisia sukulaisia, jotka jaksavat kantaa vastuun vieraista vauvoista vapaaehtoisesti viikkokausia.

Ja en tietysti muista mitään koko asiasta, enkä voi sanoa että olen traumatisoitunut, mutta enpä kyllä koskaan lapsena ole myöskään tuntenyt että äitini olisi minua erityisemmin rakastanut. Perusturvallisuuteni ja itsetuntoni ovat aina olleet hyvin heikkoja. Mutta semmoista se oli silloin 70-luvulla :-/

Syntymän jälkeen olen ollut melkein vuoden sairaalassa. Vanhemmat tietenkin kävivät katsomassa, mutta esim. aivan aluksi ovat varmaan saaneet katsoa vaan jostain ikkunan läpi.. Toki sitten isompana vauvana minusta on kuvia jopa isän ja äidin sylissä, mutta mitä nuo pienet hetket meinaavat, kun kunnon sidettä ei pääse syntymään? Voisin melkein sanoa, että äitisuhteeni ei ole koskaan ollut kovin kummoinen. No, en voi väittää, että se johtuu vain tuosta huonosta alusta, mutta kuitenkin.

Kärsin aivan mielettömästi menettämisen pelosta, syömishäiriöstä ym.

Olen terapeutin kanssa niitä purkanut ja ei ole mikään mahdottomuus, että juontavat sieltä juurensa.

Mutta totuus on, että monella äidistään pidempään erossa olleella lapsella on myöhemmin elämässään (esim leikki-ikäisennä, teininä, aikuisena) ongelmia. Esim kiintymyksessä muihin ihmisiin, syömishäiriöitä, itsetunnon kanssa jne. ja usein ne tulee esiin saadessa omia lapsia. Itsehän sitä ei välttämättä ollenkaan tiedosta mistä ko ongelmat johtuu tai edes koe niitä ongelmiksi.



En nyt tarkoita mitään " äiti-oli-illan-baarissa-kun-isä-hoito-vauvaa" poissaoloa, mutta pidempiä jaksoja, esim lapsen ollessa sairaalassa.



Ennen vanhaanhan tosiaan ei vanhemmat pääseet kuin vierastunnilla hieman morjestamaan lasta sairaalaan, pitkien välimatkojen takia ei välttämättä niinkään. Esim omaa mummiani kehoitettiin 40-luvulla ettei tule ollenkaan sairaalaan katsomaan 1v lastaan, koska lapsi itki aina katkerasti äidin lähdettyä. Hoitajat pitivät parempana kun lapsi ei näe ollenkaan äitiä -> ei itke tämän perään. Tätini oli useamman viikon vanhemmistaan erossa ja taantui sinä aikana, muistan mummin kertoneeni että kun hakivat lapsen kotiin, tämä oli ihan lamaantunut ja heijasi vain itseään sängyssään (ei johtunut sairaudesta). Myöhemmin ainkuisenakin on todella riippuvainen äidistään ja vanhemmasta sisarestaan, jopa sairaalloisen riippuvainen vaikkei koskaan sitä itse myönnäkään.



Uskon, että jollain tavalla se kaikille vaikuttaa, vaikka itse ei " muista" eroa enää aikuisena. Siksihän esim lastenosastoilla sairaaloissa kehoitetana vanhempia olemaan mahdollisimman paljon läsnä lapsen luona, jopa yöpymään!

Ikää sillon oli 2kk. En tiedä miten vanhemmat kävi kattomassa mutta olen kuullut että mulla oli naama ja pylly ollut ihan rikki. Naama luultavasti itkemisestä ja pylly kun vaippaa ei ol vaihdettu tarpeeksi usein.

Itse en tällä hetkellä jättäisi ees 2v lasta yksin sairaalaan vaan oisin siellä yötä. Tosin tää hiukkasen eri asia.