Miten miehenn suhtautui keskenmenoon?
Meillä km jossa tosin kyseessä oli tuulimuna, mutta harmitti silti. Lääkkeell. tyhjennys ja koko päivä odottelin eiä mitään tapahtunut. Mies halusi lähteä ulos (kun ei näköjään tajunnut vaikka sanoin että tylsä odotella tuleeko kipuja jne). Tästä loukkaannuin ja hän suuttui kun loukkaannuin että voi edes kysyä tollaista! Sitten yöllä alkoi tyhjennys ja tosi huono olo. Luulisi että siinä näki että olipa hyvä ettei lähtenyt. Seuraavana päivänä kehtasi kuitenkin harmitella kun ei päässyt lähtemään, josta sitten suutuin pahasti ja sanoin että mieti vähän. Mykkäkoulua ollut taas monta päivää tuon jälkeen, itsellä tosi paha mieli miten niin hyvä mies voi yhtäkkiä olla noin tyhmä? Onko ne oikeesti NIIN tyhmiä ettei ne tajuu että nainen haluaa olla vaan toisen lähellä, herranjestas kyseessä on kuitenkin keskenmeno! Vaikka on itse suht ok, niin ei tietenkään halua odotella yksin kotona mitä tuleman pitää. Ja kun sanot että se loukkaa niin ei tule mitään vastausta. Kyllä tää niin paljon suututtaa ja loukkaa että tekis mieli sanoa että nyt lähdetään eri teille. Mutta miten voi yhtäkkiä mieheltä tulla tollasta käytöstä, eikö ne oikeesti ymmärrä?!? Ainakin mulla tää nosta pintaan asioita mitä itse tuntuu suhteessa kaipaavan, ja sitten kun ukko on tollainen niin kyllä tuntuu että ei jaksais aina vääntää rautalangasta. Onko teidän puolisto olleet tukemassa tällaisessa tilanteessa? Olettaako miehet että nainen on ihan okei tällasen aikana, vaikka vuotaa ja pyörtyy ja on masentunut, väsynyt. Vaikka sen järkeistää että eihän siellä mitään ollut, ja ei ole eka lapsi, niin kyllä silti haluaa että toinen on läsnä. Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän vuodatuksen...
Kommentit (5)
ei myöskään juuri tukea tullut, halaus ja kommentti että tuleehan noita yrityksiä vielä. Itse sai selviytyä homman yli.
...mies yritti kovasti tukea ja ymmärtää, mutta " pahimman" mentyä ohi, huomasin, ettei hän oikeastaan täysin voinut käsittää, miltä keskenmeno tuntui. Minulla keskenmeno oli laatua tuulimuna ja itse surin asiaa aika pitkäänkin, yllätyin välillä itsekin, miten kauan asia satutti ja vi*utti. Miehen kommentit tyyliin " meillä sentään on yksi lapsi ja eihän siellä loppujen lopuksi ollut mitään ja monilla on asiat vielä huonommin" , eivät kyllä auttaneet pätkääkään. Tuli välillä olo, että en olisi muka saanut surra tuulimunaa, tai että olisi pitänyt lopettaa se sureminen aikaisemmin. No juu, tulin melko pian uudelleen raskaaksi ja nyt jo 31. rv menossa, mutta kyllä edelleen mietin keskeytynyttä raskautta, etenkin toukokuun loppupuolella oli haikea olo - silloin olisi ollut laskettuaika.
Voimia kovasti!
Täytyy sanoa, että on todella ikävää, miten monilla miehet eivät vaan kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään mistä on kyse. Itsellä on onneksi ihan päinvastainen kokemus. Mies oli ulkomaan komennuksella kuultuaan, että sikiö on kuollut kohtuun. Hän ei tavoittanut edes työnantajaa, mutta päätti kotiutua tuekseni neuvoteltuaan matkakumppaninsa kanssa. (onneksi tiesimme jo etukäteen, että työnantaja on hyvin joustava). näin mieheni ehti tuekseni, kun menin sairaalaan tyhjennykseen. Koko pitkän päivän hän silitti, hieroi ja lohdutti. tuki minua, kun huojuin kipeänä ja pahoinvoivana käytävillä saadakseni sikiön liikkeeseen. otti ylimääräisiä vaaita töistä, koska sain komplikaatioita ja hän kuljetti sairaalaan ja lääkäreihin ja kulki tämän tuskaisen taipaleen rinnallani.
Uskon hänen itkeneen yksinäisyydessään, kun kuuli uutiseni. Kotiuduttaan hän otti tukijan roolin, koska minä siinä tilanteessa olin kuitenkin kovemmalla koetuksella. Kun jouduin jäämään sairaalaan yöksi komplikaatioiden seurauksena, hän itki avoimesti ja halasi minua pitkään käytävällä. Paljoa keskustelua emme ole keskenmenosta käyneet, koska hän on muutenkin hyvin hiljainen. Hän kyllä on aina kuunnellut minua, ja sanoikin, että uusíin hoitoihin mennään ihan minun tuntemuksieni mukaan.
Kaiken kaikkiaan tämä karmea kokemus yhdisti meitä enemmän, kuin 7 kulunutta vuotta yhdessä.
Voimia kaikille! miikuli
Mulla on pohjimmiltaan hyvä mies ja upea isä meidän kolmelle pojalle. MUTTA...
Meillä on takana siis kolme onnistunutta raskautta sekä neljä keskenmenoa. (kaikki raskaudet on lapsettomuushoitojen tulosta)
Joka kerta, kun raskaus on keskeytynyt, mieheni on joutunut tunnustamaan ettei ymmärrä kipuiluani - siis henkistä tai fyysistä. Hän on paennut omia tunteitaan lähtemällä " omiin hommiin" tai vähättelemällä minun tuskiani eikä hänestä ole saanut tukea.
Olemme asiasta vasta nyt jutelleet, kun viimeinen neljästä keskenmenosta tapahtui 8/05. Vaikka mies käyttäytyi " lähes tunteettomasti" , mieheni on nyt sanonut että tunsi sittenkin tuskaa ja pettymystä. Tiedät varmaan, kuinka kipeästi minä olisin halunnut ne sanat kuulla silloin aikoinaan! Niinkuin sinä nyt! Mutta en niitä kuullut silloin, kuin kipeästi tukea tarvitsin. Ehkä sinun pitäisi vain ajatella, että tuo on miehesi tapa surra...en tiedä.
Toivon sinulle voimia ja jaksamista! Sinullakin on varmasti hyvä mies, joka tuntee tuskaa kanssasi, vaikka ei sitä osaa ilmaista!
Moi
Luulen, en tietenkään voi tietää, että miehesi suree keskenmenoanne noin. Hänestä voi tuntua todella pahalta, että hän ei ole voinut asialle mitään, hän ei voi korjata asiaa jne. Miehillä on usein tapana luulla, että he ovat vastuussa naisen onnesta - jos nainen voi huonosti, se on heidän syynsä.
Nyt te, miehesi myös, joutuu kohtaaman asian, jota ei voi korjata, jolle ei voi mitään, eikä voi asiaa ymmärtää - etenkään sinun kannaltasi.
Olet itsekin niin tunteiden vallassa, että älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä.
Minulla on " menossa" keksenmeno (IFV-raskaus) eli eilen todettiin ultrassa pikkuisen menehtyneen noin viikko sitten. Nyt odottelen, alkaako tyhjennys itsestään kun lopetin Lugesteronit, vai tarvitaanko lääkkeitä. Tähän asti mieheni on ollut todella ihana, luulen että tämä on hänelle kovempi paikka kun minulle. Itse olin jotenkin vähän varautunut tähän, hän taas uskoi viimeiseen asti kaiken menevän hyvin.
Yrittäkää puhua syyttelemättä.
Toivottavasti asiat ovat jo " parempaan päin" , siis niin paljon parempaan päin, kun tässä tilanteessa voi olla.
Vehnis