Panulan perhe

Panulan perhe





Amelikkaan, Amelikkaan

Juho Niilo rallattaa

ja vetää Urho Abrahamia tukasta.

Olkaa kunnolla tai jäättä kotia!

äiti Maria toruu, mutta suu hymyää

ja toinen käsi kehtoa keinuttaa

ja toinen pitelee kirjettä,

joka aamulla oli tullut poikien isältä

Amerikasta.



Koska me lähäretää? kysyy Ernesti

ja tuijottaa lasista pihalle.

Kunhan saaraan tämä talo myityä ja

kaikki muukki asiat kohoralleen.

Talolle on jo ostaja, mutta kauppakirijat

pitää teherä ja rahat pitää viälä saara,

äiti Maria sanoo ja katsoo Ernestiä.

Kyllä sää siältä voit kirijoottaa Eliinalles,

ei me mihkää korpehe mennä!

Ernesti ei puhu mitään.



Amelikas on intiaania ja ne heittelöö kilveitä!

Juho huutaa ja hyppelee tuvan lattialla niin

sotaisasti että Urho pillahtaa itkuun.

Ei niitä siälä oo mihkä mennähä, Jaakko sanoo.

Et saa pelijätellä Urhua ku se on nii piäni.

Emminoo piäni ku minoon jo melekee metlin!

Olokaa ny hilijaa, Eino kohta herää! ..äiti Maria

ilmestyy kamarin ovelle kuiskaamaan.

Ny kaikki muukki nukkumaha, huamenillalla

sitte lähäretää. Tulis jo Ernestiki kotia.





****



Huhtikuun 8. päivä lähti Panulan perhe Ylihärmästä

Amerikkaa kohti. Äiti ja viisi poikaa, nuorimmainen,

Eino Viljami vasta yhden vuoden. Mukaan lähti vielä

naapurin tyttö Sanni, joka oli luvannut lähteä Panulan

perheeseen kotiapulaiseksi. Isä, Juho Panula oli jo

Amerikassa odottamassa.

Ensin hevoskyydillä Lapualle ja sieltä junalla Turkuun,

josta piti jatkaa laivalla Englantiin, Southamptonin

satamaan, jossa oli uuden uutukainen laiva lähdössä

Amerikkaan. Laivan nimi oli Titanic.

Junassa Maria istui Eino sylissään ja yritti nukkua.

Olisipa vielä Emmakin perheessä mukana, hän

huomasi ajattelevansa ja nyt hän vasta muisti että

Emman hukkumisesta oli tasan kaksi vuotta aikaa.

Emma olisi nyt yhdentoista ja olisi varmasti ollut

innoissaan tästä matkasta. Marian silmät painuivat

kiinni.



Southamptonin satamassa oli vilskettä. Titanic oli

jotain mitä Maria ei voinut käsittää, koska se oli niin

suuri, paljon suurempi kuin suurinkaan talo minkä

hän oli nähnyt.

Laivaan pakkautui koko ajan väkeä, toiset olivat

tyylikkäitä kuin kuningattaret, toiset samanlaisia

kuin hekin. Marian nenään pisti sataman haju.

Ernesti ja Jaakko joutuivat menemään keulaosaan

laivasta, nuorten naimattomien miesten puolelle.

Sanni, Maria ja hänen kolme nuorinta poikaansa ohjattiin

laivan peräosaan.



****



Onko nua haikaloja? Jaakko huutaa ja

osoittaa meren pinnassa välkehtiviä aaltoja.

Ei ne oo ku aaltojen pärskehiä, Ernesti sanoo

ja kuuntelee kuinka tasaisesti moottorit käy.

Kuinkaha äitee ja nuarimmaiset jakseloo,

saakoha sinne mennä käymähä?

Me ollaha ny täälä ja nua muut tuala peräs,

älä sinä Jaakko sure, kyllä ne siälä pärijää.

Siälä isän tykönä saaraha olla kaikki yhyres

Lähäretää Jaakko alakertaha, täälon kylymä.



Maria istuu penkillä ja katselee ihmisiä.

Kaikilla on oma tarinansa, oma kohtalonsa

hänelläkin omansa ja nyt se kohtalo vei

häntä ja hänen lapsiaan uutta maata kohti.

Maria katsoo Jaakkoa joka oli löytänyt

jo leikkikaverin toisesta samanikäisestä

ja Urhoa joka yritti kovasti pysyä poikien

perässä kun nämä juoksivat pitkin käytäviä.

Mitä noistakin pojista vielä tulisi.. ja tuosta

pienestä Eino Viljamista joka korissa nukkui?

Entä Jaakosta ja Ernestistä, tulisiko heistä

suuria johtajia Amerikassa? Aika näyttäisi.

Entä Sanni, heidän tuleva kodinhoitajansa

joka oli juuri syventyneenä kirjaansa.

Kunhan pääsisi sinne Amerikkaan, Maria

ajatteli ja äkkiä hän kaipasi miestänsä.



Kuulekko tuata soittua, kysyi Jaakko ja

Ernesti nyökkäsi. Tuala yläkerras soitetaa ja

tanssitaha, mutta meirän ei saa mennä sinne,

me ku ollaha kolomanne luakan matkustajia.

En mää osaakkaa, enkä taharokkaa tanssia,

Jaakko mutisi.. mää nukun kohta pystyhy.

Mee vaa sänkyhy, määki tuun aivan kohta.

Ernesti istui vielä hetken ja kuunteli laivan

tasaista jyskytystä, joka sekoittui musiikkiin

ja sitten hänkin asettui sänkyyn makuulle.

Kohta molemmat nuoret miehet nukkuivat.



Vähän ennen puolta yötä Ernesti heräsi

pelottavaan ääneen ja laivan tärinään.

Herää Jaakko heti, laiva törmäs johonki,

meirän pitää nousta, tänne ei saa jäärä!

Jaakko äkkiä nousee, pukee ja tärisee;

mihinkä me törmättii, mihinkä me törmättii?

Ei täältä mihkää näe, mennähä kannelle!

Sydän pamppaillen pojat yrittävät kannelle,

jonne hätääntyneitä on muitakin menossa.

Joku toikkaroi humalassa heitä vastaan

ja lyö päänsä seinään kun laiva kallistuu.



Maria herää yöllä johonkin jysäykseen..

on Eino Viljami ainakin hänen vieressään

ja kun mitään ei kuulu, nukkuu uudestaan.

Ei aavista laivan jäävuoreen törmänneen.



Jaakko ja Ernesti kun pääsevat kannelle

he näkevät paljon ihmisiä ja jäälohkareet.

Jaakko tarttuu Ernestiin käsivarresta.

Voi veli, mua pelottaa, pirä mua kärestä!

Ernesti tarttuu rauhoittaen Jaakon käteen.

Älä pelekää, kyllä tämä tästä seleviää,

mutta meirän pitää hakia lisää vaattehia

ja sitte mää hajen äirin ja muukki tänne!

Ernesti aavisti kyllä, aavisti sen kyllä,

että tänä yönä sattuisi paljon pahaa.



Maria säpsähti hereille kun Ernesti tuli.

Äiti ja kaikki, ny pitää nousta kiiruusti!

Pitää pukia päälle ja lähtiä yläkertaha!

Mitä sä Ernesti ny, mikä herrantähäre on?

Maria huutaa ja herättää poikia nukkuvia.

Me painutaha kohta valtameren pohojaa,

Ernesti kuiskaa, jos ei piretä kiirettä!

Maria hätääntyy, me hukutaha kaikki,

me hukutaha niinku Emmaki hukku!

Tänne valtamerehe päättyy meirän tiä!

Juho ja Urho pillahtavat itkuun.

Äiti, ny pitää olla rauhalline, pitää vaan

pukia ja lähtiä pois täältä alahalta!

Puje sinä ittes ja Eino. Ja pojat, lakakkaa

rääkymästä, muuten tästä ei selevitä!



Viimein Ernesti sai kaikki lähtemään.

Käytävällä oli tungosta ja jotkut itkivät.

Ernesti kantoi Urhoa ja Maria Einoa ja

Juho käveli Ernestin vierellä kalpeana

ja mutisi: mulla jäi linkkaliki pöylälle.

Välillä laiva tärisi ja valot himmenivät,

mutta he jatkoivat kuitenkin eteenpäin.

Käytävän matto oli jo vedestä märkä

ja sitä valui koko ajan jostakin lisää.

Ernesti huomasi ajattelevansa naapurin

tyttöä, mitä jos hän nyt tänne hukkuisi?



Laivan kannella oli mustanaan ihmisiä.

Toiset oli rauhallisia, osa ihmisistä itki.

Laivan henkilökunta jakoi pelastusliivejä

ja he yrittivät englanniksi opastaa ihmisiä.

Pelastusveneitä laskettiin alas ja ihmiset

tungeksivat, kaikki halusivat ensimmäisten

joukossa päästä pois uppoavasta laivasta.

Ernesti ei ymmärtänyt kuin jonkun sanan

henkilökunnan ohjeista, mutta ymmärsi

sen, että naiset ja lapset ensin veneeseen.



Äiti, sun tarttee ny mennä tenavien kans,

me jäärään Jaakon kans orottamaan vuarua.

Pysytää yhyres vaan, Maria parkaisi, eikä

liikkunut mihinkään. Ihmiset tungeksivat

veneisiin, eikä kukaan välittänyt heistä.

Äkkiä laiva kallistui ja jotkut menettivät

tasapainonsa ja kaatuivat. Seurasi paniikki.

Turhaan henkilökunta yritti tyynnytellä,

kaikki halusivat vain äkkiä pois laivasta.

Maria itki ja piteli nuorimmaistaan sylissä.

Urho ja Juho vetistelivät äidin jaloissa.

Ernesti huomasi heidän ajautuvan aina

vain kauemmaksi pelastusveneistä.

Hän huomasi myös että ensimmäisen

luokan matkustajia pääsi vain veneisiin.

Muita hätisteltiin pois odottamaan vuoroaan,

eikä veneitä ollut tarpeeksi, Ernesti laski.



Oli kulunut tunti ja orkesteri soitti yhä

kuin mitään ei olisikaan tapahtumassa.

Veneitä ei ollut kuin muutama jäljellä

ja ihmiset huusivat, tappelivat siitä kuka

vielä pääsisi veneeseen. Jotkut hyppäsivät

epätoivoisina veteen ja yrittivät uimalla

päästä johonkin täyteen ahdetuista veneistä.

Kuului laukauksia, kuului tuskanhuutoja.

Maria hytisi kannella pienokaisten kanssa.

He olivat jonkun kerran yrittäneet päästä

ihmismassan läpi mutta turhaan. Kukaan

ei säälinyt, ei antanut periksi tungoksessa.

Laiva kallistui taas, nyt jo niin paljon että

jotkut kaatuivat ja luisuivat kantta pitkin.

Maria tiesi etteivät he pelastuisi, hän tiesi

lopun olevan lähellä.



Sanni, joka oli pitänyt Eino pienokaista

aina välillä sylissä, aavisti myös ettei hän

selviäisi. Hän yritti urheasti olla itkemättä,

ettei tartuttaisi epätoivoaan muihin, mutta

nyt hän ei enää pystynyt hillitsemään itkua.

Ernesti kietoi kätensä Sannin ympärille ja

yritti tyynnytellä, mutta ei hänkään enää

voinut pidätellä vaan alkoi itkeä avoimesti.

Jaakko vilkaisi äitiään ja purskahti myös

itkemään. Hänkin tiesi miten tulisi käymään.

Marian mielen valtasi levollisuus. Jos tämä

oli Jumalan tahto niin hän hyväksyisi sen.



Tulukaa tänne kaikki, laitetaa käret ristihi

ja rukoillaa.

Maria laittoi kätensä ristiin, samoin muut.



Rakas Jumala joka oot taivaassa,

siunaa meitä ja varjele meitä,

anna meille meirän syntimme anteeksi

ja päästä meirät pahasta.



Aamen.



Niin kuin ihmiset hyvästelevät toisiaan

lähtiessään pitkälle matkalle, niin myöskin

he hyvästelivät, kaulailivat ja nyyhkyttivät.

Urho ei vielä oikein ymmärtänyt, miksi he

olivat kannella ja miksi kaikki halailivat.

Juho kyllä ymmärsi ja itki muiden mukana.

Suurin osa muista matkustajista hyvästeli

myös toinen toisiaan. Ei ollut enää muuta

vaihtoehtoa kuin alistua kohtaloonsa.

Kun pelastusveneet olivat loppuneet niin

siihen loppui myös ihmisten elämänhalu.

Joka puolella rukoiltiin ja hyvästeltiin.

Jotkut odottivat ja tähyilivät vielä apua

tulevaksi, mutta sitä ei ollut näkyvissä.



Puoliyö oli mennyt ja kuu sädehti aalloilla.

Orkesteri soitti yhä kuin hurmoksessa.

Kun laiva kallistui jyrkästi ja alkoi vajota,

Maria otti Ernestiä ja Jaakkoa kädestä ja

Jaakko tarttui Juhon ja Juho Urhon käteen.

Sanni puristi Einoa rintaansa vasten. Eino

nukkui, eikä osannut pelätä mitään.

Sen jälkeen kaikki oli yhtä sekamelskaa,

ihmisiä ja tavaroita tippui mereen, kuului

lasten ja aikuisten huutoja. Musiikki oli

loppunut.



Äiti, nähläänkö me taivaassa? Juho huusi

kun he lähtivät luisumaan kantta pitkin.

Nährään me, me kaikki nährään Taivaassa,

Maria ehti huutaa ennen kuin löi päänsä

laivan kaiteeseen ja putosi tajuttomana

mereen. Juho piti yhä Urhoa kädestä kun

he paiskautuivat aaltoihin ja saman tien

aaltojen alle. Kuolema oli heille armelias,

vain hetki ja kaikki oli ohi.

Jaakko oli päättänyt taistella niin kauan

kuin pystyisi mutta toisin kävi. Kun luisu

alkoi, hän törmäsi ensin kaiteeseen ja siitä

sitten päin metalliovea, jonka jälkeen hän

putosi mereen. Hän hukkui saman tien.

Ernesti putosi suoraan mereen ja hän yritti

päästä jonkun pelastusveneen lähelle, mutta

se oli toivotonta. Vesi oli jääkylmää ja hän

kangistui nopeasti. Kun laiva vajosi hetken

kuluttua lopullisesti, joutui hän sen imuun

ja niin kuolema otti hänetkin omakseen.

Sanni ja Eino putosivat yhtenä myttynä,

eikä heille käynyt sen paremmin. Sanni

vajosi heti niin syvälle Eino sylissään, ettei

päässyt enää ylös. Eino kuoli varmaan

unia nähden. Sanni yritti potkia itseään

ylös mutta ei jaksanut. Niin hänkin hukkui.



Niin monta on tarinaa Titanicista.

Tämä on Panulan perheen tarina.





On hiljaista nyt - on hiljaista nyt,

niin monen elämä on päättynyt

ja vain hiljaa aaltoin hymni soi.





Henkilöt ovat todellisia, laivalla olleita.

Tapahtumien kulku on kuvitteellinen.

Titanicin haaksirikossa kuoli yli 1500

ihmistä, joista suomalaisia oli 43.

Tarinan Emmi tyttö hukkui Lapuanjokeen

ja oli kuollessaan 9 vuotta.





Panula Eino Viljami 1v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Panula Urho Abraham 3 v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Panula Juho Niilo 8 v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Panula Jaakko Arnold 14 v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Panula Ernesti Arvid 16 v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Panula Maria Emilia 42 v , Ylihärmä, hukkunut 14.04.1912

Susanna(Sanni) Riihivuori 23 v Ylihärmä, hukkunut 14.4.1912