Jos minä olisin äitipuoli, tykkäisin varmasti mieheni lapsesta varauksettomasti

Kyllä elämän realiteetit iskevät joskus sinuakin vasten kasvoja, varaudu vaan siihen. Asiat ei aina mene kuten niiden luulisi tai toivoisi menevän.

Vierailija:

Kyllä elämän realiteetit iskevät joskus sinuakin vasten kasvoja, varaudu vaan siihen. Asiat ei aina mene kuten niiden luulisi tai toivoisi menevän.

Itse otin varauksetta vastaan mieheni 5v. tyttären. Tulos: lapsikin tykkäsi minusta kuin hullu puurosta.

oli niitten vanhemmat ketä tahansa

Mutta se suomujen putoaminen silmiltä on kai tosi tyypillinen uusperhekuvion vaihe. Ainakin kirjallisuuden(kin) mukaan.



Tyyliin, että ekana vuonna on sellainen illuusio, että me ollaan erilaisia ja kaikki toimii. Sitten tulee romahdus. Sitten siitä toivutaan ja luodaan uudet säännöt. Sitten homma alkaa toimia. Kunnes tulee kriisi (jne).

Itsellänikään ei ole kokemusta äitipuolena olosta, mutta sen sijaan kokemusta kahdesta parisuhteesta yksinhuoltaja-ajoiltani. Ensimmäinen kesti vuoden (lapseni oli silloin 1,5-2,5-vuotias) ja tämä miesystäväni kiintyi tuon vuoden seurustelun aikana lapseeni niin paljon, että tapaa tätä vieläkin, lapsen ollessa 8-vuotias säännöllisesti. Siis tapaa minuakin, olemme ystäviä, mutta tapaa lasta ihan ilman minuakin, soittelee tälle ja käyvät esim. potkimassa palloa. Ja ko. miehellä on muuten tänä päivänä omakin lapsi, eikä tämän syntymä vaikuttanut mitenkään hänen suhtautumiseensa minun poikaani kohtaan.

Ja toinen suhde on sitten tämä nykyinen avoliittoni, joka on jatkunut kohta viisi vuotta. Nykyinen mieheni pitää lasta täysin " omanaan" , kasvattaa tätä tasavertaisena lähivanhempana ja todellakin RAKASTAA lasta henkeen ja vereen.



Ja lähipiirissä on kyllä uusperheitä toiseenkin suuntaan, esim. yksi parhaista ystävistäni, kahden pienen lapsen äiti ja yhden isomman tytön äitipuoli, on todellakin vähintäänkin kovin kiintynyt perheensä " vierailevaan tähteen" . Ostaa tälle vaatteita huvin vuoksi, kertoilee tämän koulumenestyksestä ylpeänä, järjestää tälle synttäriyllätyksiä, miettii aina jokaisessa päätöksessään (lomamatkat, asuminen jne.) myös tätä lasta ihan yhtä lailla kuin omia biologisia lapsiaan jne.



Kyllä kypsälle, suurisydämiselle, omasta asemastaan varmalle ihmiselle, joka aidosti rakastaa partneriaan, oman rakkaan lapset ovat pikemminkin rikkaus kuin rasite. Lapsellinen ihminen tulee aina " pakettiratkaisuna" , ja niiden, jotka eivät tätä voi sulattaa, ei sitten pitäisi ruveta seurustelemaan ihmisen kanssa, jolla on lapsia. Olen itse kokenut ja omin silmin nähnyt, kuinka uusperhekuviot voivat toimia, ja kuinka lämpimän, rakkaudentäytteisen perhesuhteen voi muodostaa myös muihin, kuin omiin biologisiin lapsiin (miettikää nyt adoptiotakin).



Kaikilla meillä ja meidän partnereilla on menneisyys. Itse en ymmärrä ihmisiä, joiden täytyy kantaa kaunaa kumppaninsa ex-liitoista, jopa siinä määrin, että se kauna kostautuu viattomille lapsille. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten kukaan vanhempi voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei välitä, tai edes hyväksy hänen lastaan; tärkeintä ihmistä päällä maan.



Miten aikuiset ihmiset voivatkaan olla niin pikkusieluisia, mustasukkaisia ja epävarmoja, että pitää omaa asemaansa pönkittää hyljeksimällä kumppanin LASTA osoituksena tämän olemassaolevasta menneisyydestä. Ja miten sellaiset suhteet, joissa näin tunnetaan ja toimitaan ylipäätään voisivat toimia ja olla onnellisia...

ja sitten JOS minun vanhemmat ovat vanhoja, niin minähän hoidan ne kotona yksin ilman mitään apua.



ja sitten JOS minä synnytän, en tarvii mitään apua, kun sehän on vaan luonnollista.



ja sitten JOS minä saan lapsia, niin hoidan niitä kotona ainakin 7 ekaa vuotta.

Miehelläni on kaksi lasta, toinen sosiaalinen ja auttavainen josta kaikkien on helppo pitää. Hänen kanssaan voimme tehdä kaikkea kivaa. Toinen on, arvelisin että jollain lailla erityislapsi, vaikea käsitellä, kantaa kaunaa kaikille, ei ole ystäviä tai jos on niin suututtaa ne lopulta peruuttamattomasti. On tehnyt isälleen niin loukkaavia tempauksia että isänsäkään on välillä vaikea antaa kaikkea anteeksi. Teillä on aika ruusuiset kuvat ihimisistä jos kuvittelette että " kaikkien ihmisten kanssa on kivaa ja tulee toimeen kun vaan haluaa" .

kkaus - niin kuin muutkin tunteet - monessa kohtaa on tahdon asia. Omia mielipiteitään ja asenteitaan pystyy muokkaamaan tietoisesti aika pitkälle. Esim. jo se, että on päättänyt yrittää kaikkensa tutustua, tulla toimeen, löytää hyviä puolia, lähentyä jne. partnerinsa lapsen kanssa, auttaa varmaan jo aika pitkälle verrattuna asenteeseen " eihän äitipuoli VOI koskaan rakastaa partnerinsa lasta kun se on kerran hänen entisen liittonsa jäänteitä" ! Ja vähintään nyt ihminen voi säädellä omaa käyttäytymistään tietoisesti.

Jos lähtee siitä, että tämä lapsi on nyt perhettä, vähintään puoliksi siis myös oma lapsi - ja juuri sellaisen luonteen kanssa kuin mikä lapsella on - niin on kumma jos ei lasta kohtaan onnistu edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita kehittämään.



Miten te, jotka olette sitä mieltä, ettei kaikkien kanssa voi tulla toimeen, suhtaudutte esim. adoptioon? Vuosien prosessi, ja sitten kun huomataan, että uuden lapsen luonne ei miellytäkään, niin takaisin Kiinaan vaan, niinkö?!

Ymmärrän, että biologisten lasten kanssa joku myötäsyntyinen rakkaus kantaa senkin yli, kun lapsi tuntuu vaikealta tai ärsyttävältä, mutta biologinen side ei tosiaan ole se ainoa, joka pitää perheitä yhdessä! Ja jos lapsen käytös on ärsyttävää, on syytä katsoa myös niitä syitä, miksi! Kaikki lapset ovat välillä tai jossain vaiheessa näsäviisaita, ärsyttäviä, pikkuvanhoja, uhmaisia, vastaanpanevia jne, eikä se tee heistä välttämättä ikäviä luonteita KOKONAISUUDESSAAN. Lisäksi näissä uusperhekuvioissa lapsilla on usein todellakin syy olla uhmassa ja vaikeita. Lapset harvoin ovat valinneet vanhempiensa eroa, ja vielä harvemmin vanhempiensa uusia suhteita. Kyllä silloin jonkinlainen reagointi on odotettavissa, ja on aikuisten asia yrittää " kasvattaa lapsi sen yli" ja tehdä olosuhteista lapselle mahdollisimman hyvät. JOS uusi vaimo suhtautuu lapseen nuivasti ja juuri tuolla yllä mainitsemallani " eihän sitä voi kuitenkaan oppia rakastamaan" -asenteella, niin onko ihme, jos lapsi on tätä uutta partneria kohtaan ikävä ja tekee asiat vaikeiksi?



Siis ihan uskomatonta aikuiselta ihmiseltä, joka VALITSEE suhteen perheellisen ihmisen kanssa, ajatella, että partnerin lapsi pitää hyväksyä ja häntä voi yrittää rakastaa vain jos hän on MUKAVA ja hänen kanssaan tulee hyvin toimeen. Ne on kuulkaa lapsia, joita valitsette lapsipuoliksenne. Eräänlainen adoptio sekin.

Ei minun omat ainakaan ole. Ärsyttäviä ja raivostuttavia pikkuipanoita hyvinkin usein. Ei se rakastamista estä, ei todellakaan.

Vierailija:

tunteet - monessa kohtaa on tahdon asia. Omia mielipiteitään ja asenteitaan pystyy muokkaamaan tietoisesti aika pitkälle. Esim. jo se, että on päättänyt yrittää kaikkensa tutustua, tulla toimeen, löytää hyviä puolia, lähentyä jne. partnerinsa lapsen kanssa, auttaa varmaan jo aika pitkälle verrattuna asenteeseen ......niin on kumma jos ei lasta kohtaan onnistu edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita kehittämään.

ikäviä luonteita KOKONAISUUDESSAAN. Lisäksi näissä uusperhekuvioissa lapsilla on usein todellakin syy olla uhmassa ja vaikeita. Lapset harvoin ovat valinneet vanhempiensa eroa, ja vielä harvemmin vanhempiensa uusia suhteita. Kyllä silloin jonkinlainen reagointi on odotettavissa, ja on aikuisten asia yrittää " kasvattaa lapsi sen yli" ja tehdä olosuhteista lapselle mahdollisimman hyvät. JOS uusi vaimo suhtautuu lapseen nuivasti ....

Siis ihan uskomatonta aikuiselta ihmiseltä, joka VALITSEE suhteen perheellisen ihmisen kanssa, ajatella, että partnerin lapsi pitää hyväksyä ja häntä voi yrittää rakastaa vain jos hän on MUKAVA ja hänen kanssaan tulee hyvin toimeen. Ne on kuulkaa lapsia, joita valitsette lapsipuoliksenne. Eräänlainen adoptio sekin.

Ei se että näkee lapset erilaisena tarkoita että niihin pitää suhtautua nuivasti. Aikuisella ihmisellä on muitakin vaihteita tunneskaalassa kuin viha/rakkaus, ja muita käytöstapoja kuin " en rakasta sitä joten voin olla sille inhottava" . Ei toisen lasta tarvitse rakastaa ylitsevuotavasti että oleminen voi olla ihan rauhaisaa ja sivistynyttä ja huolehtivaa, en minä työkavereillekaan haistattele jos en heitä rakasta, ja kuinka moni omaa miestäänkään kaikin ajoin rakastaa. Ja tiedoksi, kaikki naiset ei rakasta edes kaikkia biologisiakaan lapsiaan, vaikka se tabu onkin. Sitäpaitsi myös perheessä jossa sinusta pidetään huolta vaikka ei rakastetakaan kuin omaa lasta, on ihan hyvä ja turvallista kasvaa. Kokemusta on, onko teillä.

Jos mun miehelläni olisi omia lapsia ja jotka eivät olisi minun olisin suunattoman mustasukkainen heille.



Yrittäisin tietysti tehdä kaikkeni, ettei sitä huomaisi mistään, mutta siitä olisin taatusti varma, että mustasukkainen olisin.

se on eri asia kun tutustut mieheen niin että sillä on jo ne lapset. Ei tarvitse menettää mitään yksinoikeutta kun ei sitä ole koskaan ollutkaan.

Kun niissä joissa on kamalia lapsia on yleensä kyse siitä ettei uusi vanhempi halua yrittää ja tehdä kompromisseja.

Tottakai näissä toimivissakin perheissä tulee ongelmia, mutta niistä selvitään.

Hän käy vain silloin tällöin äidillään. Silloin kun hän vielä asui äidillään, kaikki oli hienosti. Nyt hän on asunut meillä kuusi vuotta ja hyvin menee. Alku oli kyllä vaikeaa kaikilla totutella uuteen tilanteeseen ja tasapainotella siten, että kaikille lapsille ollaan tasapuolisia. En voi edes verrata tilannetta jolloin lapsi asui äidillään tähän kun hä asuu meillä.

toki tuo on/voi olla samalla myös suunnaton suru ja tragedia.

ymmärtää syvällisesti tämän käytöstä, vaikka ei sitä hyväksyisikään - toinen taas on hänelle " äitinsä kuva, yhtä arvaamaton" .



Myös äitipuolella voi olla samankaltaisia tuntemuksia lasten suhteen, toiseen voi olla helpompi samastua kuin toiseen.

Vierailija:

Yrittäisin tietysti tehdä kaikkeni, ettei sitä huomaisi mistään, mutta siitä olisin taatusti varma, että mustasukkainen olisin.

Ja tämän myöntämisen/asian olemassaolon tunnustamisen kautta voidaan päästä eteenpäin.

Tunteen piilottaminen voi johtaa siihen, että jopa niiden lapsipuolten leivänmurut ovat hiton paljon ärsyttävämmän näköiset kuin omien lasten.

Vastassa on lapsi. Aikuinen kykenee hallitsemaan lapsen läsnäollessa omat tunteensa niin, että ei osoita lapselle tämän olevan jotenkin vähempi arvoinen tai " väärän naisen lapsi" .



En ymmärrä tuota " kyllä sulle vielä elämän realiteetit selviää" -asennetta. Mitkä helvetin realiteetit? Jos ottaa miehen, jolla on jo lapsia, on suhtauduttava asiaan niin, että sieltä tulee koko paketti. Ei voi taikoa miehen lapsia pois miehen elämästä ja aloittaa kaikkea ah niin tuoreena ja ihanana. Se on valinta!



Jokainen nainen kai kuitenkin olettaa miehen suhtautuvan ilman ennakkolatauksia myös omiin (toisen miehen kanssa tehtyihin) lapsiin?

Ei kai se äitipuoli yksin ole " paha" ?

Olen ollut yli 7v äitipuoli ja noin se juuri menee. Oma asenne ratkaisee, lasta on turha syyttää siitä, että on syntynyt. Minä ainakin rakastan myös lapsipuoltani biologisten lapsieni lisäksi. Meillä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia (paitsi niitä tavallisia, mutta kiukuttelut ja muut tietysti kuuluu asiaan) tämän kuvion kanssa ja jos on ollut, ne ovat johtuneet vanhemmista.



Alussa oli tietysti totuttelua, mutta kun ymmärsin, että lapsi on lapsi riippumatta vanhemmista ja todellakin käsitin, miten raskasta tällainen kahden perheen välillä poukkoilu on pienelle -ja isommallekin - en enää KEHTAISI mitenkään lisätä lapsen taakkaa omilla lapsellisilla ennakkoluuloillani ja ongelmillani. Hän ansaitsee ihan samaa kuin muutkin ja vieläpä enemmän, koska joutuu aina olemaan erossa toisesta vanhemmastaan.



Jos minulle ja miehelleni tulisi ero, en katselisi hetkeäkään miestä, joka inhoaisi lapsiani. On se käsittämätöntä, miten mukavia jotkut voi olla serkun kummin kaiman ihanille lapsukaisille ja oman miehen lapset on kuin roskaa...



Ja 12 tiedoksi, että se 10 kirjoitus oli kokonaisuudessaan asiaa eikä mitään idylliä. Noin sen pitäisi ja se VOI ihan hyvin mennä, täällä on myös siitä sitten sitä kaipaamaasi kokemusta.