Miksi meitä hyvin elämänsä järjestäneitä vain kadehditaan?

Kadehtijoita ovat ne, jotka ovat saaneet tavallaan kaiken valmiina.

Kun taas ne, jotka ovat joutuneet tekemään töitä sen eteen, keskittyvät nauttimaan omasta elämästään eikä kadehtimaan muita.

Nyt olen 24-v maisteri, naimisissa, yhden lapsen äiti, lähes velaton omakotitalo, autot ja muut tilpehöörit.



Ja silti pidän ap:n asennetta käsittämättömänä. Oletteko koskaan tutustuneet psykologiaan. Jo ihan perusteet kehityspsykologiasta antaa uuden näkökulman siihen, miten ja missä vaiheessa ne " elämän valttikortit" meille jaetaan.

Jos vanhemmilta saa taloudellista tukea, niin on helppo tehdä hyviä ja riskivalintojakin, kun tietää, ettei epäonnistuessaankaan putoa tyhjän päälle, vaan hätätapauksessa vanhemmat voivat pelastaa.



Mutta tulepa kertakaikkisen köyhästä perheestä, jossa ansaitset elantosi jo 15-vuotiaasta, niin eipä ole samalla tavalla rentoa mahdollisuutta ottaa riskejä, sillä jos sitten putoaa, niin itse vaan on siitäkin selvittävä.



Köyhyys ei tietenkään estä riskien ottamista, mutta rikkailla tukijoukoilla se on rennompaa ja riskin voi ottaa kevyemmin.



Lähtökohdat vaikuttavat myös vaikkapa siihen, millaisia ihmisiä tunnet ja millaisia mahdollisuuksia oikeiden ihmisten tunteminen tarjoaa. Rikkaat ja köyhät kulkevat jo lapsuudesta lähtien aivan eri piireissä. Vaikka sitten aina on olemassa poikkeuksia suuntaan ja toiseen, niin turha on kieltääkään, etteikö lähtökohdilla olisi mitään merkitystä.

Kadehdin teitä hyvin elämänne järjestäneitä sen vuoksi, koska haluaisin olla kengissänne. Minua harmittaa, että en itse ole yhtä hyvässä tilanteessa.



Toki jokainen vastaa omista valinnoistaan, mutta kyllä on niin että toisilla on paremmat lähtökuopat hyvän elämän rakentamiseen kuin toisilla.

tuo kun sanotaan että ollaan opiskeltu hyvään ammattiin.



eikös kaikkien ammatien pitäisi olla hyviä? kaikkia tarvitaan.

Mutta palkkauksessa on huimia eroja. esim. lähihoitajat ja sairaanhoitajat ovat myös opiskelleet, tehneet palkatonta työharjoitellua jne.

Mutta palkkaus on surkea. Ei ehkä olekkaan varaa ostaa taloa hyvältä alueelta tai uutta autoa. Voi olla että kaupassakin miettii mitä sitä ostaisi.



Valinta kysymyksiä juu...ei kaikki voi olla johtajia tai lääkäreitä tai lakimiehiä. Jonkun haavetyö voi olla ihan vain lähihoitaja tai myyjä. Ja mitä me tekisimmekään ilman näitä ammatteja?

Mitä tehtäisiin ilman siivoojia tai paskakuskeja?

Ihmiset asetetaan ammatin perusteella täysin eriarvoiseen asemaan.



Esim. sairaanhoitajan työ on paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin paperimiehen. Miksi siis paperimiehet nostavat kaksinkertaista palkkaa hoitajiin nähden? miksi heillä on hyvät vapaat ja saunalisät?



Minä en kadehdi " rikkaita" rahalla ei kuitenkaan sitä onnellisuutta osteta. Usein hyvätuloisilla on vaan aika ikävä asenne pienituloisia kohtaan. Ajatellaan että mitäs eivät ole opiskelleet...

Joskus ajattelen, että olisi ollut kiva syntyä vaikka prinsessa Victorian asemaan, mihin taas valinnoilla ei pääse ;)



Mutta perushyvään elämään pääsee melko pitkälle omilla valinnoilla. Nro 28 viittasikin jo tähän.

Minusta perushyvä elämä, jota joskus kadehditaan, ei vaadi akateemista tutkintoa ja huipputuloja. Siihen riittää jo työ, jossa viihtyy ja oma asenne (johon sairauskaan ei välttämättä vaikuta).

Usein nämä kadehtijat eivät ole tyytyväisiä mihinkään, vaan aina jollakulla menee heitä paremmin*, jota pitää kadehtia. Tämän tulkitsin myös ap:n pointiksi, enkä mitään ylenkatseellisuutta mihin jotkut ovat jo viitanneet.



*paremmin siis jollakin tasolla, ei vain tulotasollisesti

Mitä kadehtitaan autoa, asuntoa, kauniita lapsia vai koulutusta?

Kuuluisuutta. Purjevenettä , kesämökkiä. Naapurin asunnon suuremmat neliöt. Sitä riittää. Amerikan rikkaita miljadöörejä?

Minä ajattelen, että pahiten kateutta herättää tyytyävisyys omaan elämään, aivan sama mitä siihen sitten kuuluu. Toisilla on taitoa ohjata asioita paremmin (tehdä valintoja) ja olla tyytyväisiä siihen mikä on mahdollista.



Onhan toki toisilla elämässä iskuja, joita ei voi ennakoida eikä estää, mutta valtaosa meistä kuitenkin selviää kohtuullisilla naarmuilla melko vanhaksi.



Lapsuudessa hankittuja valttikortteja ovat hyvä itsetunto ja puuhakas elämänasenne, mutta voiko ihminen koko ikänsä syyttää vain omia vanhempiaan?



Mitä siis opimme? Kannattaa aina muistaa kertoa jotain ikävää elämästä, jotta kukaan ei vain luule, että olet ollaksesi, pidät itseäsi parempana tms. Miehestä valittaminen yhdistää aina naisia.

Ylenkatse ikävä kyllä myös...

Muuten, jos ap sattuisi joskus (toivottavasti ei) sellaiseen elämäntilanteeseen että mies löytääkin toisen, omakotitalo myydään ja ap huomaa asuvansa vuokralla yksinhuoltajana, onko sekin sitten elämänsä hyvin järjestämistä?

Itselläni on tuon tapaisia hankaliakin kuvioita takana, mutta lopputulos on silti sama. Niinkuin minulle kerran vihainen ystävä huusi, raivoissan siitä, että minulla oli (vastoin odotuksia) ollut kiva viikonloppu: " aina sinä putoat jaloillesi!"

Ap löytäisi asunnon johon rahat riittävät ja iloitsisi siitä, nauttisi uudesta elämästään ensin ilman miestä ja löytäisi sitten jonkun uuden rakkauden.

Vierailija:

Ylenkatse ikävä kyllä myös...

Muuten, jos ap sattuisi joskus (toivottavasti ei) sellaiseen elämäntilanteeseen että mies löytääkin toisen, omakotitalo myydään ja ap huomaa asuvansa vuokralla yksinhuoltajana, onko sekin sitten elämänsä hyvin järjestämistä?

Tuskinpa ap moiseen pystyisi tuolla aseenteellaan.

Minä olen epäonnistunut kaikessa. Olen iloinen muiden puolesta enkä todellakaan haluaisi mitään heiltä pois. Mutta harmittaa kuinka huonosti itse on asiansa hoitanut. Syytän miestäni, hän on pilannut elämäni.