Kohtukuolema äitejä täällä?

Menetin molemmat vauvani nyt keväällä. Odotin identtisiä kaksosia, joista toinen kuoli kohtuuni rv 20+6 ja toinen rv 25+3. Synnytin heidät 16.5. Suru ja tuska on suuri ja kysymyksiä paljon mielessä. Ikävöin niin kovasti poikiani, esikoisiani. Minun rakkaita lapsiani.

Täällä yritetään selvitä puolentoista viikon takaisista kokemuksista. Raskauttamme odotimme 4,5 vuotta ja voitte kuvitella sen onnen, ylpeyden ja kiitollisuuden jota olemme kokeneet menneen kevään aikana pyöristyneestä vatsastani ja vauvan potkujen tuntemisesta. Raskausaika meni äärimmäisen hyvin - ei mitään ongelmia. me vain nautimme ja nautimme - ihmettelimme voiko elämä olla näin hienoa! No, vajaa pari viikkoa sitten maailmamme murtui. Touhusimme koko tiistai-päivän yhdessä ja vasta illalla havahduin ettei vauva ollut potkinut koko päivänä. Lähdimme heti sairaalaan ja lääkärin oli vain todettava, että sydän ei enää syki. En tiennyt ihmisen voivan päästää niin tuskaista ääntä mitä mieheni ja minun sisältä kumpusi. Jäimme sairaalaan käynnistelemään synnytystä. Vuorokauden päästä synnytimme " päällisin puolin" täysin terveen oloisen esikoisemme - syytä kuolemaan ei vielä tiedetä. Synnytys oli erittäin helppo ja tavallaan pyhä ja kaunis. Syntyi enkelityttö - pitkät, mustat, paksut, kiharat hiukset, suuret ruskeat silmät ja pieni ruususuu. Vain parkaisu puuttui. Saimme olla pienen perheemme kesken kolmistaan. Hoivasimme, silittelimme ja lauloimme enkelitytöllemme. Parin tunnin päästä oli pakko laskea lapsi valkoiseen laatikkoon...muuten häneen olisi kiintynyt liikaa. Kuinka raastavaa se olikaan! Ristiäisjuhla vaihtui hautajaiseten järjestelyyn. Viikon päästä on hautajaiset.

Vaikka kokemus on raastava, ajattelen, että tyttärellemme oli parempi näin. Hän on lyhyellä elämällään tehtävänsä täyttänyt. Hän on nyt perillä, viitoittamassa tietä isälle ja äidille. Tottakai asiaa on silti vaikea ymmärtää ja pää on täynnä miksi-kysymyksiä...joihin ei vastauksia löydy. Syli on tyhjä - tunnen fyysistä kipua pelkästä ikävästä. Mutta elämän on jatkuttava. pitkän aikaa varmaan mennään valtavassa tunteiden vuoristoradassa..surussa, vihassa, lohdutuksessa, toivossa ja taas surussa. Ja mielessä elää hiljainen toivo vielä lapsesta, jonka parkaisun kuulisimme ja jota saisimme rakastaa ja hoivata fyysisesti, eikä pelkästään " mielikuvitusmaailmassa" .

Ja suuri osanottoni teille kaikille!

Voimia paljon ja toivoa tulevaan. En voi kuin kuvitella tuskanne kirjoitusten perusteella... Toivon todella, että saatte joku päivä hoivata uutta pienokaista!

Menetimme esikoisemme rv 40+1, enkelityttö. Lähdin normaalisti synnyttämään, sairaalaan päästyäni sydänääniä ei enään löytynytkään. Kauhea järkytys ja shokki, miks' silloin ei kuulu sydänäänet kuin pitäisi?? Koko raskaus aikana ei ollut mitään ongelmia, tätä on vain niin vaikea ymmärtää. Aikaa tästä on kulunut vasta 1.5 kk. Melkein kaikki tutkimus tulokset on tullut jo, enään odotellaan kromosomi tuloksia, tällä hetkellä kuolinsyy on kätkyt kuolema, mistään ei löydy mitään syytä. Harmittaa kun en saannut muistoksi tytöstämme hiustupsua, koska kukaan ei puhunut että se on mahdollista, luin jostain vasta jälkeenpäin. Voimia Teille Kaikille saman kohtalon kokeneille!

Enkelityttömme syntyi rv 34 21.5.2003 klo 14.31... Hassua että sen muistaa vielä noin tarkkaan. Syytä kuolemalle ei koskaan selvinnyt. Tehtiin ruumiin avaus ja kaikki testit, mutta ilmaan jäi kysymys: miksi?



Tulin uudelleen raskaaksi heti kesällä ja ihana poikamme syntyi 24.5. 2004 ja on terve pieni miehen alku.



Nautimme pojastamme ja uskalsin ajatella pikku-kakkosta kun poika oli vuoden. Seuraavaksi lokakuussa 2005 r 7+ sain spontaanin keskenmenon, tulin pian uudelleen raskaaksi, kunnes jouluna 2005 vuodin taas... Kävin lääkärissä ja epäiltiin kohdun ulkoista ja seuraavaksi päiväksi varattiin aika lääkäriltä tarkempiin tutkimuksiin. Aamulla heräsin kamaliin kipuihin ja kiiruhdimme sairaalaan. Munatorvi oli jo kerennyt " räjähtää" joten suoraan leikkauspöydälle. Toinen munatorvi poistettiin.



Meinasimme jo lödä hanskat tiskiin, mutta raskaustesti näytti plussaa toikokuussa 2006 ja toinen terve poikamme syntyi tammikuussa 2007.



Olemme kokeneet melkein kaikki, mikä raskaudessa voi mennä pieleen, mutta meillä on myös kaksi tervettä ihanaa poikaa, joita vastoinkäymisten takia arvostaa vielä enemmän. Siksi myös poikien toiset nimet on Onni ja Arvo =)



Vastoinkäymisiä tapahtuu, valitettavasti, mutta älkää lakatko yrittämästä. Toivoa on aina =)

Toinen lapsi kuoli kohtuun, raskausviikkoja oli silloin takana 25. ja kaikki piti olla hyvin... Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten, vaikka toisaalta kaiken muistaa kuin eilisen päivän.

Enkelipoika kuristui napanuoraan rv 40+1. Tapahtuneesta 3kk ja suru on suuri äidillä, isällä ja viidellä sisaruksella.

Meilläkin vauva,esikoinen, kuoli vkolla 36 kohtuun 26.6.05 eli aika tarkkaan 2 vuotta sitten. Nyt odotellaan heinäkuun aikana pienelle enkelitytöllemme pikkuveiljeä tai -siskoa. Vaikka halu uskoa että kaikki menee tällä kertaa hyvin niin silti epäilys kaihertaa ajoittain mieltä. Toivoisin jo että pikkuinen syntyisi niin olisi jotenkin turvallisempi ja varmempi olo kun saisi häntä sylissä pidellä=)