Kukaan jättänyt eroamatta lasten takia??? onko järkeä???

Jos haluat lapsillesi parasta, älä anna esimerkkiä huonosta parisuhteesta. Ja usko pois, lapset ovat herkkiä ja vaistoavat asioita, vaikka eivät suoranaisesti näyttäisikään kärsivän.



Joku viisas on sanonut: " Parasta mitä isä lapsilleen voi antaa on rakastaa heidän äitiään"



Toimii toisinkin päin ;-)

Toiseksi, mitä ihmettä välität siitä mitä muut puhuu/ajattelee.

Jos joku ukko tulee kysymään sulta, että mitä teet tuon miehen kanssa niin eiköhän hänellä ole joku taka-ajatus siinä!

Toiseksi oisko susta kivaa tietää, että toiset naiset päivittelisi miehellesi, että miten se voi olla sun kanssa? Ei varmaan.......



Mietipä nyt se ihan perimmäinen syy? Taidat olla pyörinyt liikaa av:llä? Oikeesti harvempi nyt tuolla kadulla miettiin, että " miksiköhän nuokin on yhdessä! "

omat vanhemmat pysyneet yhdessä taloudellisesta " pakosta" ja lasten takia. Aivan kamalaa oli lapsena katsoa täysin tunnekylmää liittoa, ja vielä oksettavampaa se on kun itse on aikuinen. Kahden aikuisen väliseen suhteeseen kuuluvan arvostuksen ja hellyyden olen onneksi oppinut omien suhteiden kautta, vanhemmat eivät todellakaan esimerkkiä näyttäneet. Olen sitä mieltä että lapsi vaistoaa ja KÄRSII jos vanhempien yhdessäelo vain " yhteinen bisnessopimus" . Surullista mutta totta.

Ja tiedän, että on äärimmäisen lapsellista, mutta tunteilleen ei oikein mitään voi. Mun miehen ulkonäkö on rapistunut pahasti yhdessäoloaikanamme, on tullut reippaasti painoa lisää, ei jaksa välittää vaatetuksestaan tai muuten ulkonäöstään. En siis ihastunut " nykyolemukseen" .

En kerta kaikkiaan pysty nauttimaan esim. seksistä hänen kanssaan, koska ulkomuotonsa iljettää. Normaalioloissa ei tällä ole merkitystä, arvostan muuten häntä ihmisenä, mutta intiimi kanssakäyminen on se, missä raja tulee vastaan, en oikein pysty koskettelemaan hänen paljasta vartaloaan. Tai pystyn, mutta en oikeasti nauti siitä mitenkään, päinvastoin. Samoin hätkähdän välillä, kun näen esim. meistä yhdessä otettuja valokuvia, mietin, kuinka voin olla tuonnäköisen kanssa. Sinänsä yhdessä liikkuminen ei haittaa, koska en koe, että määrittyisin jotenkin mieheni kautta. Eroamaan en viitsi toki tällaisen syyn vuoksi ryhtyä, mutta onko reilua miestä kohtaan, että saa seksiä vain säälistä/velvollisuudentunnosta...

Arvaa, oliko inhottavaa kuultavaa lapsen korvaan. En kyllä uskonut sitä.



Itse ajattelen niin, että lasten takia yritän kaikkeni että avioliitto toimisi. Tottakai yritän myös itseni takia, mutta lapset lisäävät motivaatiota.

Vierailija:

Ei oltais yhdessä jos ei olisi lasta. Ei voi mitään.... liian rankkaa olisi erota, en voisi olla yh. Kidun ja kärsin. Olen ahdistunut, masentaa. Mies on hyvä ja kunnollinen, loistava isä. Siksi en yh:ksi jaksakaan ryhtyä koska nyt saan kotona vain lepäillä.

Ei ole mitään muuta syytä erota kuin se, että en vaan halua olla ton miehen kanssa, ei ole rakkautta eikä kiintymystä, tai mitään henkilökohtaista.

Varmaan hankin rakastajan jossain vaiheessa... kyl tää on kärsimystä. Lapsella parempi näin kuitenkin, se on varma! Enkä haluu erota siksikään kun en jaksa kaikkien kavereiden ja sukulaisten uteluja ja kummasteluja. Ylpeys..oma moka kun tässä ollaan, eli kärsitään sit.

kun mies on hyvä isä ja haluaa olla lapsenkanssa...? te voitte ottaa yhteisihuoltajuuden. niin että lapsi saa olla kummankin kanssa.

minä itse voin sanoa ihan suoraan että viimeiset 2v (reilun 5v suhteesta) olin miehenkanssa saman katon alla vain ja ainoastaan lapsen takia.

pidemmän päälle rankkaa, kun ei ole parisuhdetta, on välinpitämättömyys, ei kiinnosta yms. välissä yritettiin tosissamme saada suhde kuntoon mutta kun ei niin ei, enkä enää itsekään jaksanut enkä halunnut yrittää.

meinasin kituuttaa siinä vielä vuosia, että kun lapsi kasvaa isommaksi, josko sitten olisi helpompi erota.

mutta ei niin ole järkeä tehdä.

jokaisella ihmisellä on oikeus olla onnellinen! ja saada läheisyyttä, ystävyyttä kumppaninkanssa jne.

kyllä lapsikin sen vaistoaa jos äidin ja isän välit on huonot.

meillä oli todella ahdistava ilmapiiri ja vältin olemasta kotona silloin kun mies on.

pitkään mietin, mutta kun ratkaisun tein, tiesin sen oikeaksi, en epäröinyt enää hetkeäkään.

kun sen tietää, niin sen tietää ja se hetki on maailman paras.

rauhassa etsin itselle (ja lapselle) mukavan asunnon.

kerroin miehelle ja hänkin vaikutti helpottuneelle vaikka hän aiemmin oli sellainen että kun meillä on perhe, siitä pidetään kiinni vaikka mikä olisi, hän olisi voinut pitää kulissit pystyssä ikuisuuden.

toivoinhan itsekin aikanaan ettei tarvisi erota (avoliitto meillä), mutta kun asiat menee miten menee...ei kaikkea voi suunnitella etukäteen.

lapsi (kohta 4v) suhtautui asiaan hyvin.

hän jäi virallisesti isän luokse, mutta on minun luona paljon myös.

meillä on yhteishuoltajuus, ei elareita.

lapsen asioista pystymme sopimaan. muusta meidän ei tarvitse enää luojan kiitos puhua mitään!

olen ihan hemmetin onnellinen nyt!!! :)

ja sen on moni sanonut että musta näkee, että nyt olen taas oma positiivinen itseni.

ne syytökset, että epäonnistuin, hajotin lapselta perheen jne...

kävin läpi jos aikanaan, itkut on itketty. nyt on hyvä olla ja alkaa elää!

meillä asiat oli niin että mies ei halunnut tehdä munkanssa mitään koskaan. koko elämä pyöri vain kotona ja sen äitin luona.

ei koskaan voinut mennä reissuun, ei mökille, ei baariin, ei elokuviin, kutsua ystäviä kylään tms. kun miestä vaan ei huvittanut.

kyllä hän kuitenkin töissä kävi ja jotain työkaverinkanssa teki ja kävi. yritin patistaa häntä menemään ja tekemään yksin/yhdessä mutta ei, sitämyöten en sitten minäkään saanut mennä minnekään kun ei hänkään. ja paljon muita pieniä juttuja joista kasvoi isoja ja vaikeita asioita mistä ei oikeen kellekään kehdannut puhua.

isänä hänessä ei ole mitään vikaa ja luotan että pärjää pojankanssa. meinasin vetää tiukan linjan ja ottaa kokonaan pojan itselleni, mutta sitä en lapselle voi tehdä, koska isä on hänelle todella tärkä.

isänä hyvä mutta puolisona minulle huono, ehkä jollekin muulle hyvä jos tykkää sitten nyhvätä vaan kotona. hän ei koskaan halannut, ei pussannut, ei kysellyt juuri mitä kuuluu. tosi sulkeutunut.

ehdin olla yh:na vajaan vuoden ja nyt minulla on ihana mies ja lapsilla ihana isä-puoli. Toki se sattuu kun ydinperhe hajoaa ja moni asia vaikeutuu, mutta mielestäni kenenkään kanssa ei pidä olla vain lasten takia. Omat vanhempani erosivat kun olin pieni ja ei minulle siitä mitään traumaa jäänyt. Päinvastoin.

Mietin minäkin pitäiskö olla lasten vuoks yhdessä kun on hyvä perhe ja isä on lapsilleen hyvä isä, mutta aviomiehen ja kumppanin osa ei kiinnosta. Eikä yhteisen elämän rakentaminen. Olen tullut siihen tulokseen että lapsille on paljon parempi nähdä rohkea, hyvinvoiva äiti joka uskaltaa toimia omaksikin parhaaseen kuin uhrautuva, masentunut, vailla omia ajatuksia ja iloja oleva ö-luokan talouskone, jollaiseksi nainen huonossa liitossa melkein vääjäämättä muuttuu. Lapset saavat vanhemmiltaan elämisen mallin. mieti haluatko opettaa heille että elämässä on tärkeintä materiaalinen hyvinvointi ja instituutio nimeltä ydinperhe, vai ovatko kenties ihmisen tarpeet, rakkaus, läheisyys ja rohkeus taistella niiden puolesta (=elämä) tärkeämpää.



Ja vastaus on harvinaisen selvä. tarvitset vain paljon rohkeutta. ja ensin sun tarvii saada sen verran itsetuntoa että et piittaa naapureiden ajatuksista. Ja sen verran omanarvontuntoa että haluat hyvän elämän etkä tyytyä melankoliseen saamattomuuteen.



Toisaalta jos saat itsesi kuntoon, voi myös suhtees pelastua...



Ryhdy toimiin, kukaan ei tee sitä sun puolesta.