Onneton pitkä ja riuduttava rakkaustarina... jos joku ulkopuolinen kommentoisi niin voisi auttaa minua jotenkin?

Olen lapsesta saakka tuntenut olevani erilainen kuin suurin osa muista ihmisistä.



Olin vielä lapsi kun näin " hänet" ensimmäistä kertaa. Koko maailma tuntui siinä pysähtyvän ja tuli levollinen, hyvä olo. Löysin kaltaiseni, ensisilmäyksellä. " Hän" on minua reilun vuoden vanhempi joten oli samassa koulussakin lapsena, tosin eri puolella isoa koulua joten aika harvoin törmäiltiin.



Näitä näkemisiä sattui aina välilä ja aina tuli levollinen ja hyvä olo. Usein tuli levollinen ja hyvä olo jo ennen kuin näin hänet ja kun käänsin päätä, huomasin että siinä hän on.



En kuitenkaan tässä vaiheessa häntä muistellut noiden kohtaamisten jälkeen vaan oikeastaan melkein samantien unohdin tavanneeni.



Olin kasilla koulussa kun me rakastuttiin, minä ja " hän" . Oikeastaan minä en ollut häntä ajatellutkaan siinä mielessä koskaan, " hän" oli kuin uni tai enkeli. Mutta sitten hän alkoi hymyillä minulle ja flirttailla ja minä rakastuin niin kovin etten elämässäni ole ikinä vastaavaa kokenut! Olimme molemmat nuoria ja ujoja emmekä uskaltaneet sen enempää toisiamme lähestyä.



Olin todella todella rakastunut parin vuoden ajan. Sitten muutin muualle opiskelemaan ja " unohdin" " hänet" . Muistin kyllä mutta " hän" tuntui etäiseltä ja unimaiselta enkä ajatellut häntä juurikaan.



Tapasin 18-vuotiaana mieheni. Mies rakastui minuun ja pitkän vikittelykauden päätteeksi päätin kokeilla seurustelua hänen kanssaan kun hän niin usein ja kauniisti pyysi. Huomasin että hänen kanssaan on mukava ja hyvä olla. Hän kosi minua reilun puolen vuoden päästä seurustelun alkamisesta, minä suostuin ensin kihloihin ja parin vuoden päästä naimisiin. Olin onnellinen. Arki sujui hyvin, elämä tasapainossa. Ainut vaan että " hän" välillä kummitteli mielessäni mutta kuvittelin vielä tuolloin pystyväni unohtamaan " hänet" jossain vaiheessa kokonaan.



Muutimme vähän myöhemmin yhdessä tuon nykyisen mieheni kanssa takaisin kotipaikkakunnalleni. Perustimme yhteisen soman kodin jossa elelimme yhdessä ihan tyytyväisinä. Oli ihanaa päästä olemaan aikuinen, omaan kotiin oman kihlatun kanssa. Juttelimme paljon, meillä oli kivaa yhdessä.



Aloin näkemään " häntä" aina välillä. Vanhat tunteet muistuivat mieleen ja se suuri yhteenkuuluvuuden tunne hänen kanssaan palasi. Emme juuri edes jutelleet mutta tunsin hänet sisimmässäni ja jossain vaiheessa meillä oli hyvinkin vahva telepaattinen yhteys, tiesin jos hän oli tulossa samaan paikkaan kuin minä.



Päätin kuitenkin unohtaa hänet koska kihlatun kanssa sujui hyvin ja pidin hänestä. Ajattelin että kihlatunkin kanssa tulee jossain vaiheessa samanlainen yhteenkuuluvuus ja että " hänen" kanssa se heikkenisi aikojen saatossa.



Aloin nähdä " häntä" erään tytön seurassa ja ajattelin että kiva, nyt olemme molemmat omilla tahoillamme löytäneet uudet rakkaat ja voin unohtaa " hänet" ja " hän" minut.



Muutin kihlattuni kanssa taas toiselle paikkakunnalle. Elämä oli kivaa. Tuimme toisiamme ja edelleen osaamme hyvin tukea toisiamme elämissämme. Opiskelimme, juhlimme, juttelimme jne. " Hän" muistui mieleeni aina välilä mutta lähinnä sellaisena unimaisena ja enkelimäisenä, ei seksuaalisena olentona kuten lapsuudessani.



Kun olin 21-vuotias, esikoisemme syntyi ja kun olin 23-vuotias, toinen lapsemme syntyi.



Nyt olen 27-vuotias ja minua ahdistaa se että en ole vieläkään unohtanut " häntä" . Valtava yhteenkuuluvuudentunne ja rakkauskin valtaa mieleni kun näemme toisemme. Ja huomaan että sama juttu hänellä, ainakin sen yhteenkuuluvuudentunteen suhteen. Hän hymyilee minulle niin että sydänkohtaus meinaa tulla ja tuntuu että siinä on hän jonka olen aina tuntenut. Samalla tulee myös hyvä ja levollinen olo, mutta vain hetkeksi! Minä olen alkanut riutua siinä tunteessa että olisi sittenkin pitänyt valita " hänet" eikä miestäni.



Nuorena luulin että tuollaisen yhteenkuuluvuudentunteen voi saavuttaa suhteen aikana muidenkin kanssa mutta koskaan ei ole vastaavaa ilmennyt muiden kanssa.



Minulla on perhe jota en tahdo jättää. Mies joka edelleen tukee minua elämässäni ja jonka kanssa on kivaa ja arkikin sujuu mutta... Kaipaan " häntä" niin että välillä sattuu. Vaikka vuodet on vierineet, en ole, toisin kuin kuvittelin, häntä pystynyt unohtamaan vaan ikävä ja kaipuu on oikeastaan vain lisääntynyt, varsinkin nyt lähiaikoina, mitä lie kolmenkympin kriisiä? Olen nyt vasta kunnolla tajunnut tehneeni virheen kun en " häntä" , " sitä oikeaa" odottanut ja hänen eteensä nähnyt vaivaa että suhde olisi syntynyt. Tai ainakin nyt tuntuu että olen tehnyt suuren suuren virheen. Itkettää ja ahdistaa.



Jos voisin palata ajassa taaksepäin, valitsisin tietysti tuon toisen. En voi joten olen päättänyt unohtaa hänet ja jatkaa elämääni mieheni kanssa. Ongelma on se etten voi häntä unohtaa. Jos jossain kohtaamme niin tunne vaan tulee, todella vahvana ja hypnoottisena. " Hän" ilmeisesti seurustelee nyt myös tahollaan.



Ahdistavaa, kamalaa, riuduttavaa.



Onko kellään muulla vastaavaa kokemusta? Tai jos joku voisi neuvoa tai kertoa jotain mikä saisi minut järkiini tai lohduttaisi?