Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko kenestäkään muusta, ettet oikein kuulu mihinkään? :(
19.06.2007 |
Olen tavallinen 30+ perheenäiti. Parisuhteeni on onnellinen ja minulla on muutama hyvä ystävä. Suhteet lasten isovanhempiinkin ovat kunnossa. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta...
Vaikka lähipiirissä asiat ovat hyvin, tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaisin tunnetta, että kuulun johonkin vähän suurempaankin kokonaisuuteen. Tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, mutta en löydä sukulaissieluja, joita kaipaan. Pintapuoliset small talk -ihmissuhteet kyllästyttävät pitemmän päälle. Opiskelukaverini ovat minua nuorempia ja heidän kiinnostuksenkohteensa ovat akselillla baarissa käynti ja Metallica.
Kävin aikaisemmin aktiivisesti seurakunnassa, mutta se on jäänyt. En tunne henkisesti kuuluvani sielläkään porukkaan, koska ajattelen niin monesta asiasta eri tavalla kuin muut. Toisten lapsiperheiden kanssa taas puhutaan aina lapsista, ihan kuin elämässä ei muuta olisikaan.
Olenkohan outo ja kiittämätön, kaikkihan on kuitenkin hyvin... vai onko??
Kommentit (18)
oman kaveripiirin muodostaminen on muutenkin vaikeaa. Uskoisin, että ulkopuolinen olo johtuu ainakin itselläni suurelta osin todella kiinteästä suhteesta lapsiin. Tarvitsisin niin paljon enemmän aivan omissa oloissa olemista (omine ajatuksineni), että voisin taas löytää itseni ja sitä kautta myös syvempiä ystävyyssuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja hiukan vieläkin.. Olen huomannut työelämään kotoa siirtyessäni, että tuo mihinkään kuulumattomuus on tässä työkeskeisessä kulttuurissamme liittynyt aika paljon kotiäitiyteen. Tuntuu, että sitä hahmottaa itsensä parhaiten ammatti-identiteetin kautta. Aika hälyttävää!
Esim. jonkun vapaaehtoistyön kautta voisit löytää itsellesi porukan johon " kuulua" .
mullakin on ollut aikaisemmin tiivis srk-yhteys ennen mutta ei enää. Kyllästyin niihin porukoihin, mutta sain just tuon tyhjyyden tilalle. Samaa tietä ei voi kuitenkaan takaisinkaan mennä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yhteisentekemisen kautta tulee äkkiä yhteisiä kokemuksia ja sitä kautta yhteenkuuluvuudentunnetta. Ja järjestöjähän löytyy...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin vaihtamaan koulua pariin otteeseen ja olin aika lailla ulkona jo aiemmin syntyneistä sosiaalisista kuvioista.
Minulla on ihan ok välit sukulaisiin, on tuttuja, viihdyn työyhteisössä jne. Jotenkin minulla on aina ollut sellainen olo etten kuulu perheeseeni ja sukuuni, ja tästä on etenkin teini-iässä aiheutunut aika paljon ongelmia. Myös miehen sukuun tunnen olevani jotenkin outo, ei-hyväksytty. Kuitenkin olen ihan sosiaalinen ja minulla on harrastuksia, tulen hyvin juttuun vieraidenkin kanssa, tosin jutustelu jää pintapuoliseksi.
Ehkä en vain osaa heittäytyä ihmissuhteisiin? Ainakin olen luonteeltani sellainen ulkopuolelle asettuva tarkkailija, en kovin helposti päästä muita lähelleni tai avaudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Ainakin olen luonteeltani sellainen ulkopuolelle asettuva tarkkailija, en kovin helposti päästä muita lähelleni tai avaudu.
Miehen mielestä otan nämä asiat liian vakavasti, kun jään niitä miettimään. Mutta en osaa olla " vain juttukaveri" , tai siis osaan, mutta se ei tyydytä minua kuin korkeintaan alussa. Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kyllä minulla muutama tällainen ihminen on, mieheni ja pari ystävää. Mutta olisipa aika hienoa, kun joskus olisi koolla 20 hengen porukka, jossa kaikki me oudot linnut ymmärtäisimme toisiamme. ;)
t. utopisti-ap
Mutta eiköhän me kaikki ajatella jotenkin samalla tavalla..?
Itsellä on oma perhe, lapsuudenperhe, omat ja miehen sukulaiset, pari hyvää ystävää, kavereita ja tuttavia, mammakaverit, opiskelukaverit, työkaverit yms. Ja silti tuntuu etten kuulu mihinkään, jotenkin " irtonainen" olo..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen oikein tyyppiesimerkki ihmisestä, joka on ulospäin aurinkoinen, toisiin helposti tutustuva ja puhelias, mutta sisimmässään yksinäinen ja epävarma. :/
Kaipaisin jotain syvää sielujensympatiaa ja yhteisymmärrystä ja itseni kehittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä on tosiaan utopiaa saada koolle yli kymmenen ihmisen samanhenkinen porukka. En ainakaan minä ole sellaista kokenut. On hienoa, että on muutama ihminen, joiden kanssa pääsee pintaa syvemmälle. Minullakin on. Välillä pelkään, että hekin katoavat, mutta pelko lienee turhaa.
Vierailija:
Ainakin olen luonteeltani sellainen ulkopuolelle asettuva tarkkailija, en kovin helposti päästä muita lähelleni tai avaudu.
Miehen mielestä otan nämä asiat liian vakavasti, kun jään niitä miettimään. Mutta en osaa olla " vain juttukaveri" , tai siis osaan, mutta se ei tyydytä minua kuin korkeintaan alussa. Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kyllä minulla muutama tällainen ihminen on, mieheni ja pari ystävää. Mutta olisipa aika hienoa, kun joskus olisi koolla 20 hengen porukka, jossa kaikki me oudot linnut ymmärtäisimme toisiamme. ;)
t. utopisti-ap
elämäsi kulun. Sinä kuulut suureen kokonaisuuteen ja sinun osasi tässä on tärkeä. Kun sinä oivallat tämän tärkeyden, tunne ettei kuulu mihinkään katoaa. Olet tässä ja nyt, eilistä et voi elää ja huominen on tulevaisuudessa. Elämä on suuri ihme, nauti lastesi naurusta, itkusta ja kiukusta, kirkkaista ja sateisista päivistä, kömmähdyksistä jotka nolottaa, työstä joka vetää mehut sinusta... Nauti ja maistele elämää se on suuri universaalinen ihme ja sinä olet osa tuota ihmettä.
Tässä on oikeasti vähän paradoksaalista se, että olen ihan tietoisestikin halunnut itsenäistyä kaikista " porukoista" , sillä minulla on voimakas tarve ajatella ja tehdä elämänvalintojani itse, ei porukan pillin mukaan. Olipa tämä porukka sitten mikä tahansa.
Nyt kuitenkin tunnen itseni yksinäiseksi....
ap
välillä tuntuu että olen " kummajainen" myös lapsuudenperheessäni eli välit sisaruksiinikin ovat hyvin pinnalliset,aivan kuin en kuuluisi siihen perheeseen josta olen lähtöisin:((
Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta perheenn ulkopuoliset suhteet ovat jotenkin pintatasolla liikkuvia. En yleensä välitä tutustua sen paremmin. Johtunee juuri tuosta tunteesta, etten tunne helposti yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Tuntuu jotenkin valheelliselta esittää " meidän porukkaa" . No, muutama läheinen ystävä minulla on.