Millainen on keskiverto 27-vuotiaan elämäntilanne?

on mun tuttavapiirikokemuksen mukaan " taitekohta" jolloin tehdään elämänmuutoksia. Usein mennään naimisiin, saadaan vauva.. tai jos on ollut kotona pitkään niin mennään töihin ja keskitytään vaihteeksi kehittämään itseään.

Saman miehen kanssa 6 vuotta, naimisissa 2 vuotta, 1 lapsi ja toinen tulossa, juuri ostettu (velkainen) omakotitalo ja maksettu auto, työtä teen silloin kun sitä on (pätkissä).

Osa ollut jo vuosia töissä, osa vasta opiskelemassa.



Tosi vaikea sanoa keskiverrosta mitään enää nykyään, mutta noin suurinpiirtein ympärilleen katsomalla.

Oli kolme lasta 5v, 3v ja 1v. Olin ollut kotiäiti 5 vuotta ja aloitin ammattikorkeakouluopinnot. Naimisissa olin ollut jo 7 vuotta. Työkokemusta vain kesätöistä.

Oli opinnot kesken, vakituinen koulutusta vastaava työpaikka, kovasti suunnittelin seuraavan kesän häitä, ei lapsista ajatustakaan, asuin isäni omistamassa yksiössä poikaystävän kanssa ja vene oli jo hankittu.

Kolmenkympin lähestyessä täytyy ruveta miettimään, mitä oikeasti haluaisi elämältään. Opiskelut alkavat olla takana ja perheen perustaminen suunnitelmissa tai haaveissa, sillä aikaa ei enää ole rajattomiin.



Itse tässä iässä lopetin huonon pitkän parisuhteen ja aloin pohtia, mitä minä oikeastaan haluan, tarvitsen ja ansaitsen. Toivottavasti saan jonakin päivänä tasapainoisen parisuhteen ja muutaman lapsen, mutta sitä ennen toivoisin saavani viettää villin sinkkukesän. Muuten voisi vanhempana harmittaa, kun en koskaan oikeastaan viettänyt sinkkuaikaa ja saanut positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta.



Ja tämä ei nyt tarkoita mitään villiä naimista koko kesää, vaan ihan vaan hymyilyä, flirttailua ja uusille asioille ja ihmisille avartumista. Kenties siinä matkalla löydän myös itseni.

Yksi ystävistäni vaihtoi juuri työpaikkaa ja miestä, toisella on vauvakuume ja itse toivoisin muutaman vuoden kotona olon jälkeen, että pääsisin taas töihin tai saisin haavelemani opiskelupaikan (eli itseäni kehittämään ja aikaa itsellenikin).



Kaikilla ystävilläni on jo omistusasunto ja jokin koulutus. Lapsia taas ystävilläni ei ole kuin muutamalla.

Täytän juhannuksena 27 v.

Olen naimisissa, syksyllä toinen hääpäivä, lapsi 1 v 3 kk, asumme vuokralla keskustan läheisyydessä.....

Mitäs vielä....

Työnjakomme on nyt se, että mies vuorostaan syksyyn asti hoitovapaalla, jolloin hän jatkaa taas opiskeluita ja töitä. Minä olen kesätöissä ja jään sitten taas tod. näk. kotiin hoitamaan lasta.

:)

Naimisissa 7v, kaksi lasta (1v ja 3v), mies paljon töissä, minä liikaa kotona.

Toisenasteen koulutus, vain kesätöitä.

Uudelleenkoulutus alkaa syksyllä, sitten toivottavasti töitä ja ehkä myöhemmin jatkokoulutus/lisää lapsia, kuka tietää.

Omistusasunto on, uudehko farmarikin löytyy.

Tai ainakin elämäntilanne on täysin sama.



Itse olen vielä tuota ikää paljon alle, mutta lapsia löytyy kaksi, omakotitalo, pihaa ja tilaa=)

Eli 27-vuotiaana olimme valmistuneet juuri (DI ja FM) ja meillä oli työpaikat (miehellä vakituinen, mulla määräaikainen), olleet kolme vuotta naimisissa, esikoisemme oli 1,5-vuotias ja ensiasuntokin oli ostettu (rivarikolmio). Nyt 32v lapsia on kaksi, työ vakinaistunut minullakin ja asunto vaihtunut omakotitaloon, muuten elelemme aika samanlaista arkea kuin reilut 5v sitten :)



Yleisillä ääripäillä tarkoitan tuttavapiirimme tilanneotoksia siltä ajalta, kun he olivat 27v. Karkeasti yleistäen ne, jotka olivat vähän vähempi koulutettuja ja/tai asuivat kauempana pk-seudusta, vakiintuivat ja saivat lapsiakin jo ennen 25v syntymäpäiväänsä. Pari heistä on jo eronnut, valtaosa onneksi on onnellisesti yhdessä yhä ja pikkuhiljaa moni on palannut töihin/opiskelemaan lasten kasvettua. Ja vastaavasti korkeammin koulutetut ja/tai Helsingissä asuvat olivat 27-vuotiaina sinkkuja tai lapsettomassa avoliitossa, opinnot loppusuoralla ja täysillä jo työelämässä. Nyt näistä moni on edelleen samassa perhetilanteessa, mutta parit häät on vietetty ja valtaosa on " jo" valmistunut ja saanut vakituisen työpaikan.



Aika harvalla kaupunkilaisella tuntuu enää olevan ainakaan montaa lasta vielä 27-vuotiaana, hyvä jos on sopivaa puolisoakaan löydettynä. Myös valmistumisajat yliopistoissa ainakin ovat venyneet ja työsuhteet muuttuneet rikkonaisemmiksi kuin vanhempiemme sukupolven aikana. En siis ihmettelekään, että ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut jo lähemmäs kolmeakymppiä, vaikka biologiset faktat eivät mihinkään olekaan muuttuneet.

Vierailija:

Täytän juhannuksena 27 v.

Olen naimisissa, syksyllä toinen hääpäivä, lapsi 1 v 3 kk, asumme vuokralla keskustan läheisyydessä.....

Mitäs vielä....

Työnjakomme on nyt se, että mies vuorostaan syksyyn asti hoitovapaalla, jolloin hän jatkaa taas opiskeluita ja töitä. Minä olen kesätöissä ja jään sitten taas tod. näk. kotiin hoitamaan lasta.

:)

Ja ammatti ja koulutus on.

Vierailija:

Tai ainakin elämäntilanne on täysin sama.

Itse olen vielä tuota ikää paljon alle, mutta lapsia löytyy kaksi, omakotitalo, pihaa ja tilaa=)

Lämmittää kuulla, että joku muukin on samanlaisessa elämäntilanteessa. En siis ole yksin näiden itseni etsintöjen ja parisuhdekipuilujen kanssa.

t. 7

Sekä saada vauva! Ja ostaa omistusasunto!



Tai sitten suunnitella naimisiinmenoa tai vauvaa tai omistusasuntoa.



Sekä miettiä sitä mitä elämässään oikeasti tahtoo.

Jos puolisoa ei ole, saattaa energia vielä muutaman vuoden ajan mennä töissä ja harrastuksissa ennemmin kuin vakiintumista saati perhettä miettiessä. Mutta kun 30v lähestyy, alkaa ainakin naisilla yleensä biologinen kello tikittää ja sinkkuus ahdistaa. Miehiäkin voi alkaa ahdistaa kolmikymppisenä, jos " kaikki on kesken" eli ainakin tutkinto pitää olla tehtynä, mieleinen työpaikka saatuna ja mielellään puolisokin rinnalla (ja lapsihaaveet alkaa viimeistään tällöin kolkutella usein miehilläkin).



Noin niinkun keskivertona ;P

Olin nimittäin 27-vuotiaana seurustellut mieheni kanssa jo 10 vuotta, siitä ajasta oltiin asuttu yhdessä 8v ja oltu naimisissakin 4v. Esikoinen oli 2-vuotias ja olin ehtinyt olla takaisin(!) vakituisessa työpaikassani vuoden verran. Mieheni oli ehtinyt olla valmiina DI:nä töissä jo neljä vuotta ja minäkin olin valmistunut HKKK:sta 3v sitten. Olimme ehtineet lyhentää lainaa omakotitalostamme 3v ja automme oli velaton. Olimme siis tosi stabiilissa elämäntilanteessa jo tuolloin.



Muut samanikäiset tuttavamme kammoksuivat silloin vielä ajatustakin sitoutumisesta, olipa kyseessä sitten talo, kotieläin, työpaikka, oma puoliso tai lapsi! ;)

Asutaan vuokralla (opiskelija-asunnossa), yliopisto-opinnot molemmilla kesken. Minulla opinnoissa vähän valmiimpaa kuin miehellä, joka on tehnyt koko ajan opintojen ohella töitä ja on nyt täysipäiväisesti töissä vakipaikassa. Lapsia kaksi, joiden myötä omat opintoni ovat venyneet keskivertoa pidemmiksi. Naimisissa ollaan oltu 5 vuotta, omaisuutta ei paljon olla ehditty kartuttaa, auto löytyy ja osa kesämökkiäkin. Omistusasuntoa harkitaan ehkä parin vuoden päästä, kun valmistun ja pääsen toivottavasti töihin. Töissä olen ehtinyt olla vuoden omalla alallani ennen lasten syntymää, muu työkokemus on peräisin sekalaisista kesätöistä, joista osa omalta alalta ja osa vähän etäämpää.



Useimmat ikäisemme lienevät jo valmistuneet ja asuvat omistusasunnoissa, mutta monilla on vielä lasten saanti edessä päin, eli me olemme ehkä tehneet asiat vähän eri järjestyksessä kuin muut...

on eronnut kahden lapsen äiti. Opiskelen ja olen järjestötoiminnassa innolla mukana. Takana on 2,5 vuotta ulkomailla asuttua aikaa. Työkokemustakin on aikaisemmalta alalta. Koskaan en materiaa hanki!

omistusasunto, vakityöpaikka ja hyvä parisuhde

Pari lasta on, mies jättäytyi pois, kun arki kuulemma ahdistikin liikaa näin perheenä. Opiskelen korkeakoulussa, esikoinen lähtee kouluun syksyllä.