Olenko omituinen äiti?
Kiinnostaisi kuulla, ajatteleeko kukaan muu samalla tavalla äitiydestä. Meillä on ihana 1,5v. tyttö, jonka kanssa olen vielä kotona. Etukäteen en juurikaan tehnyt päätöksiä äitiyteen liittyvien asioiden kuten imetyksen suhteen (ajattelin, etten voi tietää etukäteen, kuinka kauan imetän tai haluan olla kotona tms), mutta myöhemmin huomasin, että aika moni asia on mennyt ns. pehmeän linjan mukaan: täysimetin 6 kk, nukutaan osittain vieläkin perhepedissä jne... Lapsen syntymän jälkeen olen ollut todella onnellinen. Toisinaan vieläkin alkaa vain itkettää, kun katselen tyttöä: olen niin onnellinen, kun olen saanut tuollaisen lapsen ja saan olla hänen äitinsä. Toki olen välillä väsynyt ja olin etenkin silloin, kun lapsi söi vielä useita kertoja yössä (lopetin imetyksen 1v. iässä ja sen jälkeen yötkin ovat menneet kohtalaisesti). Eli siis mitään ongelmaa ei ole, ja vaikka miehen kanssa ei yhteistä aikaa juuri olekaan, meillä ei ole siitä mitään ihmeempää kriisiä, vaan molemmat tietävät tilanteen: pikkulapsiaika nyt vain on vähän tämmöistä. Tykkäämme matkustella ja tehdä asioita kolmestaan lapsen kanssa, eikä meillä ole juurikaan ollut tarvetta saada lasta hoitoon esim. isovanhemmilleen. Kaikki on siis hyvin, mutta tunnen itseni äiti-kavereiden joukossa erilaiseksi. En ole tähän mennessä kaivannut juurikaan ns. omaa aikaa (no, käyn parin kuukauden välein kampaajalla ja ehkä yhteensä viisi kertaa olen ollut illalla ulkona ja tullut sieltäkin ennen puoltayötä kotiin), enkä ainakaan vielä tunne erityisemmin vetoa mihinkään perheen ulkopuolisiin menoihin. Pitäisikö? En tuomitse muiden äitien menoja enkä mielestäni leiki mitään pyhimystä, mutta itse vain en kertakaikkiaan kaipaa baariin tms. juttuihin. Todella mielelläni viettäisin edelleenkin aikaa ystävieni ja heidän lastensa kanssa, mutta monille ystävistä yhteiset tapaamiset tuntuu olevan mieluisinta järjestää ilman lapsia aikuisporukalla. Ja minulle sellaiset tapaamiset tuntuvat tässä vaiheessa lähinnä velvollisuuksilta, eli en erityisemmin niistä nauti. Parhaiten rentoudun miehen ja lapsen kanssa yhdessä, tai sitten isommalla perheporukalla, siis esim. ystäväperheiden kesken lasten kanssa. Miksi tämä on toisille niin vaikeaa ymmärtää? Meidän tyttö ei ole ollut vielä kertaakaan yökylässä, koska tarvetta ei ole ollut. Parin kuukauden päästä on tiedossa viikonloppureissu kaveriporukan kesken, mutta silloinkin haluaisin ottaa tytön mukaamme, vaikka hän varmaan aivan hyvin selviäisikin isovanhempiensa kanssa. Kaveripariskunnat jättävät alle vuoden ikäiset vauvansa viikonlopuksi hoitoon, ja se on varmaankin ok, jos se heistä itsestään siltä tuntuu. Mutta kaipa myös me saamme tehdä omalla tavallamme, vaikka se ihmetystä herättääkin?
Anlii + tyttö 1,5v.
Kommentit (25)
kuulostat tosi sympaattiselle äidille. rohkeutta vaan elää omien tuntemustesi mukaan!
itse olen sitä tyyppiä, joka kaipaa omaa aikaa. lapseni on minulle numero YKSI aina ja ikuisesti, mutta tärkeätä äitiyden ohella ovat minulle etenkin urheilu ja ystävät. lenkkeilen kyllä usein kun lapsi nukkuu ja työnnän häntä vaunuissa samalla ja näen ystäviäni paljon lapseni kanssa, mutta lisäksi käyn jumpissa iltaisin ja näen pari kertaa kuussa ystäviäni ilman lasta. myös kirpparikierrokset teen yksin, sillä meidän poika ei ainakaan sisällä vaunuissa istu..yökylässä hän ei ole ollut, enkä vielä raaski jättääkään, mutta jos joskus aniharvoin hoitaja saadaan niin mielellään lähdetään vaikka leffaan miehen kanssa.
asia herättää minussa kuitenkin ristiriitaisia tunteita. pienet omat jutut on mukava säilyttää ja ystäviäni en halua " menettää" eli haluan pitää kosketuksen heidänkin elämäänsä. isäni nimittäin vähän aikaa sitten kertoi kuinka häntä harmittaa ettei hän meidän 3 lapsen jälkeen ole pitänyt yhteyttä entisiin ystäviinsä ja nyt myöhemmällä iällä eronneena todella kaipaisi hyviä ystäviä.
omilla ystävilläni ei kellään ole vielä lapsia, joka on harmillista, sillä olisi mukava tehdä asioita porukalla lasten kanssa. he myös toisinaan toistavat että täytyy joskus lähteä baariin jne. tuulettumaan, ja olen pari kertaa käynytkin ja aina todennut etten tunne sitä enää omaksi jutukseni, enkä ole siellä onnellinen. kävin myös ystävieni kanssa viikon lomalla lapsen ollessa 1-vee ja ikävä kalvoi koko ajan. tuntui kuin olisi ollut vastoin luontoa joutua niin kauaksi lapsesta. vaikka hyviä muistoja reissusta jäi paljon näin jälkikäteen ajateltuna(ei ollut mikään rantaloma vaan todella mielenkiintoinen kiertomatka).
tuntuu siis kun yrittäisin väkisin elää edes hieman samanlaista elämää kuin ystäväni ja useimmat ikäiseni, mutta se ei todellakaan ole enää minua. mulla on varmaan joku iso identiteettikriisi menossa tällä hetkellä. olen lapsen kanssa vielä kotona ja nyt olen tottunut tähän leppoisaan kotielämään(joka aikaisemman kiireisen elämän jälkeen tuntui oudolta) mutta syksyllä palaan taas kouluun ja tunnen kadottaneeni osan itseäni, tunnen tällähetkellä itseni vain äidiksi.
semmoisia sekavia ajatuksia tämä keskustelu herätti, heh, tulipas taas tekstiä.
Tuosta omasta ajasta ja äitiydestä....
Kyllä minä käyn silti viettämässä omaakin aikaa, vaikka kotiäitinäkin viihdyn. Käytän omaa aikaani käymällä kosmetologilla ja samalla vähän kaupungilla ystävien kanssa, tai kahvittelemssa yms. Mutta en käy kauhean usein, kuukauden välein kosmetologilla ja pari kertaa kuussa kaupungilla/ kahvittelemassa yms. Paitsi nyt kun olen töissä ja mies kotona, niin en ole käynyt vielä ollenkaan, en raaski, kun on niin pitkiä työpäiviä, niin haluan kaikki vapaahetket viettää lapsen kanssa.
Työn ainoa miinuspuoli onkin se, että ei ole niin paljon aikaa perheelle kuin kotiäitinä.
Se minua vähän ärsyttää, kun äitiyttä pidetään niin ylivertaisena, eikä miestä ollenkaan tasa- arvoisena vanhempana. Tai monet tuntuvat ajattelevan näin.
Tuo on minulle ihan vieras ajatus. Olen tottunut jo lapsuudessani siihen, että isä on mukana lastenhoidossa ja kotitöissä.
Samoin meillä mieheni kanssa on alusta asti ollut aivan tasa- arvoista lapsen ja kodinhoito.Ainut asia mitä mies ei voi tehdä on imettäminen. Tuntuu hassulta, kun tätä meille niin paljon ihmetellään, kun se on meille ihan itsestäänselvä asia. :D
Ehkä sitä meille ihmetellään siksikin koska mieheni ei ole suomalainen, niin monilla suomalaisilla on joku stereotypia mieheni maalaisista miehistä ja ehkä suomalaiset ihmettelevät meidän tasa- arvoista taloutta, koska monien heidän omat miehensä eivät osaa edes perunoita keittää eivätkä osaa ja / tai halua hoitaa lasta/ lapsia. Puhumattakaan siitä että jäisivät vuorostaan hoitovapaalle!
No joo... Mutta tulipa vaan tämmöstä mieleen.... :)
Kun välillä ärsyttää sellanen ihmettely, että " teilläkö mieskin hoitaa lasta ja tekee niitä ja noita kotiöitä...? " Mitä tuommoseenkin vastaa.... No tottakai hoitaa ja tekee. Mies onkin sanonut joskus, että millainen mies ja isä se sellainen on joka ei osaa ja/ tai halua hoitaa omaa lastaan...
sanoo mun systerit kun mua ei juuri enää kiinnosta baari-illat ja muut kuppibileet. oon saanu niistä tarpeekseni jo ennen lapsia. niillä ei vaan mee jakeluun että oon mielummin lasten(4 ja 1,5) kans kotona,myöskin illat, vaikka mies jäis mielellään lasten kans. mulla ei niitten mielestä oo vissiin elämää.. enkä mä jaksa valvoo enää neljään ja sitten kärsiä krapulasta kaks seuraavaa päivää. välillä ottaa hermoon mut yleensä mä vaan hymyilen niille(kahdella lapsia, yhdellä ei) onnellisena. toki kaikki päivät ei oo yhtä hymyä ja otan oman joskus aikani kirppikselle ja ostoksille ja koirien lenkkeilylle, tarve välillä saada olla yksin ja hiljaa. ne pitää meitä kyllä outona ihan muittenkin asioitten perusteella, päivärytmi, karkkipäivä, turvaistuin, aurinkorasva, siistitvaatteet.. lista on lähes loputon:)
itse toimin aika lailla samoin kuin sinä ja tunnen itseni aivan normaaliksi. Meillä esikoinen oli ensimmäistä kertaa yökylässä ollessaan vähän yli 3-vuotias. Nuorempi on nyt 2 v 4kk, eikä meille ole tullut mieleenkään jättää häntä vielä yksin yökylään. Ollaan toki oltu mieheni kanssa muutaman kerran kaksistaan iltaa istumassa, mutta olemme kutenkin menneet yöksi kotiin.
Rapiat yks vee tyttäreni on minulle kaikki kaikessa, mutta silti arvostan myös sitä kuuluisaa omaa aikaa. En ole lainkaan kotiäitityyppiä (epämääräistä käsitettä sen tarkemmin määrittelemättä), mutten myöskään viihdy baareissa -en edes muista, koska viimeksi olisin viettänyt kuppilailtaa. En pidä itseäni ylivertaisena kasvattajana mieheeni verrattuna, en pidä " äitiyttä" yhtään sen kullanarvoisempana kuin " isyyttäkään" . Isä huolehtii taatusti meidän tytöstä yhtä hyvin kuin minä. Meillä on lähes alusta alkaen tehty niin, että hoidamme lasta vuoroilloin. Joka toinen ilta käyn harrastuksissa, kaupassa, teen koti/pihatöitä tai vaikka vaan istun sohvalla ja luen kirjaa tai katson telkkaria, tyttö siinä seurana. Isällä taas on omat liikuntaharrastuksensa ja menonsa. Vaikka meillä toimii tämä systeemi, en kuvittele omituiseksi niitä, joilla toimitaan eri lailla. Jokainen tavallaan. Mikä mä olen katsomaan ketään kieroon?
Tällä viikolla ehdin käydä kesäteatterissa yhtenä iltana ja leffassa toisena. Leffaan menimme yhdessä mieheni kanssa ja sen aikaa kotona oli mummi tyttöä katsomassa. Mummi on kasvattanut kaksi fiksua poikaa enkä ollenkaan epäile, etteikö yksi pikkutyttö sopisi joukon jatkoksi. Voitte varmaan kuvitella, kuinka pikkuprinsessa on hurmannut isovanhemmat... ja tunne on molemminpuolinen. Kumpikin kasvattaa toista, omalla tavallaan.
KL.