En voi ymmärtää enkä hyväksy sitä, että nainen jättää isyydentunnustamisen tahallaan selvittämättä.

Siskoni tuli aikanaan raskaaksi yhdenillan hölmöilystä entuudewstaan vieraalle nuorelle miehelle. Mies ei suinkaan innostunut raskaudesta kuultuaan ja hänen omat suunnitelmansa veivät muualle. Sanoi että pakotettuna joutuu isyyden tunnustamaan, mutta millään muulla kuin elatusmaksuilla ei halua olla lapsen elämässä mukana. Oli abortin kannalla.



Siskoni päätti pitää lapsen kuitenkin ja lupasi miehelle jättää isyydentunnustuksen tekemättä, tiensä erosivat siten rauhausissa merkeissä. jo raskausaikana sisko tutustui uuteen mieheen jonka kanssa ovat nyt olleet jo 7 vuotta yhdessä. Menivät naimisiin lapsen ollessa 2v ja mies adoptoi tytön samalla, nykyään heillä on jo kaksi muutakin lasta.



Tytön biologinen isä otti yhteyttä joskus lapsen ollessa 4v ja oli haklukas tapaamaan tämän. Ovat sittemmin tapailleet silloin tällöin ja tyttö tietää tilanteen, pitää kuitenkin isäpuoltaan ainoana oikeana isänä ja biologista isää kivana setänä.



Oli sitten toimittu oikein tai väärin, tuolla lapsella on ollut alusta asti rakastavat vanhemmat ja lisäbonuksena hän myös tuntee biologiset juurensa. Biologisten vanhempien välit ovat hyvät, ei katkeruutta puolit tai toisin.

isä onkin käynyt tunnustamassa. Ehkä käyn, ehkä en.

eipä mulla siinä ollut vaihtoehtoja. En tiedä onko hyvä vai huono asia, mikään ei tavallaan muuttunut tunnistamisen myötä.

Meidän Perhe -lehdessä oli haastateltu psykologia/psykiatria, joka totesi ettei sillä nimellä paperissa ole mitään psykologista merkitystä lapselle. Tietysti keittiöpsykologit tietävät sen paremmin.

Minä tiedän tapauksen, jossa koko miehen suku soitteli raskaana olevalle naiselle, ettet sitten pilaa meidän Pertsan elämää. Kyllä Pertsalle pano kelpasi, mutta muuten ei sitten olekaan mies. Haluaisitko sinä lapselle tuollaista isää, edes paperille? Minä en. Eikä tuttunikaan välittänyt.

Ei ne paperit mitään merkitse.

Itse en käynyt selvittämässä isyyden tunnustusta. Lapsen biol. isä ei sitä ehdottomasti halunnut (oikeastaan ehdottomasti kielsi), enkä minä ryhtynyt tappelemaan. Riitelemällä tekee asialle taatusti enemmän hallaa kuin hyvää.



Kun avioidumme mieheni kanssa, hän adoptoi lapsen (jonka biol. isä hän siis ei ole). Olen niin iloinen, etten tosiaan ottanut asiakseni pakottaa poikani biol. isää kuvioihin. Nyt se vain sotkisi kaiken.



Tulevaisuudessa tulemme ehdottomasti kertomaan lapselle totuuden. Sen, ettei mieheni ole hänen biol. isänsä, ja sen, kuka biol. isä on. Autan lastani myös selvittämään biol. isän olinpaikan, jos hän niin tahtoo. Tämän sanoin aikanaan myös biol. isälle; lapselle en valehtele.



Mutta papereilla on turha perustella lapsen psyyken kehitystä tämän asian tiimoilta.



Kokemukset lähipiiristä ovat eri asia kuin oma kokemus.

Aika naiivia sanoa näin, koska se nimi paperissa ei tee kenestäkään isää.



Minusta lapselle pitää vastata rehellisesti sitten kun hän asiaa kysyy. Kertoa miksei isyyden tunnustusta ole tehty ja antaa isän tiedot sitten aikanaan, jos lapsi on halukas isäänsä yhteyden luomaan. Ja toisinpäin toki, jos isä lapseensa yhteyden haluaa - ellei kyseessä ole niin hulllu psykopaatti, että lapsen kannalta turvallisempaa kun ei ko ihminen hänen elämäänsä kuulu (ajatelkaa vaikka niitä lapsia, jotka saanneet alkunsa raiskauksesta).



Mutta jos äiti ei niitä papereita halua tehdä, niin se on hänen valintansa. Mies voi halutessana vaatia isyydentunnustusta oikeusteitse tässäkin tapauksessa, ellei äiti ole naimisissa toisen miehen kanssa.

AInakin kaikki tapaukset jotka mä tiedän johtuu tasan siitä, että isä on ollut täys mulkku ja kieltänyt lapsensa.

Vierailija:

Se jos mikä on huonoa vanhemmuutta. Lapsen perusoikeus on saada isä tunnustamaan itsensä omaksi lapsekseen. Kuinka joku ei tajua, mikä psykologinen merkitys sillä on, lapsen koko elämälle? Kuinka joku voi ajatella asiaa niin itsekkäästi, niin omasta näkökulmastaan? Lapsella on aina muutenkin oltava oikeus isään. Typerintä mitä olen kuullut, on kommentti " en halua jakaa lastani lapsen isän kanssa" .

Asiasta on monta kokemusta lähipiirissä joten tiedän mistä puhun.

Lapseni oli uhattu kidnapata ja ajattelin, että mahdollisuus ei olisi niin suuri, jos en antaisi lupaa isyydenselvitykseen...

Nimittäin perintöoikeudellinen merkitys. Joskus hamassa tulevaisuudessa siitä voi olla lapselle iloa (taloudellista sellaista) vaikkei mitään muuta iloa isästä olisikaan.

Ihan yhtä tyhjänkanssa tuollaiset.

Mieluummin olisin ilman isää kuin vastahakoisen isän lapsi.

elin lapsuuteni sisarusparvessa, kunnes äitini soitti eräänä iltana ja alkoi arastellen selittää tilannetta joka oli sekava. Isäni ei ollutkaan isäni vaan minut oli pienenä sisarusteni isä adoptoinut, biologinen isäni oli kuollut ja siksi asian oli tultava tietooni. Olin sekaisin yhtäkkiä olinkin vain puolikas, mikään ei ollut enää totta mihin uskoin, sinä iltana puolet suvustani vaihtui. Aikaa on kulunut 12 vuotta en ole sen viisaampi. Sain yhden isosiskon jonka kanssa olen tekemisissä ja samaa maata, samasta isästä, muut juoppoja huijareita, joihin emme ole missään tekemisissä. Perin kyllä vähän rahaa, mutta eniten kyllä harmittaa etten tiennyt, en voinut koskaan tavata isääni, toinen puoli perimästä, lapsieni perimästä on hämärän peitossa. Minusta lapsella on oikeus tietää, kun asia vaikuttaa ihmisen läpi koko iän, eikä asia pysy salassa jos biologinn vanhempi kuolee.

Oman lapseni biol. isä on kerran nähnyt " lapsensa" . Joten hän ei todellakaan ole " mikään vitun isä" (näin omien sanojensa mukaan).

Minulla on ihana isä, lapsillani ihana vaari, joka ei biologisesti ole sukua minulle. Olin vähän yli yksivuotias kun hän tuli äitini ja minun elämääni, ja adoptoi minut. Sittemmin sain kolme sisarusta. En ole siskopuoli tai tytärpuoli, vaan täysin kokonainen perheenjäsen. Isääni olen aina kutsunut isäksi. Biologisesta isästäni (joka häipyi heti, kun äitini tuli raskaaksi) tiedän nimen ja asuinkunnan, mutta en aio ikinä ottaa häneen yhteyttä. Kerran hän on kuulemma nähnyt minut sattumalta Linnanmäellä, kun olin alle kouluikäinen, ja kääntyi samantien pois. DNA ei merkitse minulle mitään tässä asiassa, oikea isyys on muuta kuin biologiaa! Olen onnellinen, ettei äitini lähtenyt mihinkään isyyden selvittämisiin yms. Ehkä en siinä tapauksessa olisikaan isäni lapsi myös lain edessä, biologinen isähän olisi halutessaan voinut estää adoption.

Eli siinä oli kaiketi isyys tunnustettu virallisesti, koska asia pamahti esiin tämän isätyypin kuoltua kun perintöä oltiin jakamassa. Eli vinkkinä vaan, että jos isyys vahvistetaan paperilla, niin sitten ei kannata salata asiaa lapselta (vaikkei isä kuvioissa olisikaan), koska se tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin ilmi.



Mutta jos isyyttä ei ole vahvistettu lainkaan, niin sittenhän asia ei tule ilmi ikinä. Toisaalta ei ehkä kannata antaa ymmärtää jonkun toisen olevan isä, koska sellaisetkin jutut voivat tulla ilmi ikävällä tavalla esim. jos on joku verenluovutus tms asia (niinkuin saippuasarjoissa ;))



t.16

Minulla ei ole asiasta mielipidettä eikä kokemusta. Hämmästyin silti ajatusta, että lapselle ei olisi merkitystä tiedolla isän nimestä ja olemassaolosta (ja isompana myös mahdollisuutta ottaa itse yhteyttä).

Vierailija:

Hämmästyin silti ajatusta, että lapselle ei olisi merkitystä tiedolla isän nimestä ja olemassaolosta (ja isompana myös mahdollisuutta ottaa itse yhteyttä).

Eihän tässä kukaan kiellä, etteikö olisi merkitystä TIEDOLLA. Tottakai lapselle pitää kertoa totuus!

Mutta sillä virallisella paperilla ei ole psyykelle merkitystä. Vain siis sillä, mitä lapselle todella kerrotaan.

Ainakin minun lapseni tulee tietämään isästään kaiken mitä tahtoo tietää ja mitä voin kertoa, vaikka nimeä ei papereissa ole - tulee kyllä heti, jos mies kasvaa aikuiseksi eli haluaa olla lapsensa elämässä mukana. Samaten asian voi onneksi hoitaa sitten myöhemminkin, jos lapsi itse haluaa, ja minä autan.

Taitaa olla minimaalisen vähän niitä tapauksia nykyään, joissa isä salataan sitten kokonaan. Aiemmin näitä oli enemmänkin.

Mutta se onkin eri asia. Ok, asia selvä.



Jatkokysymys: osaako (isompi) lapsi ajatella, miksei hänen isänsä nimeä lue hänen papereissaan (=miksei hänen isänsä ole halunnut panna niihin nimeään)?

Vierailija:

Meidän Perhe -lehdessä oli haastateltu psykologia/psykiatria, joka totesi ettei sillä nimellä paperissa ole mitään psykologista merkitystä lapselle. Tietysti keittiöpsykologit tietävät sen paremmin.